Mielestäni kannattaisi nyt pudottaa hieman arvolatausta pois ja pohtia työtä työnä. -- Työkaverit voivat ajatella maailmasta hieman eritavalla kuin sinä, mutta näin se on joka työssä, ei kaikkia tarvitse rakastaa, pitää vaan tulla toimeen. Jos homma kiinnostaa, eikä muuta ole, niin rohkeasti vaan.
Se on aivan totta, että armeija olisi ihan erilaista hommaa jos siellä olisi töissä. Tekisit hommia viiteen ja sitten lähtisit kotiin, kyllähän se varusmiehenä olosta eroaa. Jotenkin en vaan osaa kuvitella itseäni sinne. Meillä on yksikössä ainoastaan yksi (!) skappari, jolla ei ole tarvetta pönkittää egoaan vähättelemällä varusmiehiä. Kyseinen henkilö on muuten juuri sama, jonka kanssa juttelin työmahdollisuuksista. Eli siis mitä yritän sanoa on se, että en kestäisi tuollaista työilmapiiriä vaikka siellä olisikin vain aamuseitsemästä iltaviiteen.
Olen kerran ollut töissä firmassa, joka avattiin tänne ja menin sinne noin puolitoista kuukautta aukeamisen jälkeen duuniin. Siihen mennessä kaikki alusta alkaen töissä olleet olivat saaneet luotua itselleen oman pikku kommuunin, johon ei ollut lainkaan helppoa mennä väliin. Tein mitä tahansa, niin aina tein väärin. Kuukauden kestin sitä ja sitten otin loparit. En yhtään ihmettelisi jos se olisi intissä samanlaista. Kuitenkin olisin alkuun ihan pihalla kaikista asioista mitä työntekijänä siellä pitäisi tehdä, ja sitten muiden pitäisi neuvoa. Sen verran itsekkäitä tyyppejä tuolla on, että en uskoisi sen toimivan kauhean mutkattomasti.
Pelottavinta olisi kuitenkin herätä joskus kymmenen vuoden päästä ja todeta, että tässä sitä ollaan. Vaikka eihän mikään kesäkessun pesti sitä tarkoita, mutta ainahan se olisi mahdollista. Kokisin sen jonkinlaisena epäonnistumisena jos en pääsisi elämässäni yhtään pidemmälle kuin armeijaan kapiaiseksi, vaikka ammattihan se on siinä missä muutkin.