Välillä sitä ihmettelee itsekin tätä omaa sielunrakennetta ja kaikenlaisia koukeroita pääkopassa. Periaatteessa olen aika lailla karu jannu, monen mielestä varmasti aika yksitotinen ja kyyninen. Kuitenkaan ei tarvita kuin pari kaukaista viitettä pikkulasten tragedioihin, ja meikäläiseltä menee elämä sekaisin. Eilen Kill Armanissa oli maininta Pol Potin joukkojen teloitusmenetelmistä, ja lasten kohtalo meinasi viedä multa maun koko ohjelmasta. PP touhut eivät toki ole Armanin vika, mutta mitäs meni kertomaan.
Toinen tuli juuri hetki sitten, kun vaimo katsoi jotain tieteisdekkaria, jossa yhtenä tapauksena oli vauvan kuolema. Kirjoittelin sähköposteja ja seurailin sivusilmällä sarjaa, ja käsittääkseni surma paljastui vanhempien järjestämäksi. Tästähän minä järkytyin jälleen.
Nykyään en viitsi lukea lehdistä juttuja lapsiin kohdistuvasta väkivallasta juuri ollenkaan, koska niistä tulee niin tajuttoman paha mieli. Kai siinä jokin sellainen on, että kun on tuntenut sitä vilpitöntä luottamusta, ihailua ja riemua ensin omien sisarusten kautta ja nyt vielä voimakkaammin omien lastensa taholta, tuntuu tuollaisen vilpittömyyden pettäminen aivan käsittämättömän julmalta asialta.
En tiedä. Maailma ei ole reilu paikka pienille ja puolustuskyvyttömille. Pitänee kai odottaa, että tässä parkkiintuu pikkuhiljaa tai sitten vain voi pahoin omien tuntemustensa kanssa.