Se kuuluisa hajoaminen
Alokasaika on se aika palveluksesta, joka on kaikkein pahin. Ensimmäisinä päivinä opitaan talon tavoille. Oppitunteja, terveystarkastuksia ja tutustumista. Meidät jaettiin ensimmäisen viikon jälkeen fyysisen kunnon perusteella jaoksittain uusiin tupiin. Päädyin ensimmäiseen eli rasitukseltaan raskaimpaan jaokseen. Uudet tupakaverit tulivat tutuiksi. Armeijassa kenties parhaita asioita on tuvan sisäinen yhteishenki. Vitutuskaan ei olisi mitään, ellei se olisi kollektiivista. Alokasaikana meillä nukkui jokaisessa tuvassa vähintään yksi alikersantti. Oma alikessuni oli reilu ja mukava heppu, joka otti alaisensa huomioon ja auttoi tarpeen vaatiessa. Tupakavereista tulee kavereita, olivat he sitten Turusta, Porista, Raumalta tai Tampereelta ja oli heidän siviilitaustansa millainen tahansa. Jos intissä jotain oppii, niin ainakin tulemaan kaikkien kanssa toimeen. Vaikket olisikaan erityisen sosiaalinen siviilissä, niin armeijassa tulet vähän pakostakin olemaan yhteistyössä useiden ihmisten kanssa ja opit sosiaalisuutta. Yhdessä siellä onnistutaan, kärsitään ja vittuunnutaan.
Ensimmäinen isompi hajoamiseni armeijassa sijoittuu siihen hetkeen, kun meille jaettiin omat rynnäkkökiväärit ja henkilökohtainen taistelumateriaali. Muistan, kun rynkkyjen kanssa harjoiteltiin niiden rakennetta. Koottiin ja purettiin, uudestaan ja uudestaan kunnes sujui. Allekirjoittaneen vitutus oli infernaalinen. Viimeistään tuolloin tuntui, että nyt armeija on alkanut. Ajattelin tosissani, että leikkikää te pyssyjenne kanssa, minä lähden täältä huomenna pois. Mikään ei kiinnostanut, kaikki meni vain ulos toisesta korvasta. Kotiväki sai alituiseen rauhoitella ja vastaanottaa tekstiviestejä, joissa kerroin vihaavani inttiä ja hajoavani sinne. Kyyneliinkin purskahtaminen oli erittäin lähellä. Moni tullee kokemaan samoja tuntemuksia. Pari ensimmäistä viikkoa ovat pahimmat. Luovuttaa ei kannata, armeijaan sopeutuu lopulta.
Muu alokasaika
Sitten alkoikin ihan oikeasti se armeija. Ryömimistä aseen kanssa metsässä. Ikinä en unohda, kun mittarissa oli 30 astetta ja vaatteet paskaisina ja munat turpeessa täystaisteluvarustus päällä painoin menemään pitkin kiviä ja kantoja. Joku vänrikki höpötti naama peruslukemilla jostain hyvän tuliaseman vaatimuksista. Monen tunnin harjoituksen jälkeen takaisin kasarmille ja ihan puhki. Suihkua oppii arvostamaan intissä ihan eri lailla. Samoin normaalia ruokailua. Intissä alokasajalla pakkiruokailut olivat enemmänkin normi kuin poikkeus, tai siltä se tuntui.
Sitten se ensimmäinen kerta kun ammuttiin harjoituspatruunoilla. Jos ei ikinä ole aseeseen koskenut, niin onhan se mielenkiintoinen kokemus kaikin puolin. Tuntui ihan kivalta painaa liipaisimesta ja tuntea se jysähdys. Aseen putsaaminen ja asetarkastukset ovatkin sitten asia erikseen. Niistä harva osasi ottaa minkäänmoista nautintoa.
Meikäläisen osalta palvelus sai isohkon käänteen, kun ennen armeijaa salibandyssa reistaillut alaselkä ei yllätys yllätys tykännytkään tetsauksesta painavien kamppeiden kanssa. Edessä oli kesäaamuisia reissuja parinsadan metrin päähän terveysasemalle. Siihen meni muutama käynti ennen kuin siellä lekurit oikeasti ymmärsivät, että selkä ei yksinkertaisesti kestä täyspainoista ryömintää ynnä muuta. A-miehen paperit vaihtuivat B-miehen papereiksi juuri ennen valaa. Näin voi käydä kelle tahansa, oli fyysinen kunto millainen vain.
Haaveet kaatuu -päivä, vala ja E-kausi
P-kausi oli vihdoin tullut loppusuoralle. Koitti se paljon pelätty päivä, kun patterin kapteeni ilmoitti kaikille varusmiespalveluksen jatkosta - joidenkin tie jatkuisi aliupseerikouluun, jotkut saisivat yhdeksän kuukauden hommia (sotilaspoliisit, sotakoiranohjaajat ja lääkintämiehet ainakin Niinisalossa 9 kk duuneja) ja onnekkaimmat selviäisivät puolella vuodella. B-paperien saamisen takia tiesin, että omalta osaltani olisin jatkossa joko kirjuri tai kolmospatterin komennusmies. Vaaka kallistui jälkimmäiseen, eikä haittaa yhtään. Helpompaa hommaa armeijassa ei olekaan.
Sotilasvala oli ja meni. Omaiset tulivat katsomaan paikkoja. Valan aikaan tuntui, että onpa pitkä aika palveltu, kohta on ohi tämäkin rääkki. Olin silloin väärässä. Vielä E-kauden TJ 100 -päivänkin jälkeen oli helvetisti palvelusta. Aamuja oli tuskaisen paljon vielä laskurissa jäljellä. Alokkaasta ylennyttiin tykkimieheksi ja E-kausi (erikoiskoulutuskausi) alkoi. Uudet tupakaverit, uusi patteri ja rakennus. Kaikki alkoi uusiksi. Armeijasta tuli minulle enemmänkin henkisesti raskasta. Fyysisesti se ei sitä enää B-paperien takia ollut. Armeija on paska paikka ihmissuhteiden kannalta. Sen sain minäkin kokea. Yhteydenpito ja rakkaan ihmisen näkeminen hankaloituu huomattavasti. Minun kohdallani armeija pilasi yhden tärkeän ihmissuhteen. Kannattaa jo ennen armeijan alkua tajuta, että tuo ongelma on iso ja sitä ei voi oikein mitenkään välttää.
E-kausi oli paljolti omalla kohdallani eräänlaista työntekoa. Aamulla herätys, aamupala ja sitten työpäivä. Ei siis mitenkään raskasta. Oma osansa stressiä tuottavana tekijänä on tornihuhut. Niitä kuulee koko ajan, eikä tiedä enää mihin uskoa. Luutnantteja on turha pelätä, ovat varsin rentoa sakkia. Enemmän pipot ovat kireällä alikersanteilla ja kokelailla, koska hehän sitä paskaa niskaansa pelkäävät saavansa ja siksi komentavat ja määräävät.
Ikimuistoisin inttijuttu
Tähän väliin voisin heittää pienen stoorin. Asia, jota en unohda koskaan. Armeijassa on jokaisella yksiköllä virka-aputehtäviä. Oma nimeni ei edes ollut virka-apuun kuuluvien listalla. Virka-apuryhmän kasaamisessa meni kuitenkin sen verran aikaa, että minut ja pari tupakaveriani käskettiin yllättäen minuutin varoitusajalla mukaan. Pakkasin äkkiä paljon tavaraa mukaani ja suuressa vitutuksessa juoksin pihalle parin kaverin kanssa. Söimme nopeasti ja luutnantti kertoi, mikä on homman nimi. Alajärvellä oli kuulemma kadonnut vanhus, jota lähtisimme etsimään. Sitten meidät käskettiin ajoneuvon kyytiin ja alkoi sellainen seikkailu, jota en olisi ikipäivänä uskonut kokevani.
Ensinnäkin siellä ajoneuvon lavalla oli helvetillisen kylmä. Ajomatkan pituudesta ei ollut ajoneuvoon astuessa mitään tietoa, enkä kerennyt kusella käydä. Tuskallisen pitkän matkan aikana rakko oli suurissa kivuissa, enkä ollut ainoa. Tärisimme kylmästä, porukka alkoi karjua, että "päästäkää meidät jo kuselle!" Joku painoi ihan jopa hälytysnappia, muttei ilmeisesti oikein, koska kuski ei pysäyttänyt eikä päästänyt meitä pressun alta jaloittelemaan ja tarpeille. Itse tunsin niin suurta tuskaa, että eräs kaveri ojensi tyhjän, puolilitraisen energiajuomapullon, jonka sitten virtsasin täyteen ureaa. Osa jätkistä kusi härskisti pressun alta auton ollessa liikkeessä.
Majoituimme jollain seurakuntatalolla. Ensimmäisenä iltana vanhusta ei löytynyt ja etsinnät jatkuivat seuraavana päivänä. Lähdimme aamulla liikkeelle ja kuljimme isossa rivissä. Paikalla oli etsinnöissä paljon vapaaehtoisia, viranomaiset sekä meidän osastomme. Puolenpäivän aikoihin tapahtui pysäyttävä hetki. Olin ryhmässä, joka löysi vanhuksen kuolleena metsästä. Tehtävä oli suoritettu, mutta ymmärrettävästä syystä kyseinen reissu ei hevillä unohdu koskaan eikä piirry pois verkkokalvoilta. Toinen yö Alajärvellä ja aamulla matka jatkui hytisten saman ajoneuvon lavalla kohti Niinisalon varuskuntaa.