Nähtävästi en ole ihan niin erikoinen kuin luulin olevani. En olekaan ainoa, jonka kannatus ei ole äidinmaidosta imetty tai perustu vauvana hallilla nähtyihin mestaruusjuhliin. Vanhempieni kotona ei urheilua itse asiassa seurattu lainkaan. Niinpä heräsin penkkiurheilun iloihin verrattain myöhään, television avustuksella. Ensimmäinen urheilu, jota seurasin, oli kuitenkin jääpallo. En edes tiedä, miksi, mutta jotenkin se kiehtoi. Jääpallomatseja ei kuitenkaan televisiosta niin paljon tule, joten vähitellen ajauduin katsomaan myös lätkää. Se, miksi joukkueeksi vaikoitui HIFK, oli edesmenneen PTV:n ansiota. Elettiin kautta 1989-90, ja PTV näytti valkopaitaisen (sic) IFK:n kotiottelut. Kiekkokärpänen puraisi, enkä missannut montaa peliä televisiosta sinä aikana kun PTV:llä oikeudet oli.
Meni kuitenkin aikaa, ennen kuin pääsin hallille asti. Luulen, että minua yksinkertaisesti jännitti mennä paikan päälle katsomaan IFK:ta. Jossain vaiheessa kuitenkin selvisi, että liigassa oli toinenkin helsinkiläinen joukkue, ja omassa mielessäni näiden välillä ei ollut vastakkainasettelua. Toki HIFK oli tärkeämpi, mutta toivoin Jokereidenkin voittoja yhtä lailla. Kärtin faijaa (jota ei sisi pätkääkään kiinnostanut) viemään lätkäpeliin, ja kun IFK jännitti minua, niin pari ensimmäistä Nordiksella näkemääni matsia olivatkin Jokereiden pelejä. Ehkä osin kyse oli sattumastakin, ja sattuivat vaan pelaamaan sinä päivänä kun keksin pyytää. Jokerit voittivat molemmat pelit selvin numeroin, ja hallissa oli kova meno, mutta en silti hairahtunut. Jokerit oli ihan jees (tuossa vaiheessa), mutta IFK oli kuitenkin tärkeämpi. Sittemmin suhtautuminen Jokereihin on tietenkin muuttunut. 90-luvulla vastakkainasettelua, sitten lientyminen, kunnes 2012 jälkeen olen vihannut tuota seuraa leppymättömästi. Sikäli hyvä, että lähtivät KHL:ään, en ole vielä onnistunut kaipaamaan takaisin.
Lopulta pääsin kuitenkin paikan päälle IFK:nkin peliin. Setäni (kuten tietenkin isäni) on Tampereelta, mutta -- toisin kuin faija -- kova lätkäfani. Erityisesti Tapparammiäs, mutta kyllä sille Ipakin meni (no pun intended). Hänen kanssaan rupesimme sitten silloin tällöin käymään peleissä, erityisesti kun tamperelaiset olivat vierailulla. Ensimmäinen peli oli luullakseni HIFK-Ilves joka pelattiin 14.10.1990 (kiitos Ilveksen nettisivut!). IFK:lla oli huonompi jakso meneillään, ja erityisesti toisissa erissä oli tullut lunta tupaan huolella. Kun ensimmäiselle erätauolle mentiin 1-1 -lukemissa, setä jaksoi muistutella näistä toisista eristä. Kun toiselle tauolle mentäessä lukemat olivat IFK:lle 6-1, hän oli valmis lähtemään kotiin.
En silti ole koskaan ollut kovin aktiivinen peleissäkävijä. Matsi-pari kaudessa yleensä paikan päällä nähtynä, televisiosta sen verran kuin mahdollista (ennen kuin Ruutu laajensi palvelunsa ulkomaille). Toki sitten radiosta ja teksti-tv:stä on tullut seurattua kaikki pelit mitkä olen suinkin kyennyt, myöhempinä aikoina myös Jatkoajan otteluseurannasta. Toisaalta paikan päällä hallilla en ole myöskään aktiivinen. Istun paikallani, ja taputan joskus rytmiä, kun sellaista on liikkeellä. Ja toki nousen seisomaan ja huudan, kun maali tulee, mutta lauluihin tai sen kummempiin huutoihin olen liian jännittynyt. Ehkä osin kyse on siitä, että lätkän katsominen on minulle aina ollut yksinäistä ja yksityistä. Se kuitenkin alkoi katsomalla pelejä yksin himassa, ja suurin osa on ollut radion kautta seuraamista. Eli kun joillekin lätkän katsominen on heilumista lipun kanssa lauluja hoilaten kavereiden kanssa, minulle se on kynsien järsimistä yksikseni. Oli myös aika, kun katsoin jotakuinkin kaikki pelit Ruudun kautta. Perhevelvoitteiden ja aikaeron takia katsoin ne aina jälkilähetyksenä illalla. Niinpä pelinaikainen vuorovaikutusmahdollisuus muiden ihmisten kanssa oli jotakuinkin nollassa. No, vaimolle tuli joskus kiroiltua, mikä ei toki välttämättä ollut fiksua.
Tuntuu, että aika paljon kannattajien odotuksia IFK:n suhteen ohjaa se, milloin se kannatus on alkanut. Jos ensimmäiset kokemukset on jostain Brewerin isosta ja pahasta IFK:sta, tai jostain '80 ja '83 mestaruuksista, ne odotukset voivat olla erilaiset kuin jos näkee seitsemän ensimmäisen kannatusvuoden aikana joukkueen putoavan kuudesti puolivälierissä, ja kahdeksantena jäävän kokonaan pudotuspelien ulkopuolelle. Isoin kasvattava kokemus oli tietenkin kevät '95 ja Kari Takko, mistä olen joskus kirjoittanut suurimpana henkilökohtaisena pettymyksenä jääkiekon saralla. Kaikki turhat kuvitelmat ja nuoruuden naivi lapsenusko karisivat sen sileän tien. En siis osaa vaatia niin paljon kuin jotkut, enkä ehkä niin paljon kuin pitäisi. Minulle välieriin päättynyt kausi on ollut hyvä. Mielellään runkosarjassa vielä top-6:een näin säälipleijariaikana (sitä ennen top-4:ään), niin en jaksaa turhaan surra. En siis voi allekirjoittaa mitään "vain mestaruudet lasketaan" -lauseita, enkä oikein sellaista katsantokantaa ymmärräkään.
Itse asiassa mestaruudet ovat olleet jopa vähämerkityksellisiä minulle henkilökohtaisesti. Ei niin, ettenkö olisi iloinnut niistä, ja aina välillä palaisi Youtuben avustuksella niihin tunnelmiin. Mutta ne ovat sattuneet vähän huonoihin ajankohtiin omassa historiassani, niin että olisin täysin voinut nauttia. 1998 hain vähän suuntaa elämälle lukion jälkeen. 2011 olin muuttanut ulkomaille, ja pelit eivät tuolloin vielä näkyneet. Itse asiassa läheisin kausi ja joukkue minulle on Törmäsen 2016 joukkue. Tuolloin pelit näkyivät ulkomaille, ja katsoin aika lailla jokaisen (toki yksinäni yömyöhään, kuten edellä kuvasin). Se yllättävä hyökkäyspelaaminen ja Törmäsen velmut vastaukset saivat juuri tuon joukkueen tuntuvan sellaiselta, miltä IFK:n aina pitäisi olla. Älykäs ja huoliteltu, silti vähän valtavirtaa vastaan menevä ja omalla tavallaan asioita tekevä. Ja kun kausi vielä päättyi tappioon... niin, sehän on se, mihin olen kannattajana tottunut. Eipähän pääse kyllästymään menestykseen.
Meni kuitenkin aikaa, ennen kuin pääsin hallille asti. Luulen, että minua yksinkertaisesti jännitti mennä paikan päälle katsomaan IFK:ta. Jossain vaiheessa kuitenkin selvisi, että liigassa oli toinenkin helsinkiläinen joukkue, ja omassa mielessäni näiden välillä ei ollut vastakkainasettelua. Toki HIFK oli tärkeämpi, mutta toivoin Jokereidenkin voittoja yhtä lailla. Kärtin faijaa (jota ei sisi pätkääkään kiinnostanut) viemään lätkäpeliin, ja kun IFK jännitti minua, niin pari ensimmäistä Nordiksella näkemääni matsia olivatkin Jokereiden pelejä. Ehkä osin kyse oli sattumastakin, ja sattuivat vaan pelaamaan sinä päivänä kun keksin pyytää. Jokerit voittivat molemmat pelit selvin numeroin, ja hallissa oli kova meno, mutta en silti hairahtunut. Jokerit oli ihan jees (tuossa vaiheessa), mutta IFK oli kuitenkin tärkeämpi. Sittemmin suhtautuminen Jokereihin on tietenkin muuttunut. 90-luvulla vastakkainasettelua, sitten lientyminen, kunnes 2012 jälkeen olen vihannut tuota seuraa leppymättömästi. Sikäli hyvä, että lähtivät KHL:ään, en ole vielä onnistunut kaipaamaan takaisin.
Lopulta pääsin kuitenkin paikan päälle IFK:nkin peliin. Setäni (kuten tietenkin isäni) on Tampereelta, mutta -- toisin kuin faija -- kova lätkäfani. Erityisesti Tapparammiäs, mutta kyllä sille Ipakin meni (no pun intended). Hänen kanssaan rupesimme sitten silloin tällöin käymään peleissä, erityisesti kun tamperelaiset olivat vierailulla. Ensimmäinen peli oli luullakseni HIFK-Ilves joka pelattiin 14.10.1990 (kiitos Ilveksen nettisivut!). IFK:lla oli huonompi jakso meneillään, ja erityisesti toisissa erissä oli tullut lunta tupaan huolella. Kun ensimmäiselle erätauolle mentiin 1-1 -lukemissa, setä jaksoi muistutella näistä toisista eristä. Kun toiselle tauolle mentäessä lukemat olivat IFK:lle 6-1, hän oli valmis lähtemään kotiin.
En silti ole koskaan ollut kovin aktiivinen peleissäkävijä. Matsi-pari kaudessa yleensä paikan päällä nähtynä, televisiosta sen verran kuin mahdollista (ennen kuin Ruutu laajensi palvelunsa ulkomaille). Toki sitten radiosta ja teksti-tv:stä on tullut seurattua kaikki pelit mitkä olen suinkin kyennyt, myöhempinä aikoina myös Jatkoajan otteluseurannasta. Toisaalta paikan päällä hallilla en ole myöskään aktiivinen. Istun paikallani, ja taputan joskus rytmiä, kun sellaista on liikkeellä. Ja toki nousen seisomaan ja huudan, kun maali tulee, mutta lauluihin tai sen kummempiin huutoihin olen liian jännittynyt. Ehkä osin kyse on siitä, että lätkän katsominen on minulle aina ollut yksinäistä ja yksityistä. Se kuitenkin alkoi katsomalla pelejä yksin himassa, ja suurin osa on ollut radion kautta seuraamista. Eli kun joillekin lätkän katsominen on heilumista lipun kanssa lauluja hoilaten kavereiden kanssa, minulle se on kynsien järsimistä yksikseni. Oli myös aika, kun katsoin jotakuinkin kaikki pelit Ruudun kautta. Perhevelvoitteiden ja aikaeron takia katsoin ne aina jälkilähetyksenä illalla. Niinpä pelinaikainen vuorovaikutusmahdollisuus muiden ihmisten kanssa oli jotakuinkin nollassa. No, vaimolle tuli joskus kiroiltua, mikä ei toki välttämättä ollut fiksua.
Tuntuu, että aika paljon kannattajien odotuksia IFK:n suhteen ohjaa se, milloin se kannatus on alkanut. Jos ensimmäiset kokemukset on jostain Brewerin isosta ja pahasta IFK:sta, tai jostain '80 ja '83 mestaruuksista, ne odotukset voivat olla erilaiset kuin jos näkee seitsemän ensimmäisen kannatusvuoden aikana joukkueen putoavan kuudesti puolivälierissä, ja kahdeksantena jäävän kokonaan pudotuspelien ulkopuolelle. Isoin kasvattava kokemus oli tietenkin kevät '95 ja Kari Takko, mistä olen joskus kirjoittanut suurimpana henkilökohtaisena pettymyksenä jääkiekon saralla. Kaikki turhat kuvitelmat ja nuoruuden naivi lapsenusko karisivat sen sileän tien. En siis osaa vaatia niin paljon kuin jotkut, enkä ehkä niin paljon kuin pitäisi. Minulle välieriin päättynyt kausi on ollut hyvä. Mielellään runkosarjassa vielä top-6:een näin säälipleijariaikana (sitä ennen top-4:ään), niin en jaksaa turhaan surra. En siis voi allekirjoittaa mitään "vain mestaruudet lasketaan" -lauseita, enkä oikein sellaista katsantokantaa ymmärräkään.
Itse asiassa mestaruudet ovat olleet jopa vähämerkityksellisiä minulle henkilökohtaisesti. Ei niin, ettenkö olisi iloinnut niistä, ja aina välillä palaisi Youtuben avustuksella niihin tunnelmiin. Mutta ne ovat sattuneet vähän huonoihin ajankohtiin omassa historiassani, niin että olisin täysin voinut nauttia. 1998 hain vähän suuntaa elämälle lukion jälkeen. 2011 olin muuttanut ulkomaille, ja pelit eivät tuolloin vielä näkyneet. Itse asiassa läheisin kausi ja joukkue minulle on Törmäsen 2016 joukkue. Tuolloin pelit näkyivät ulkomaille, ja katsoin aika lailla jokaisen (toki yksinäni yömyöhään, kuten edellä kuvasin). Se yllättävä hyökkäyspelaaminen ja Törmäsen velmut vastaukset saivat juuri tuon joukkueen tuntuvan sellaiselta, miltä IFK:n aina pitäisi olla. Älykäs ja huoliteltu, silti vähän valtavirtaa vastaan menevä ja omalla tavallaan asioita tekevä. Ja kun kausi vielä päättyi tappioon... niin, sehän on se, mihin olen kannattajana tottunut. Eipähän pääse kyllästymään menestykseen.