Haettiinko edellisessä rekryprosessissa oikein tosissaan ketään, jolla olisi jonkun verran nimeä kansainvälisesti? Vai mentiinkö vain oikeasti siitä, mistä aita on matalin vaikka se johti väärälle niitylle? Silloinhan Suomen EM-kisapaikka oli kohtuullisen tuore ja kansainvälinen arvostus toista luokkaa, kuin nyt.
Toki se ei ole maajoukkuevalmentamisessa mikään avain onneen, että etsitään se valmentaja, jolla on kovin CV. Esimerkiksi FIFA-rankingin kärkimaa Argentiinan tämän hetkinen päävalmentaja oli toiminut yhden kauden Sevillan apuvalmentajana, yhden kauden Argentiinan maajoukkueen apuvalmentajana ja muutaman matsin Argentiinan U20-maajoukkueen päävalmentajana ennen nykyistä pestiään. Kaveri nostettiin ihan olemattomilla näytöillä A-maajoukkueen päävalmentajaksi ja nyt hän on yksi arvostetuimmista maajoukkuevalmentajista.
Mitä nopeasti vilkaisin, niin esimerkiksi FIFA-rankingin top-20 maista peräti 15 maalla on kotimainen päävalmentaja. On siellä joukossa myös muutama kansainvälisesti iso nimi, mutta melko ohkaisella CV:llä siellä valmennetaan huomattavasti Suomea kovempiakin maajoukkueita. Ei se CV siis automaattisesti ole mikään avain onneen. Etenkään, jos ne näytöt ovat seurajoukkuepuolelta. Kyllä sekin jostain kertoo, että monet maajoukkueet suosivat kotimaisia nimiä, vaikka tarjolla heille olisi CV:n puolesta huomattavasti kovempiakin ulkomaalaisia valmentajia.
Maajoukkuejalkapallo ja seurajoukkuejalkapallo ovat kaksi eri lajia saman lajin sisällä vähän samalla tavalla kuin tenniksen kaksinpeli ja nelinpeli. Jotkut valmentajat taitavat toki korkealla tasolla molemmat, mutta eivät läheskään kaikki hyvät seurajoukkuevalmentajat ole hyviä maajoukkuevalmentajia. Ja vielä harvempi hyvä maajoukkuevalmentaja on myös hyvä seurajoukkuevalmentaja.
Maajoukkuejalkapallo ei ole lähellekään yhtä taktista kuin seurajoukkuejalkapallo ja siinä korostuu se, että valmennus tuntee pelaajistonsa niin pelaajina kuin myös ihmisinä. Tämä on todennäköisesti suurin syy sille, miksi niin monet maat suosivat maajoukkueessa kotimaisia valmentajia. Kun tuntee pelaajat ja maan kulttuurin, niin osaa paremmin muodostaa toimivan joukkueen.
Tietenkään taktisia asioita ei voida myöskään maajoukkuejalkapallossa aliarvioida, mutta tärkeintä maajoukkuejalkapallossa on saada ulosmitattua yksilöistä paras irti. Seurajoukkueissa on ihan eri tavalla aikaa hinkata pelitapaa ja tarvittaessa hankkia uusia pelaajia, jos nykyiset pelaajat eivät osaa toteuttaa haluttua pelitapaa. Maajoukkueessa, etenkin Suomen kokoisen jalkapallomaan kohdalla, on saatava niistä harvoista hyvistä yksilöistä paras irti ja luotua sellainen kollektiivi, jossa ne huonommatkin pärjäävät pelaamalla yhdessä.
Jos itse vastaisin Palloliitossa näistä asioista, niin lähtisin rakentamaan valmentajapolkua U21-maajoukkueen kautta Huuhkajiin. U21-maajoukkue on erinomainen paikka lupaaville ja hyville kotimaisille valmentajille opetella maajoukkuevalmentamista. Siinä samalla he oppivat tuntemaan sen pelaajarungon, jonka ympärille maajoukkueen tulevaisuutta rakennetaan. Tähän se EM-kisapaikka myös Riven johdolla perustui. Ne Riven tärkeimmät pelaajat Pukin, Sparvin ja Toivion johdolla olivat Rivelle tuttuja jo vuosien takaa U21-maajoukkueesta.
Ulkomaalaisia valmentajia ei pidä myöskään poissulkea vaihtoehdoista pois, mutta itse lähtisin kehittämään maajoukkueeseen tuollaista polkua, jossa pyritään pelaajien lisäksi myös kehittämään valmentajia kohti Huuhkajia.
