Joskus voi käydä niin, että väärä ihminen joutuu oikean ihmisen kanssa väärään paikkaan. Näin kävi minulle muutama vuosi sitten, kun ostin kahden päivän lipun Tikkurila Festivaaliin olemattomalla harkinta-ajalla. Syy oli se, että silloinen daamini oli menossa into piukeana sinne ja toivoi saavansa minusta seuraa. Yhtään en ottanut selvää artisteista ja tapahtumasta, ajattelin vain mennä mukaan ja olla viikonlopun rennosti kaverina.
Jengiä oli aivan saatanasti, kaikki oli helvetin kallista, ja joka paikkaan oli kiesuksen pitkät jonot. Näinhän se isoissa tapahtumissa usein menee. Järjestelyissä ei sinänsä ollut erityistä vikaa, minä en vaan ole festivaali-ihminen parhaasta päästä. Paljon pahempi juttu oli kuitenkin se, että vasta festivaalialueen turvatarkastukseen jonottaessa minulle avautui, että saatana, täällähän on tarjolla vain iskelmää, radiopoppia ja sannieveliinoja. Samalla avautui, että lyhyen aikaa tuntemani daami oli aivan täpinöissään niistä esiintyjistä. Hänen viihtyvyytensä valitettavasti kärsi siitä, etten lämmennyt laulamaan ja heilumaan musiikin tahdissa, vaikka koetin joten kuten sinnitellä mukana. No hermothan siinä meni, molemmilta vuoron perään. Kyllä minä sen jälkimmäisenkin päivän jotenkin kestin, osasi ottaa rennommin ja ymmärsin vetää suojakännin. Lopuksi soitti sentään Apulanta, joka oli tapahtuman siedettävintä antia. Eukko vittuili pitkin viikonloppua esim., että ”mene sä niiden outojen kavereittesi kanssa kuuntelemaan jatsivuusiota ja pieruprogea johonkin Sisä-Mongolian vuoristoon, ettei varmasti ketään normaalia ihmistä kulmilta löydy”.
Tässä tapauksessa konsertti- ja koko festivaalikokemus oli hanurista, mutta syy ei ollut esiintyjien, sään, järkkäreiden, yleisön, eikä edes sen daamin. Syy oli täydellisesti oma, ja niin vituslovakialaisen oma, ettei sen omemmaksi voi enää tulla.
