Inttiin lähdössä?

[asyouwere]

2/12 saapumiserä oli ensimmäinen, joilla oli lyhennetyt palvelusajat. 2vk ei paljon lyhyempi ole, mutta rahaahan se säästää.

Tosin tästäkin saapumiserästä vielä puolen vuoden miehet palvelivat isäm maata 180vrk ja tämä onnenpäivä oli vasta tammikuun puolella.

 

[Lert]

Nimimerkille @Jaws ja muillekin tänään kotiutuville peukku täältä. Kohti seuraavia elämän haasteita, mars ja mars!

Näin juuri. Ja Jawsille pikaista paluuta palstalle!

 

[Jaws]

Näin juuri. Ja Jawsille pikaista paluuta palstalle!

AI JUMALAUTA KUN ON HYVÄ FIILIS!

OHI ON! NYT POIKA SAUNOO!

 

[Stevie]

Jaws ja KuumaaKamaa, välittömästi takaisin kasarmille Mars Mars ! Ei vaan fiilistelkää tästä päivästä kunnolla!!!

 

[Jaws]

TAPPAJAHAIN MASSIIVINEN INTTIREPORTAASI

Ohi on. Aamuja on takana 165 kappaletta, jokainen aamu ihan omanlaisensa. Paljon on ehtinyt muuttua heinäkuun 7. ja joulukuun 19. päivän välillä, palstan ulkoasukin on muuttunut. Heinäkuun alussa palvelukseen astui tiedotonna tulevasta poika, jolla ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä edessä oli. Seuraavassa hieman muistelua juuri päättyneestä varusmiespalveluksesta - toivottavasti tästä on apua tammikuun viidentenä palveluksensa aloittaville aamukasoille. On aika purkaa kuluneet puoli vuotta sanoiksi.

Aika ennen armeijaa

Kutsunnoissa tuleva alokas oli määrätty astuvaksi palvelukseen 5. tammikuuta 2015 Niinisalon tykistöprikaatiin. Aikani ajatusta kypsyteltyäni päätin hakea siirtoa jo kesän saapumiserään 2/14. Täytyy sanoa, että kertaakaan en ole katunut niitä paria puhelinsoittoa, jotka saivat rattaat pyörimään ja joiden myötä tieni vei palvelukseen puoli vuotta alkuperäistä aiemmin. Yhtäkkiä intti olikin alkamassa parin viikon päästä. Ei sitä oikein osannut ajatella - silmät ristissä kun tuli tuijoteltua vehreän veran suurinta turnausta. Pian koitti se hetki, kun piti pakata kamppeet ja lähteä kohti tuolloin vielä aurinkoista Niinisaloa. Mielikuvat armeijasta olivat tosin vielä ihan sumua. Hiukan tuli (pelollakin) stressattua tulevaa. Millaisia olisivat tupakaverit? Entä luutnantit ynnä muut skapparit? Nauttisinko armeijasta lainkaan? Ja ennen kaikkea: kestäisikö palvelukseni puoli vuotta vai peräti vuoden?
Internetistä lueskelin asioita koskien armeijaa ja lähimmäisten kanssa keskustelin alkavasta puolivuotisesta paljon. Moni kehotti lähtemään pilke silmäkulmassa, ottamaan asepalveluksen ikään kuin kokemuksena ja haasteena. Jälkeenpäin tarkasteltuna voin todeta tuon olevan ihan paskapuhetta. Olihan se kokemus sinänsä. Henkisesti kannattaa kuitenkin valmistaa itsensä siihen, että pää hajoaa alussa aivan varmasti ja mieli tekee lähteä kauas kasarmialueelta ja vain keskeyttää koko sonta.

Ensimmäinen päivä

Koitti hetki, kun piti hypätä ulos autosta, ottaa tavaransa ja kävellä portista. Seurasin tuolloin vielä siviilipukeista ihmislaumaa kohti tuntematonta rakennusta. Lämmin ja aurinkoinen päivä oli päättävä mukavan kesäloman. Alkamassa oli noin seitsenviikkoinen P-kausi (peruskoulutuskausi), joka huipentuisi sotilasvalaan. Heti alkuun minulle kerrottiin patteri, johon minut sijoitettaisiin majoittumaan alokasajaksi. Joku maastopukuinen alikersantti lähti opastamaan minua ja muutamaa muuta kohti varusvarastoa. Varastolla meille jaettiin muistaakseni ainakin petivaatteet ja kaiketi jotain muutakin härpäkettä. Tämän jälkeen suunnistus kohti ykköspatteria alkoi. Kasarmialue tuntui ummikon silmin ihan uppo-oudolta labyrintilta. Mahassa kipristeli, kun meidän käskettiin etsiä itsellemme vapaat punkat jostakin käytävän tuvasta. Tupa löytyi. Ruutulattiaisessa, 12-punkkaisessa ja -kaappisessa huoneessa istui jo muita palvelukseen astuvia miehenalkuja. Tunnelma oli hiljainen ja odottava. Joku näpräsi kännykkää, joku hypisteli kädessään Sotilaan käsikirjaa ja joku tuijotteli lattiaa. Odottelua kesti tovin, kunnes meidät käskettiin jonottamaan keskellä käytävää olevan päivystäjän pöydän luo. Sen vieressä oli ohjeistus ilmoitusten teosta. Tuona hetkenä ei ollut harmaintakaan haisua siitä, kuinka monta ilmoitusta sille pöydälle vielä joutuisi tekemään ja kuinka virallisia ne olisivat. Varpaat viivalle ja jännittyneenä suusta ulos sanat "herra alikersantti, alokas *Etunimi Sukunimi* ilmoittautuu palvelukseen." Siitä se kaikki sitten lähti. Nuo sanat sanottuani en perääntyä voinut. Olin astunut virallisesti sisään järjestelmään.

First things first

Ensimmäiset päivät olivat aikamoista haipakkaa. Ajatukset pyörivät mielessä. Olin ihan pihalla, aivan kuten kaikki muutkin alokkaat. Ensimmäisen punkan petaaminen on yhä kirkkaasti mielessä. Ensimmäinen ruokailuun lähtö on yhä kirkkaasti mielessä. Ensimmäinen palveluspäivä muutenkin on yhä kirkkaasti mielessä. Alussa kaikille alokkaille tehdään tutuksi kasarmialue, oma yksikkö ja armeijan käyttäytymisnormit. Pitää tähän väliin todeta, että niissä normeissa ei ole tolkun vertaa logiikkaa. Mitä nopeammin sisäistää ajatuksen, että on armeijassa, eikä koko touhussa kuulukaan olla mitään järkeä, sitä nopeammin alkaa kestää sitä pyöritystä. Esimerkiksi ennen ruokailuun lähtöä tulee kuulutus, että "ruokailuun siirtymiseen aikaa kymmenen minuuttia." Ajattelee: okei, ei kai siinä, kohta saa ruokaa. Sitten tulee kuulutus "ruokailuun siirtymiseen aikaa viisi minuuttia." Vitosten tullessa ihmisiä ei saa liikkua käytävillä, vaan kaikkien pitää istua kiltisti tuvassa. Ajattelin, että onpa jännä sääntö. Sitten tulee "ruokailuun siirtymiseen aikaa minuutti!"
Käytävillä alikersantit huutavat kurkku suorana innosta piukeina. He ovat päässeet ns. esimiehen asemaan ja määräämään vasta palveluksensa aloittaneita töhöilijöitä. Tuskanhiki puserossa kaikki jäpittävät eli istuvat hiljaa omalla jakkarallaan, tuijottavat yläviistoon lasittunein katsein jalat asennossa (armeijan idioottimaisimpia juttuja, vieläkin mietin että mitäköhän helvettiä ko. jutulla saavutetaan). Sitten juostaan ulos niin maan perkeleesti tekemään muotoa. Kuuluu käskyjä ja huutoja. Lopulta kuitenkin koko lauma saadaan toimitetuksi ruokalan aka. muonituskeskuksen eteen. Siellä piti tuijottaa kesähelteillä hiki ja kärpäset naamalla kohti tulevia aamuja. Ja piti odottaa. Odottaa ja odottaa, että sai mennä sisään ja syödä. Mitä ruokaan tulee, se oli ihan kohtalaista. Ei mitään erityisen hyvää tahi ravitsevaa, mutta kyllä sillä hengissä säilyi 165 päivää. Ja kyllä, torstaisin on aina hernekeittoa ja pannukakkua.
Ensimmäinen aamu armeijassa oli sekava. Et herääkään kotoa, vaan näet muita ihmisiä ympärilläsi ja armeijan kolkot seinät. Luultavasti päivystävä alikersantti laittaa kaiuttimista laulun soimaan. Armeijan tyyli toivottaa uudet asukkaat tervetulleiksi. Niin ja muuten. Ensimmäinen viikonloppu ollaan sitten (hyvin suurella todennäköisyydellä) kiinni armeijassa. Valmistautukaa siihen, että olette heti alkuun kaksi viikkoa pois kotoa.

 

[Jaws]

Se kuuluisa hajoaminen

Alokasaika on se aika palveluksesta, joka on kaikkein pahin. Ensimmäisinä päivinä opitaan talon tavoille. Oppitunteja, terveystarkastuksia ja tutustumista. Meidät jaettiin ensimmäisen viikon jälkeen fyysisen kunnon perusteella jaoksittain uusiin tupiin. Päädyin ensimmäiseen eli rasitukseltaan raskaimpaan jaokseen. Uudet tupakaverit tulivat tutuiksi. Armeijassa kenties parhaita asioita on tuvan sisäinen yhteishenki. Vitutuskaan ei olisi mitään, ellei se olisi kollektiivista. Alokasaikana meillä nukkui jokaisessa tuvassa vähintään yksi alikersantti. Oma alikessuni oli reilu ja mukava heppu, joka otti alaisensa huomioon ja auttoi tarpeen vaatiessa. Tupakavereista tulee kavereita, olivat he sitten Turusta, Porista, Raumalta tai Tampereelta ja oli heidän siviilitaustansa millainen tahansa. Jos intissä jotain oppii, niin ainakin tulemaan kaikkien kanssa toimeen. Vaikket olisikaan erityisen sosiaalinen siviilissä, niin armeijassa tulet vähän pakostakin olemaan yhteistyössä useiden ihmisten kanssa ja opit sosiaalisuutta. Yhdessä siellä onnistutaan, kärsitään ja vittuunnutaan.
Ensimmäinen isompi hajoamiseni armeijassa sijoittuu siihen hetkeen, kun meille jaettiin omat rynnäkkökiväärit ja henkilökohtainen taistelumateriaali. Muistan, kun rynkkyjen kanssa harjoiteltiin niiden rakennetta. Koottiin ja purettiin, uudestaan ja uudestaan kunnes sujui. Allekirjoittaneen vitutus oli infernaalinen. Viimeistään tuolloin tuntui, että nyt armeija on alkanut. Ajattelin tosissani, että leikkikää te pyssyjenne kanssa, minä lähden täältä huomenna pois. Mikään ei kiinnostanut, kaikki meni vain ulos toisesta korvasta. Kotiväki sai alituiseen rauhoitella ja vastaanottaa tekstiviestejä, joissa kerroin vihaavani inttiä ja hajoavani sinne. Kyyneliinkin purskahtaminen oli erittäin lähellä. Moni tullee kokemaan samoja tuntemuksia. Pari ensimmäistä viikkoa ovat pahimmat. Luovuttaa ei kannata, armeijaan sopeutuu lopulta.

Muu alokasaika

Sitten alkoikin ihan oikeasti se armeija. Ryömimistä aseen kanssa metsässä. Ikinä en unohda, kun mittarissa oli 30 astetta ja vaatteet paskaisina ja munat turpeessa täystaisteluvarustus päällä painoin menemään pitkin kiviä ja kantoja. Joku vänrikki höpötti naama peruslukemilla jostain hyvän tuliaseman vaatimuksista. Monen tunnin harjoituksen jälkeen takaisin kasarmille ja ihan puhki. Suihkua oppii arvostamaan intissä ihan eri lailla. Samoin normaalia ruokailua. Intissä alokasajalla pakkiruokailut olivat enemmänkin normi kuin poikkeus, tai siltä se tuntui.
Sitten se ensimmäinen kerta kun ammuttiin harjoituspatruunoilla. Jos ei ikinä ole aseeseen koskenut, niin onhan se mielenkiintoinen kokemus kaikin puolin. Tuntui ihan kivalta painaa liipaisimesta ja tuntea se jysähdys. Aseen putsaaminen ja asetarkastukset ovatkin sitten asia erikseen. Niistä harva osasi ottaa minkäänmoista nautintoa.
Meikäläisen osalta palvelus sai isohkon käänteen, kun ennen armeijaa salibandyssa reistaillut alaselkä ei yllätys yllätys tykännytkään tetsauksesta painavien kamppeiden kanssa. Edessä oli kesäaamuisia reissuja parinsadan metrin päähän terveysasemalle. Siihen meni muutama käynti ennen kuin siellä lekurit oikeasti ymmärsivät, että selkä ei yksinkertaisesti kestä täyspainoista ryömintää ynnä muuta. A-miehen paperit vaihtuivat B-miehen papereiksi juuri ennen valaa. Näin voi käydä kelle tahansa, oli fyysinen kunto millainen vain.

Haaveet kaatuu -päivä, vala ja E-kausi

P-kausi oli vihdoin tullut loppusuoralle. Koitti se paljon pelätty päivä, kun patterin kapteeni ilmoitti kaikille varusmiespalveluksen jatkosta - joidenkin tie jatkuisi aliupseerikouluun, jotkut saisivat yhdeksän kuukauden hommia (sotilaspoliisit, sotakoiranohjaajat ja lääkintämiehet ainakin Niinisalossa 9 kk duuneja) ja onnekkaimmat selviäisivät puolella vuodella. B-paperien saamisen takia tiesin, että omalta osaltani olisin jatkossa joko kirjuri tai kolmospatterin komennusmies. Vaaka kallistui jälkimmäiseen, eikä haittaa yhtään. Helpompaa hommaa armeijassa ei olekaan.
Sotilasvala oli ja meni. Omaiset tulivat katsomaan paikkoja. Valan aikaan tuntui, että onpa pitkä aika palveltu, kohta on ohi tämäkin rääkki. Olin silloin väärässä. Vielä E-kauden TJ 100 -päivänkin jälkeen oli helvetisti palvelusta. Aamuja oli tuskaisen paljon vielä laskurissa jäljellä. Alokkaasta ylennyttiin tykkimieheksi ja E-kausi (erikoiskoulutuskausi) alkoi. Uudet tupakaverit, uusi patteri ja rakennus. Kaikki alkoi uusiksi. Armeijasta tuli minulle enemmänkin henkisesti raskasta. Fyysisesti se ei sitä enää B-paperien takia ollut. Armeija on paska paikka ihmissuhteiden kannalta. Sen sain minäkin kokea. Yhteydenpito ja rakkaan ihmisen näkeminen hankaloituu huomattavasti. Minun kohdallani armeija pilasi yhden tärkeän ihmissuhteen. Kannattaa jo ennen armeijan alkua tajuta, että tuo ongelma on iso ja sitä ei voi oikein mitenkään välttää.
E-kausi oli paljolti omalla kohdallani eräänlaista työntekoa. Aamulla herätys, aamupala ja sitten työpäivä. Ei siis mitenkään raskasta. Oma osansa stressiä tuottavana tekijänä on tornihuhut. Niitä kuulee koko ajan, eikä tiedä enää mihin uskoa. Luutnantteja on turha pelätä, ovat varsin rentoa sakkia. Enemmän pipot ovat kireällä alikersanteilla ja kokelailla, koska hehän sitä paskaa niskaansa pelkäävät saavansa ja siksi komentavat ja määräävät.

Ikimuistoisin inttijuttu

Tähän väliin voisin heittää pienen stoorin. Asia, jota en unohda koskaan. Armeijassa on jokaisella yksiköllä virka-aputehtäviä. Oma nimeni ei edes ollut virka-apuun kuuluvien listalla. Virka-apuryhmän kasaamisessa meni kuitenkin sen verran aikaa, että minut ja pari tupakaveriani käskettiin yllättäen minuutin varoitusajalla mukaan. Pakkasin äkkiä paljon tavaraa mukaani ja suuressa vitutuksessa juoksin pihalle parin kaverin kanssa. Söimme nopeasti ja luutnantti kertoi, mikä on homman nimi. Alajärvellä oli kuulemma kadonnut vanhus, jota lähtisimme etsimään. Sitten meidät käskettiin ajoneuvon kyytiin ja alkoi sellainen seikkailu, jota en olisi ikipäivänä uskonut kokevani.
Ensinnäkin siellä ajoneuvon lavalla oli helvetillisen kylmä. Ajomatkan pituudesta ei ollut ajoneuvoon astuessa mitään tietoa, enkä kerennyt kusella käydä. Tuskallisen pitkän matkan aikana rakko oli suurissa kivuissa, enkä ollut ainoa. Tärisimme kylmästä, porukka alkoi karjua, että "päästäkää meidät jo kuselle!" Joku painoi ihan jopa hälytysnappia, muttei ilmeisesti oikein, koska kuski ei pysäyttänyt eikä päästänyt meitä pressun alta jaloittelemaan ja tarpeille. Itse tunsin niin suurta tuskaa, että eräs kaveri ojensi tyhjän, puolilitraisen energiajuomapullon, jonka sitten virtsasin täyteen ureaa. Osa jätkistä kusi härskisti pressun alta auton ollessa liikkeessä.
Majoituimme jollain seurakuntatalolla. Ensimmäisenä iltana vanhusta ei löytynyt ja etsinnät jatkuivat seuraavana päivänä. Lähdimme aamulla liikkeelle ja kuljimme isossa rivissä. Paikalla oli etsinnöissä paljon vapaaehtoisia, viranomaiset sekä meidän osastomme. Puolenpäivän aikoihin tapahtui pysäyttävä hetki. Olin ryhmässä, joka löysi vanhuksen kuolleena metsästä. Tehtävä oli suoritettu, mutta ymmärrettävästä syystä kyseinen reissu ei hevillä unohdu koskaan eikä piirry pois verkkokalvoilta. Toinen yö Alajärvellä ja aamulla matka jatkui hytisten saman ajoneuvon lavalla kohti Niinisalon varuskuntaa.

 

[Jaws]

J-kausi ja loppusuora

Alokasajasta tuli kirjoitettua selkeästi enemmän tekstiä - ja syystä. Se on se aika palveluksesta, jolloin on ihan pihalla ja johon tarvitsee neuvoja ja opastusta. E-kaudella ja J-kaudella (joukkokoulutuskausi) on jo niin sisällä systeemissä, että palvelus on läpikotaisin tuttua huttua. Aamupuurot ja rutiinit ovat samat. E-kauden jälkeen tuleva J-kausi on pitkälti ajan tappamista. Tässä vaiheessa palvelusta porukka gonahtaa (motivaatio on loppu). Vetoketjut ovat auki, huput ovat päässä ja kädet taskuissa - asioita, joita ei intissä käytännössä saisi tehdä. Ruokailuunkin meno on tyystin erilaista kuin mitä esimerkiksi alokkaana.
J-kausi oli minulle pitkälti ihan samanlainen kuin E-kausi. Aika paljon oli porukka leireillä, siinä missä minä gonahtelin yksikössä ja laskin sekunteja, minuutteja, tunteja, päiviä ja viikkoja intin loppumiseen. Lähinnä jotkin yöpäivystysnakit saattoivat jonkin verran vituttaa. Isoin hajotus tuli toki J-kauden aikana sen ihmissuhteen mentyä täysin pilalle, mutta ei siitä tässä kontekstissa sen enempää. Loppuaika oli intin loppumisen odottamista.
On uskomattoman hieno tunne, kun saa alkaa palauttaa tavaroita takaisin. Sitten ei ole enää vastuussa materiaalistaan. Ensimmäisen varuspalautuksen jälkeen oli yksikön siivousta ja yleistä pelleilyä. Joskus joku tuli humalassa varuskuntavapailta ja sitä lähinnä naureskeltiin. Kai niistä pieniä sanktioita silti tuli, joten ihan vihkoon ei kannata lopussakaan vetää.

Kotiutuminen ja tämä hetki

Koitti sekin ihme, että kotiutuminen olisi seuraavalla viikolla. Kotoa sai tuoda siviilivaatteet inttiin. Se on hieno tunne! Viimeistä aamua edeltävänä iltana oli tavaroiden pakkaamista. Kävin sotilaskodissa vetämässä naamariin viimeisen munkin palveluksen loppumisen kunniaksi. Oli ilo nähdä P-kauden tupakaverini, jonka palvelusaika oli (ja on vieläkin, aamuja sinne!) yhdeksän kuukautta. Siinä vaihdettiin kuulumiset ja ihmeteltiin maailman menoa. Yksikköön palatessani näen tupakaverit siviilivaatteissa. Tajusin, että kyllä se alkaa ohi olla. Iso kuorma putosi harteiltani ja helpotus oli suuri. Euforia täytti mielen.
Tavarat pakattuani painoin pääni punkkaan viimeisen kerran Niinisalon seinien sisällä. Ennen sitä oli muuten iltavahvuuslaskenta, jossa kokelaat tulivat kättelemään meidät ja tekivät sinunkaupat. Valvoin keskiyöhön asti. Nollan napsahtaessa hymy nousi korville ja saatoin nukkua viimeisen yöni rauhallisesti. Aamulla herätessäni TJ 0 -biisit soivat kuulutuslaitteista. Ponkaisin ylös, puin siviilivaatteet ja fiilis oli suoraan sanottuna huikea. Viimeinen aamupala. Sitten palautettiin loputkin tavarat. Olo oli palautuksen jälkeen vapautunut. Sen jälkeen siivottiin hetken ja odoteltiin kotiutumista. Aika ei tuntunut kuluvan millään. Vihdoin ja viimein kuulutettiin "luokkaan siirtymiseen aikaa kymmenen minuuttia." Tupakaverien kanssa nautittiin viimeisistä hetkistä tuvassa. Sitten siirryttiin luokkaan, kapteeni tuli toivottamaan hyvää reserviä kaikille ja jakoi aakkosjärjestyksessä sotilaspassit ja palvelustodistukset ja kätteli meistä jokaisen.
Kävelin portista ulos viimeisen kerran ja katsoin taakseni. Sinne jäi kasarmialue ja lukuisia hienoja muistoja. Ajattelin pitää parin inttikaverin kanssa vielä armeijankin jälkeen yhteyttä ja joskus reservissä törmäillä.

Yhteenveto

Armeija kannattaa käydä jo pelkästään tuon viimeisen päivän takia. On mahtava tunne, kun armeija päättyy. Intistä jää hienot muistot, vaikka itse palvelus onkin suoraan sanottuna ihan perseestä. Toivon mukaan tammikuussa palvelukseen astuvat saavat minun tapaani uusia kavereita ja ainutlaatuisia muistoja. Tätä kirjoittaessani mietin hymyssä suin tuota puolen vuoden palvelustani. Nyt olen täynnä energiaa ja valmiina aloittamaan uuden elämän puhtaalta pöydältä. Tuntuu, että armeija ennemminkin teki taas miehistä poikia kuin toisinpäin. Toisaalta ehkä aivan hyvä niin.
Nyt pakkaan tavarani. Niinisaloon ei enää tarvitse lähteä. Huomenna tappajahai lähtee Kanarialle ja sulkee uimarannat. Sen jälkeen on aika palata palstan muonavahvuuteen. Ihan vain vittuillakseni ajattelin laittaa herätyksen klo 6:00 tammikuun kuudentena, ja sitten makoisasti kääntää kylkeäni. Se on uusien alokkaiden ensimmäinen aamu - 1/15 ei tunnetusti kotiudu koskaan. Aamuja vuoden alussa aloittaville.

Reserviin siirtynyt kuittaa. Ohi on!

https://www.youtube.com/watch?v=4W1TgmeC1XY
Linkissä biisi, joka soi nollan napsahtaessa. Alikersantti Kiili - TJ 0.

 

[Drewiske]

Hienosti olet Jaws tiivistänyt intin kokemukset pieneen nippuun. Tuli omia muistoja mieleen hyvin paljon tuota lukiessani, aivan kuin olisin omia muistelmiani lukenut. Itsekin kotiuduin eilen joten aurinkoisia reservin aamuja sinnekin suuntaan sekä kaikille muille juuri kotiutuneille!

 

[Nick Neim]

Puolen vuoden miehet eivät gonahda. He eivät vaan voi. Koskaan.

Muuten ihan mukavaa tekstiä. Sitä kyllä huomaa kuinka jo parissakin vuodessa unohtelee intin lähes täysin kokonaan. Muistan pari hassua skapparia nimeltä, aseen numerosta ei tietoakaan ja kaikki saatanan jäpittämiset yms tulevat mieleen vasta muistuttaessa. Olen siis varmaan virallisesti päässyt yli intistä, enää on vain hyvät ja hienot muistot (joita niitäkin on) tallella.

 

[Shard]

Kiitokset Jawsille hienosta tarinasta! Ja onnittelut reserviin siirtymisestä. Tuli hienoja muistoja ja vähän jo ikävä takaisin...

Todella mielenkiintoista lukea noin erilainen näkökulma inttiin. Minä palvelin vuoden, ja voin todellakin sanoa että kasvoin pojasta mieheksi. Intin johtajakoulutus on yksi parhaista minulle sattuneista asioista. Oppi kantamaan vastuuta. Olen ollut aina ujo ja syrjäänvetäytyvä, mutta nykyään osaan esiintyä joukkojen edessä ja tavallaan jopa nauttia tilanteesta jos se menee hyvin. P-kausi meni todella särmässä tuvassa jossa kaikki yhtä lukuunottamatta halusivat johtajakoulutukseen ja päätyivätkin siihen. Tunnelma oli siis koko ajan innokas ja kaikki tehtiin kyseenalaistamatta, ilmottauduttiin vapaaehtoisiksi (nyt lähinnä naurattaa). Lihasmassaa P-kauden aikana tuli noin 6 kiloa. Sen jälkeen painonnousu loppui koska vaunumies ei paljoa tetsaa. Paino oli intiin alussa 53 kiloa ja lopussa 59 kiloa, mihin se on jäänytkin.

Metsässä tuli vietettyä noin puolet aamuista. Tästä syystä metsä-tj 0 tuntui jopa paremmalta kuin tj 0 ainakin minun osaltani. Viimeiset pari viikkoa intissä kun olivat läpsyttelyä, vaunumiehenä se koostui lähinnä vaunuhuollosta mihin saimme alaisiksi vajaat puoli vuotta palvelleita vuoden vaunuasentajia. Viimeinen viikko oli nautiskelua, makoilua tuvassa, läpänheittoa, varusteiden palautusta.

Rankin hetki oli joidenkin metsähajoamisten ohella kun vanhat lähtivät tammikuussa 2013 ja minä toimin päivystäjänä. Melkein itku kurkussa katseli kun vanhat siviilit päällä maleksivat käytävällä ja huutelivat. Omien aamujen määrä oli loputon siinä vaiheessa.

PSVK:n meininki pysyi suhteellisen sotilaallisena loppuun asti, kiitos melko kusipäisten skapparien ja innokkaiden kokelaiden. Ruokalaan mentiin juoksumarssia joka päivä J-kaudellakin. TJ nollana kun menimme lounaalle siviilit päällä, kajahti marssiessa tuttu ''JUOKSUUN MARS!". Ohitimme inttivarusteet päällä tahditta maleksineet huoltokomppanian gonat ja huusimme heille tahdintoistona PSVK:ta. On yksi parhaista muistoista.

Hämeen Panssaripataljoonan perinteet olivat myös hienoja. Meillä ei säikytä, meillä ei surra. ISKE JA MURRA!

Aamuja tuleville mosille, varsinkin pikkuveljelleni.

Ja muuten, puolessa vuodessa ei kerkeä hajottaa, eihän siinä ehdi kuin käväistä.

 

[MrMacmanaman]

Kyllä meillä oli koko komppaniassa aika gona meininki E-kauden viimeisestä leiristä lähtien. Onneksi omalle kohdalleni osui (puheiden mukaan) kasarmin leppoisin yksikkö, joten sekin edesauttoi tilannetta. Ei sinne kyllä takaisin menisi, mutta se viimeinen päivä oli legendaarinen. Tuon jälkeen myös arvostaa siviilielämää ihan eri tavalla. Bussiaseman ohi tulee poljettua joka arkipäivä ja aina kun on vituttanut aamulla lähteä, voi miettiä niitä sunnuntai iltapäiviä, kun joutui lähtemään takaisin kasarmille.

 

[Deko]

Tykistö on ilmeisesti tyhmille, mutta mites 165 vuorokauden IT:n miehistöhommat SalpItPstossa? Onko fyysisesti kuinka raskasta tai hajottavaa, ryynätäänkö paljon metsässä jne.? Ei ole toki ykköstoive, mutta jos palvelus menee perinteisellä kaavalla, niin kiinnostaisi päästä ampumaan vähän rynkkyä isommilla aseilla.

 

[MustatKortit]

Tykistöön on ilmeisesti tyhmille, mutta mites IT:n miehistöhommat KarPr:ssä? Onko fyysisesti kuinka raskasta tai hajottavaa, ryynätäänkö paljon metsässä jne.? Ei ole toki ykköstoive, mutta jos palvelus menee perinteisellä kaavalla, niin olisi kiinnostavaa päästä ampumaan vähän rynkkyä isommilla aseilla.

Aika monissa perushommissakin pääsee ampumaan vaikka millä aseilla. Ihan kovapanosammunnoissakin. Kevyt kertasinko, raskas kertasinko, it-konekivääri, käsikranaatit... krh-hommia en kyllä kenellekään suorilta käsin suosittelisi, koska raskaita harjoitteita sekä tietty leirit Rovajärvellä. Tykistöön ei sinällään ole hirveästi kosketuspintaa, eikä it-tykistöön varsinkaan. Merivoimien kundeista tiedän niitä, jotka ovat päässeet simulaattorissa ampumaan it-aseilla viholliskoneita, kuulemma helvetin hauskaa mutta vaikeaa puuhaa. Ja tietty jos menee sotilaspoliisiksi, niin pääsee kokeilemaan pistoolia.

Oma koulutus oli kyllä helvetin monipuolinen, tuli lenneltyä useampaan otteeseen helikopterillakin, vaikka Jurmoilla liikuttiin suurin osa ajasta. Aseita ammuin ainakin sen Apilaksen ja merimaaliin ampuminen it-konekiväärillä on jäänyt ehkä parhaimpana muistona mieleen.

 

[Lert]

krh-hommia en kyllä kenellekään suorilta käsin suosittelisi, koska raskaita harjoitteita sekä tietty leirit Rovajärvellä.

Itse heittimen johtajana voin kyllä yhtyä tuohon, että harjoitukset ovat toisinaan helvetin raskaita, varsinkin Rovajärvellä, jossa sain palvelusvuoteni aikana kunnian vierailla kolme kertaa ja kaikki kyseiset leirit olivat pitkiä kuin nälkävuosi. Sitten ennen kyseisiä ampumaleirejä harjoitellaan asemarallia hirvellä sykkeellä ja tietysti muuta yhtä mukavaa. Johtajana tein tietysti tuon kaiken kahdesti, eka aukissa, sitten morttien kanssa.

Heittimen johtajan tehtävä on aika vastuullinen ja rankka muutenkin. Leireillä herätys tavallisesti oli puoli viiden aikaan jolloin alkoi valmistelut päivän ammuntaan. Sitten ammuttiin ja kirottiin tulenjohtajia hitaudesta. Lopulta kun oltiin ammuttu kerättiin nopeasti kamat kasaan ja siirryttiin seuraan paikkaan seuraavan päivän ammuntaa varten. Siinä voisi luulla, että Tekan kyydissä olisi saanut levätä mutta siinä oli niin ahdasta istua, että suorastaan toivon päästä sykkimään. No, sitten heitin ampumakuntoon taas ja seuraavan päivän ammunnan suunnitteluun.

Meillä oli ammuntoja, joissa saatoimme siirtyä ammunan aikana heittimen kanssa toki niin, että yksi heitin siirtyi kerrallaan ja kranaattejakin piti tarkasti laskea oikeat määrät ja oikeat panokset kullekkin paikalle.

Meidän joukkueen skapparit luottivat meihin niin paljon, että me johtajat saimme aika vapaat kädet ammuntojen suunnitteluun ja muutenkin elämäämme leirillä. Ei heitä paljoa näkynytkään. Nukkuivat teltassaan ja lukivat kirjoja. Ammuntoja tulivat tietenkin valvomaan. Kehuivat loppupuolella, että ennen eivät olleet nähneet näin toimintakykyisiä johtajia.

Krh-mies on kuitenkin erikoiskoulutettu jääkäri. Raskasta se oli mutta en vaihtaisi edes jälkeenpäin mihinkään muuhun aselajiin.

 

[MustatKortit]

...

Krh-mies on kuitenkin erikoiskoulutettu jääkäri. Raskasta se oli mutta en vaihtaisi edes jälkeenpäin mihinkään muuhun aselajiin.

Näinhän se menee ja kuuluukin mennä. Itse olin rannikkojääkärinä ja kun rannjk-komppanialla on mukana oma epäsuoran tulen yksikkönsä, niin siinä vaan tuli katseltua, että kovilla olivat sekä nämä meidän toimintaamme tukeneet krh-miehet, sekä myös pioneerit. Pioneerit tosiaan kanssa kovia äijiä jokainen.

Ilmeisesti kuitenkin ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolella, kun yksi tuttu krh-mies sitten loihe lausumaan, ettei vaihtaisi minun kanssani hommia, kun näyttää niin raskaalta ;)

 

[MustatKortit]

Tuli muuten vielä @Lert mieleen noista sinunkin kuvailuistasi leireistä ja aikatauluista, että aika harvoin armeijassa loppupeleissä sitten tulee eteen näitä keskustelupalstoilta tuttuja hahmoja, jotka alituiseen valittavat ja ulisevat vapaudenmenetyksestä ja ties mistä inhottavista asehullujen jutuista. Saman olen huomannut pätevän myös kertseissä.

Syy on ihan siinä, että 99% porukasta on kiireisiä hoitamaan sitä omaa tehtäväänsä, ei siellä ole aikaa itkeä jokaista pikkuasiaa ja kokemaansa vääryyttä. Jotenkin tuntuu että suomalainen mentaliteetti kuitenkin sopii näihin hommiin aika hyvin, valtaosa porukasta on vastuuntuntoista sakkia ja ymmärtää pelin hengen.

Mitä ruotsalaisia joukkoja joskus Syndalenissa nähnyt, niin selvästi leväperäisempää koko toiminta, puuttuu se tietty mentaliteetti, että "asialliset hommat hoidetaan" ja sitten voidaan olla kuten Tuntemattomassa kuvailtiin.

 

[Lert]

Tuli muuten vielä @Lert mieleen noista sinunkin kuvailuistasi leireistä ja aikatauluista, että aika harvoin armeijassa loppupeleissä sitten tulee eteen näitä keskustelupalstoilta tuttuja hahmoja, jotka alituiseen valittavat ja ulisevat vapaudenmenetyksestä ja ties mistä inhottavista asehullujen jutuista. Saman olen huomannut pätevän myös kertseissä.

Syy on ihan siinä, että 99% porukasta on kiireisiä hoitamaan sitä omaa tehtäväänsä, ei siellä ole aikaa itkeä jokaista pikkuasiaa ja kokemaansa vääryyttä. Jotenkin tuntuu että suomalainen mentaliteetti kuitenkin sopii näihin hommiin aika hyvin, valtaosa porukasta on vastuuntuntoista sakkia ja ymmärtää pelin hengen.

Mitä ruotsalaisia joukkoja joskus Syndalenissa nähnyt, niin selvästi leväperäisempää koko toiminta, puuttuu se tietty mentaliteetti, että "asialliset hommat hoidetaan" ja sitten voidaan olla kuten Tuntemattomassa kuvailtiin.

Näin varmasti. Sillonkun tehdään niin tehdään ja sitten kun juhlitaan niin juhlitaan.

Vielä kun muistelen kiireisimpiä leirejä, niin eihän siellä edes kuselle meinannut keretä ja tyhmyyttäni unohdin myös juoda eräällä leirillä ja löysin nopeasti itseni kenttäsairaanhoitajan autosta. Aika siellä lentää kuin siivellä.

 

[MustatKortit]

Näin varmasti. Sillonkun tehdään niin tehdään ja sitten kun juhlitaan niin juhlitaan.

Näinhän se menee. Varmasti Suomen armeijan historian jokaisessa joukko-osastossa on ollut omat huuliveikkonsa, niin meilläkin aikanaan. Inttiä käymättömälle sitä on vaikea sanoin kuvailla, mutta jotenkin se vaan on niin, että sitten "tilanteen ollessa päällä" kaikki pystyvät sen hetken vakavoitumaan ja keskittymään käsillä olevaan juttuun.

Se on selvää, että intissä välillä vituttaa niin itse tehtävät, kuin skapparitkin, mutta harvassa ovat ne tuntemani ihmiset, jotka eivät jälkikäteen kuitenkin pitäisi inttiä varsin positiivisena ja ennen kaikkea paljon hyviä muistoja sisältäneenä periodina.

 

[DarkTower]

"Nykyajan" intti on lapsellisen helppoa verrattuna esim. 90-luvun inttiin, jolloin oltiin vähintään puolet ajasta kineksessä (nykyajan mopot eivät edes tiedä koko sanontaa). Ja rahapulan vuoksi tyypit pääsevät nykyään 6 kuukaudella? Voi jeesus näitä uusia lapsia, tyypit valittavat kaikesta. Intti teki aikoinaan pennuista miehiä, oikeasti. Siellä tissiposket ja kultalusikat saivat saman kohtelun kuin kaikki muutkin, kaikki olivat samalla viivalla. Jos yritit päästä helpommalla, kaikki kärsivät. Tissiposkistakin tuli jotain, jos ei muuta niin munattomia valtion virkamiehiä.

Nykyään kaikki viikonloput vapaita koska Puolustusvoimien pitää säästää rahaa. Yksi viikonloppu "kineksessä" ja tyypit ruikuttavat kuin neidit, heh. Hävettää tämä "uusi intti". Tyypit ei tiedä miltä tuntuu olla kolme ***** viikkoa putkeen "kineksessä" heti alusta kun menet sinne, et näe ketään ystäviä/perhettä/rakkaita. Ja silloin ei ollut kännyköitä. Nykyajan leidit? Valittavat 6 kuukaudesta? Ja siitä kun eivät pääse joka viikonloppu lomille?

 

[asyouwere]

Laivat oli puuta ja miehet rautaa, hiiohoi!

"Nykyajan" intti on lapsellisen helppoa verrattuna esim. 90-luvun inttiin, jolloin oltiin vähintään puolet ajasta kineksessä (nykyajan mopot eivät edes tiedä koko sanontaa).

Kyllä tietävät. Tai ainakin kaksi vuotta sitten vielä tiedettiin.

Siellä tissiposket ja kultalusikat saivat saman kohtelun kuin kaikki muutkin, kaikki olivat samalla viivalla. Jos yritit päästä helpommalla, kaikki kärsivät.

Ellei ole asiat kahdessa vuodessa muuttuneet niin sama homma on vieläkin.

Nykyään kaikki viikonloput vapaita koska Puolustusvoimien pitää säästää rahaa. Yksi viikonloppu "kineksessä" ja tyypit ruikuttavat kuin neidit, heh. Hävettää tämä "uusi intti". Tyypit ei tiedä miltä tuntuu olla kolme viikkoa putkeen "kineksessä", heti alusta kun menet sinne. Nykyään se taitaisi olla "oikeusjuttu" ;)

Enpä sitten tiedä, tuskinpa silloin kuuskeent-luvullakaan se isäm maam pulustajille mitään mieltä ylentävää oli joutua jäämään kiinni. Niin, ja eipä tuo nyt mikään niiiin harvinainen juttu ole olla heti kärkeen kolme viikkoa kineksessä. Jos sattuu käymään kuten esimerkiksi minulle, joka joutui jäämään kiinni heti seuraavana viikonloppuna sen ensimmäisen kaikille yhteisen kineksen jälkeen. Boom, kolme viikkoa. Silloin kyllä vitutti ja taisin kyllä jossain vaiheessa vähän ruikuttaakin kuin neiti.

Toki voi olla, että (toivottavasti) pamautin näin aamuhämärissä oikein kunnolla miinaan. Se on täysin mahdollista, olenhan saanut sotilaskoulutukseni tässä nykyajan lälläri-intissä.

 

[DarkTower]

^Voi toki olla että nykyään intissä päästään liian helpolla? Onhan se jo aika helvetin selvää pelkästään 6 kuukauden peruskoulutuksella ja kaikki viikonloput vapaina? Tyhmäkin sen jo tajuaa ja tiedän, ettet ole tyhmä (toivottavasti). Ja se kolme viikkoa kineksessä, moniko nykyisistä 6 kuukauden alokkaista on ensimmäiset 3 viikkoa kineksessä? 0%.

Harmi vain, ettet tajunnut minun perimmäistä tarkoitusta. Ja sinun sotilaskoulutuksesi? Kerro ihmeessä. Itse olen elänyt/asunut 0 vuotiaasta saakka isäni mukana, joka oli rajavartija lapissa.

 

[asyouwere]

^Voi toki olla että nykyään intissä päästään liian helpolla? Onhan se jo aika helvetin selvää pelkästään 6 kuukauden peruskoulutuksella ja kaikki viikonloput vapaina? Tyhmäkin sen jo tajuaa ja tiedän, ettet ole tyhmä (toivottavasti). Ja se kolme viikkoa kineksessä, moniko nykyisistä 6 kuukauden alokkaista on ensimmäiset 3 viikkoa kineksessä? 0%. Siis 0%

No no, ei siellä nyt sentään ihan kaikki viikonloput ole vapaita vieläkään. Ja olen tosta sun nollasta prosentistakin eri mieltä, toki järkevällä suunnittelulla siellä on jotkut wanhat kiinni sen toisen viikonlopun, mutta just esim. meikäläinen soti silloin pari vuotta sitten suoraan ensimmäiset kolme viikkoa putkeen kasarmilla.

Harmi vain, ettet tajunnut minun perimmäistä tarkoitusta. Ja sinun sotilaskoulutuksesi? Kerro ihmeessä.

Minun sotilaskoulutukseni on ehkä se kaikkein kunniakkain: puolen vuoden tykkimies. !HUOM! 180 vrk, eikä mitään säälittäviä 165 vrk niinkuin nämä nykyiset mammanpojat.

 

[DarkTower]

Minun sotilaskoulutukseni on ehkä se kaikkein kunniakkain: puolen vuoden tykkimies. !HUOM! 180 vrk, eikä mitään säälittäviä 165 vrk niinkuin nämä nykyiset mammanpojat.

Ehkä itse olen vähän liian jyrkkä tässä asiassa, mutta mitä voit odottaa mieheltä, joka on elänyt lapsuutensa rajavartiostossa ja "rajalla"

 

[Fordél]

Se on selvää, että intissä välillä vituttaa niin itse tehtävät, kuin skapparitkin, mutta harvassa ovat ne tuntemani ihmiset, jotka eivät jälkikäteen kuitenkin pitäisi inttiä varsin positiivisena ja ennen kaikkea paljon hyviä muistoja sisältäneenä periodina.

Mua ei juurikaan vituttanut itse tehtävät eikä skapparitkaan, mutta en silti pidä inttiä positiivisena kokemuksena tai paljon hyviä muistoja sisältäneenä ajanjaksona elämässäni. Tässä kohdin aika ei kultaa muistoja, pikemminkin hävittää ne. Mitään vihasuhdetta ei muodostunut vaan lähinnä aika välinpitämätön suhtautuminen koko laitokseen. Koko homman voisi hoitaa selkeästi tehokkaammin ja järkevämmin. Intti ei synnyttänyt mitään hienoja ihmissuhteitakaan, mikä tottakai johtuu vain minusta, ei intistä. Mahdollisuuksia toki olisi ollut laajentaa kaveripiiriä. En pidä inttiä minään muuna kuin laitoksena, joka kouluttaa meitä sodan ajan tehtäviimme. Rauhan aikana sieltä saa tottakai tärkeää virka-apua. Joillekin intti toki tuo kaivattua ryhtiä elämään, ainakin vähäksi aikaa. Joku saa sieltä myös eväitä tulevaisuuteen esimerkiksi rekkakortin myötä. Hyvä heille, mutta suurimmalle osalle intti lienee aika se ja sama oman tulevaisuuden kannalta.

 

[MrMacmanaman]

Itse heittimen johtajana voin kyllä yhtyä tuohon, että harjoitukset ovat toisinaan helvetin raskaita, varsinkin Rovajärvellä, jossa sain palvelusvuoteni aikana kunnian vierailla kolme kertaa ja kaikki kyseiset leirit olivat pitkiä kuin nälkävuosi.

Teillä oli sitten vähän erilainen meininki kuin meillä. Ei kyllä noilla kahdella Rovan leirillä ollut tietoakaan rankkuudesta, vaan lähinnä siellä odoteltiin ja nukuttiin kranaattilaatikoiden päällä, kun tulikomentoja tuli se muutama, jonka jälkeen taas pari tuntia taukoa. Herätys oli toki välillä siinä 4 aikoihinkin, mutta toiminta alkoi poikkeuksetta siinä 8 aikoihin. Klo 17 sitten oltiin jo yleensä teltoilla vetämässä sipsiä ja muuta evästä ellei joutunut valmistelemaan seuraavia asemia, jolloin saattoi mennä sinne ilta kasiin tai ysiin. Voitettiin silti se Suomen heitinkomppanioiden välinen skaba, että kyllä me hommamme osattiin.

Olihan tuolla tosin niitä fyysisesti rankkojakin harjoituksia E-kaudella, kun vedettiin talvikamppeissa asemarallia ja kaivettiin kuoppia routaiseen maahan. Itsellä vähän keskimääräistä heikompi kunto ja olin usein ajattamassa Tekaa asemaan, joten nuo olivat varmaan niitä itselleni rankimpia hetkiä. En kyllä itse silti vaihtaisi krh-hommia mihinkään muuhun.