Eläimen kuoleminen elokuvassa surettaa minua enemmän kuin ihmisen, mistäköhän vitusta tämä mahtaa johtua?
Minulle käy näin myös ihan tosielämässä. Paitsi tietysti niiden eläinten kohdalla joita syön päivittäin.
Mutta koskettavat eläinkohtalot ovat usein paljon koskettavampia kuin mitkään ihmiskohtalot. Ei olisi aikoinaan voinut vähempää kiinnostaa vaikkapa jonkun Dianan, "sydänten prinsessan" kohtalo ja kuolema, mutta nyt kävi taannoin sääliksi Dalton-alpakkaa, joka piti tappaa sen takia, että pari testiä oli jäänyt ottamatta eikä suomalaisbyrokraateille kelvannut se, että testit olisi otettu jälkeenpäin - ei, eläin piti tappaa ja vieläpä siten, että omistajan piti itse lemmikkinsä paloitella. Koin Daltonin olevan suomalaisen virkamieskoneiston ja byrokraattisen mielivallan uhri ja sijaiskärsijä. Samanlaista tylyttämistä ja byrokratiavittuilua myös Kelat yms. harrastavat, tosin ne eivät sentään edellytä, että puutteellisen hakemuksen tehnyt hakija pitäisi paloitella hänen omaisensa toimesta, jotta tukihakemus voitaisiin käsitellä loppuun.
Sen sijaan Diana oli rappeutuneen aristokratian hemmoteltu edustaja, jonka elämä luksuksessa oli niin kurjaa, niin kurjaa. Ikävä homma tietysti kuolla jonkun paparazzin jahtaamana, mutta sori vaan lehdistö, "koko maailma" ei surrut. En minä ainakaan enempää kuin suren jotain lehden pikku-uutista, jonka mukaan joku jossain on kuollut liikenneonnettomuudessa.
Näin yleisesti ihmettelen, mistä ihmeestä joillain ihmisillä muka riittää empatiaa olla jonkinlaisia sijaiskärsijöitä koko maailman murheille, ja miksi ihmisten pitäisi ylipäätään surra, järkyttyä tai dramaattisesti eläytyä johonkin asiaan, joka ei heitä kosketa, joka ei ole mitenkään epätavallinen ja jolle ei enää mitään voi? On henkisesti epäterveellistä jos velloo elämäntuskassa jokaisen maailman onnettomuuden, kuolemantapauksen tai tragedian jälkeen, sillä tilastollisesti ihmisiä kuolee yksi kappale aina 1,6 sekunnin välein.
Tätä viestiä kirjoittaessakin on mennyt aikamoinen satsi kerran eläneitä, hengittäneitä, rakastaneita ja tunteneita ainutlaatuisia yksilöitä manan majoille. Eikä tunnu missään. Miksi pitäisikään tuntua ennen kuin vasta sitten kun statistiikka muuttuu henkilökohtaiseksi tragediaksi? Sitä ennen varaan itselleni oikeuden välittää vaikkapa sympaattisten eläinyksilöiden kohtalosta (Cheetah-simpanssi oli jalkapallosta pitävä 80-vuotias ukko, joka ansaitsee sympatiani mikäli ei kannattanut arvokisoissa Italiaa) ja oikeuden olla välittämättä noin seitsemän miljardin ihmisen kohtalosta poislukien läheiset, ystävät, osan tuttavista ja eriasteiset merkitykselliset urheilijat, näyttelijät, kirjailijat ja muut vastaavat. Sekä tietysti itseäni esim. lentokoneissa kuljettavat lentokapteenit ynnä muut sillä hetkellä eloonjäämiseni kannalta elintärkeät ihmiset. Jos olen 10 000 km korkeudessa, välitän erittäin suuresti koneen miehistöstä ja toivon, että matkustajien joukossa on joko lentotaitoinen, joka ei syönyt lennolla kalaa.