On tuosta edellisestä pilkkireissusta jo melko pitkä aika, mutta ilmeisen hyvin on asiat muistissa. Tuli vain liian isoja kaloja. Ensin avanto oli saaliille liian pieni, joten jouduin ajamaan moottorikelkalla hakemaan isompaa kairaa. Kun sain apupojan kanssa vedettyä hauen jään päälle, niin eihän sille puunkalikka riittänyt, vaan pistin tällä kertaa assistentin hakemaan moottorikelkalla ison kirveen helikopterilta.
Jättikalan riehuminen loppui vasta neljännellä hamaran iskulla.
Muu seurue saapui ihastelemaan saalistani, mutta ikäväkseen he joutuivat kävelemään takaisin koko kilometrin paluumatkan rannan helikopterikentälle, sillä rekeen ja sen jälkeen kopteriin ei minun ja kalan lisäksi muita enää mahtunut.
Parkkipaikalla tuli jälleen ongelmia, sillä jättihauki ei mahtunut Morgan 2 plussanin tavaratilaan, mutta onneksi autovuokraamo oli lähellä.
Kotikujanteella onneksi muistin, että keittiöhenkilökunnalla on salametsästyspeurojani varten järeä lihavaaka, joten peruutin vuokrapakun kasvimaan aidan ja vaimon suvun hautojen yli takaovelle. Kiskoessani haukea keittiön läpi, le personnel de cuisine kerääntyi ihastelemaan saalistani. Keittiöpiiat huokailivat yhteen ääneen, että: Härregyyd Micke–herra, tuohan on melkein yhtä iso kuin teidän lemmenvaltikkanne ja päästivät kimeän kikatuksen heti perään.
Katsottuani vaa’alla lepäävää jättihaukea ja sen limasta kiiltelevää rugby-pallon kokoista ja muotoista päätä huomasin, että: kyllä tytöt olivat aivan oikeassa, otushan on aikalailla yhtä muhkea kuin minun peenikseni.
Mutta, koska isot kalat maistuvat mauttoman vetiselle, niin dumppasin kalan kumminkin punnitsemisen jälkeen pois ja söin iltapalaksi kilon verran multaisia tryffeleitä sekä epähuomiossa mexicanketsupin kyllästämän paperiservetin. Niitä tryffeleitä kun sattuu olemaan vielä niin paljon kylmäkaapissa uuden satsin tiellä.