Kiitos niille, jotka ovat tätä maata rakentaneet, kukin tavallaan.
Kiitos maan johdolle ja siinä eri aikoina vaikuttaneille. Ennen itsenäistymistä onnistuttiin säilyttämään maltti, kunnes aika oli oikea. Keskinäisen välienselvittelyn jälkeen viha laannutettiin suhteellisen nopeasti, vaikkakin osittain ulkovaltojen painostuksen vuoksi. Maan ei annettu vajota siihen epäihmisyyteen, joka etelämmässä monin paikoin ja toisaalta itärajan takana pääsi vallalle. Sotavuosina asiat hoidettiin siten, että itsenäisyys säilyi. Sen jälkeen onnistuttiin luomaan isoon naapuriin suhteet, joiden ansiosta punaisen lipun heiluttelu oli paitsi melko vähäistä, myös vapaaehtoista.
Kiitos sodan aikana itsensä likoon laittaneille. Sekä rintamalla taistelleille, että kotirintamalla suurin ponnistuksin maan toiminnassa pitäneille. Teitä ei ole enää paljon, ja pelkään, että teidän mukananne katoaa muistoista se opetus, jonka olen monelta teistä kuullut: sota on hirvittävin tilanne, johon ihminen voi joutua.
Kiitos niille, jotka työllään ovat muuttaneet maamme 20-luvun maatalousvaltaisesta, köyhästä, eurooppalaisella mittarilla lähes kehitysmaasta nykyiseksi, suhteellisen hyvin pyöriväksi yhteiskunnaksi. Tämän suorituksen arvoa nostaa se, että suuri osa mukana olleista sai kiitokseni jo edellisessä kappaleessa.
Kiitos myös meille, nykyisille suomalaisille. Mekään emme sentään ihan hunningolle ole maatamme päästäneet. Ajat tietysti muuttuvat, ja yhteiskunta sekä maan asukkaat samalla. Kuitenkin meillä on edelleen suhteellisen turvallinen ja hyvä maa, jossa asuu ihan kelvokas kansa.
Toivoisin, että pärjäisimme keskenämme myös tulevaisuudessa. Toivoisin myös, että edes itsenäisyyspäivän toivotukset olisivat jotain muuta, kuin sappea tihkuvaa vihaa toisin ajattelelevia kohtaan. Minulle nimittäin tämän päivän merkitys on nimenomaan se, että vaikka erimielisyyksiä on, joskus suuriakin, me kuitenkin olemme porukka, joka tulee toimeen keskenään, eikä käytä energiaansa tuhoamiseen, vaan rakentamiseen.