Kun arvioidaan Suomen suoritustasoa Kanervan alaisuudessa, eli riveluutiota, kannattaa huomioida yksinkertaiset saldot koko kaudelta. Toisin sanoen, v. 2017 alkaen tähän päivään saakka Suomi on pelannut 31 arvokisojen karsintaottelua, joista 15 voittoa, neljä tasapeliä ja 12 tappiota. Tärkeämpää lienee kuitenkin se, minkä tasoisia vastustajia vastaan pisteet ovat otettuja.
Jaottelen vastustajat neljään kategoriaan: top 10, 11-20 eli kovatasoiset maajoukkueet, 21-n.32 keskitasoiset maajoukkueet ja 33- keskitason alapuolella olevat tai heikot joukkueet. Jaotteluperustana on FIFAn ranking ko. ajankohtana.
Top 10 joukkueita vastaan Suomi on hävinnyt kuudesti ja pelannut kerran tasan, seitsemässä ottelussa. Tasapeli tuli Kroatiaa vastaan. Miten tätä voisi analysoida? Huippumaat ottavat Suomen tosissaan (Kroatiaa vastaan tosin pelattiin Backen kauden jälkeen). Tarkoittaa sitä, että Suomella ei ole enää yllätysetua. Suomen pelitapa ja heikkoudet tunnetaan. Pitäisikö Kanervan yrittää jotakin uutta, ottaa kunnolla riskiä, kun kuitenkin saldo on näin murheellinen? Mitään hävittäväähän näissä peleissä ei ole.
Joskus kuulee kovia vaatimuksia siitä, että kentälle ei mennä peruuttelemaan tai häviämään näitä(kään) maita vastaan. Okei, sitten vaan neropatit kertovat, miten Suomen toistuvia syöttöhasseja vastustajan alueella paikataan. Miten ehkäistään vastustajan nopeat kontrat? Miten pidetään isolla alueella välit riittävän tiheinä? Kun näyttäisi kuitenkin siltä, että jos huippupelaajat saavat tilaa kentällä, niin maalipaikkoja syntyy aika paljon.
Haastajamaita eli kovia joukkueita vastaan Suomi on pelannut neljä matsia, joista yksi voitto, yksi tasapeli ja kaksi häviötä. Nähdäkseni saldo on varsin hyvä. Oman tasonsa yläpuolisia vastaan Suomi on kuitenkin kyennyt haastamaan näitä joukkueita ja saamaan pisteitäkin. Tämä ryhmä on toki myös aika vaihtuvaa: joukkueiden suorituskäyrissä vaihtelut ovat suurempia kuin top 10 maissa. Kun Suomi kohtaa tällaisen joukkueen aallonpohjassaan, voittokin on mahdollinen. (Kuten Islanti v. 2017).
Suomella on ollut kolmessa viime arvonnassa aika hyvä arpa. Emme ole joutunut tilanteeseen, jossa vastaan tulisi top 5 ja top 11. Kovat vastustajatkin ovat olleet lähempänä top 20 kuin 10.
Oman tasonsa joukkueita vastaan Suomi on pelannut täysin odotetusti. Kymmenen matsia, joista neljä voittoa, neljä häviötä ja kaksi tasapeliä. Kyseessä on ihan hyvä suoritustaso, kun ottaa huomioon, että Suomi ei materiaaliltaan yllä Euroopan top 30 välttämättä. Suomi kykenee useimmiten haastamaan nämä maat ja voittamaan ne ainakin kotikentällään. Vieraissa käy sitten välillä kylmät, mutta entä sitten? Suomi ON Euroopan keskitasoa. Pelitapa on tunnettu, mutta Kanerva kuitenkin usein kykenee pieniin muutoksiin, joka voi johtaa vastustajan yllättämiseen.
Se, mitä Suomi on tehnyt loistavasti, on pelit heikompia vastaan. 10 matsia ja 10 voittoa. Aivan täydellistä. Kanerva on pystynyt hyödyntämään Suomen materiaalin vahvuuden ja pelitavan täydellisesti, jolloin Suomi on itse asiassa Euroopan kärkeä tässä. Yhteenkään tällaiseen peliin ei ole valmistauduttu huonosti, huonolla asenteella. Pitäisi jokaisen kitisijän ja Kurpitsapään uloshuutajan miettiä tätä tilastoa. Tähän eivät ole aiemmat valmentajat kyenneet.
Näin on rivelogian oppirakennelma on selvä: otetaan kaikki pisteet sieltä, mistä niitä helpommin saa. Muita joukkueita vastaan Suomi joutuu antamaan tasoitusta materiaalissa, jolloin tulokset vaihtelevat. Suomella ei vain ole yhtäkään huipputason hyökkääjää, keskikenttäpelaajaa tai puolustajaa. Täytyy olla aika kujalla futiksesta, jos kuvittelee, että Suomen siitä huolimatta pitäisi pistää aina nekkuun jotain Sloveniaa vastaan vieraskentällä. Vastustajatkin osaavat laatia taktiikan ja hyödyntää Suomen heikkouksia.
Tämä ei tarkoita, etteikö Rivestäkin voisi virta pian olla vähissä ja uutta valmentajaakin pitäisi kohta ruveta katselemaan, viimeistään ensi kesän jälkeen. Varmaan joukkue voisi kaivata uutta energistä valmentajaa. Mutta silti valmentajan liikkumavara on aika kapea. Jos ei saada pisteitä heikkoja vastaan, jollakin Gijonin ihmeellä ei tehdä mitään. Paradoksaalisesti, täysin randomilla Suomi voisi joskus voittaa top 10 maan. Kun on ensin laittanut rankinsa niin alas, ettei sitä enää kukaan ota vakavasti tyylin post-Backe.
Mutta se muu, eli joukkueen pelin tason nostaminen on äärimmäisen haastavaa. Tarvittaisiin huippuosaajia, mutta kun suuri osa majusta menee hengailemaan MSL:n, tämä vain tarkoittaa sitä, että pelaajien taso ei siellä ainakaan nouse. Oikea tähtäin pitäisi olla aina top 5 liiga, ainakin alle 30-v pelaajilla. Tietysti joku Onni Valakari on suorastaan absurdi esimerkki urakehittämisestä. Ei oteta riskejä, vaan rusketutaan kunnolla jossakin ö-tason liigassa. Monilta pelaajilta puuttuu myös kunnianhimoa ilmeisesti. Ollaan tyytyväisiä, kun palkka juoksee eikä mennä mukavuustason rajoillekaan.
Se, että monilla muillakin keskitason joukkueilla on samantyyppisiä ongelmia, kertoo futiksen kovasta kilpailusta. Ja kertoo siitä, että rutiinitasollakin huippupelaajat kykenevät voittamaan pelejä paljon tehokkaammin kuin Suomen parhaimmat pelaajat. Onhan sekin harmittavaista, että Suomen parhaat pelaajatkaan eivät pääse huippuliigoihin, saati avariin, vaikka maajoukkueiden peleissä herättäisivät ihastusta tyyliin Kamara. Jotakin vain meidän huipuistamme puuttuu.
Tässä siis se erittäin haastava konteksti, jossa jokainen majun päävalmentaja joutuu operoimaan.
