Historiani IFK:n kannattajana

  • 7 446
  • 35

KwutsNI

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK
Nähtävästi en ole ihan niin erikoinen kuin luulin olevani. En olekaan ainoa, jonka kannatus ei ole äidinmaidosta imetty tai perustu vauvana hallilla nähtyihin mestaruusjuhliin. Vanhempieni kotona ei urheilua itse asiassa seurattu lainkaan. Niinpä heräsin penkkiurheilun iloihin verrattain myöhään, television avustuksella. Ensimmäinen urheilu, jota seurasin, oli kuitenkin jääpallo. En edes tiedä, miksi, mutta jotenkin se kiehtoi. Jääpallomatseja ei kuitenkaan televisiosta niin paljon tule, joten vähitellen ajauduin katsomaan myös lätkää. Se, miksi joukkueeksi vaikoitui HIFK, oli edesmenneen PTV:n ansiota. Elettiin kautta 1989-90, ja PTV näytti valkopaitaisen (sic) IFK:n kotiottelut. Kiekkokärpänen puraisi, enkä missannut montaa peliä televisiosta sinä aikana kun PTV:llä oikeudet oli.

Meni kuitenkin aikaa, ennen kuin pääsin hallille asti. Luulen, että minua yksinkertaisesti jännitti mennä paikan päälle katsomaan IFK:ta. Jossain vaiheessa kuitenkin selvisi, että liigassa oli toinenkin helsinkiläinen joukkue, ja omassa mielessäni näiden välillä ei ollut vastakkainasettelua. Toki HIFK oli tärkeämpi, mutta toivoin Jokereidenkin voittoja yhtä lailla. Kärtin faijaa (jota ei sisi pätkääkään kiinnostanut) viemään lätkäpeliin, ja kun IFK jännitti minua, niin pari ensimmäistä Nordiksella näkemääni matsia olivatkin Jokereiden pelejä. Ehkä osin kyse oli sattumastakin, ja sattuivat vaan pelaamaan sinä päivänä kun keksin pyytää. Jokerit voittivat molemmat pelit selvin numeroin, ja hallissa oli kova meno, mutta en silti hairahtunut. Jokerit oli ihan jees (tuossa vaiheessa), mutta IFK oli kuitenkin tärkeämpi. Sittemmin suhtautuminen Jokereihin on tietenkin muuttunut. 90-luvulla vastakkainasettelua, sitten lientyminen, kunnes 2012 jälkeen olen vihannut tuota seuraa leppymättömästi. Sikäli hyvä, että lähtivät KHL:ään, en ole vielä onnistunut kaipaamaan takaisin.

Lopulta pääsin kuitenkin paikan päälle IFK:nkin peliin. Setäni (kuten tietenkin isäni) on Tampereelta, mutta -- toisin kuin faija -- kova lätkäfani. Erityisesti Tapparammiäs, mutta kyllä sille Ipakin meni (no pun intended). Hänen kanssaan rupesimme sitten silloin tällöin käymään peleissä, erityisesti kun tamperelaiset olivat vierailulla. Ensimmäinen peli oli luullakseni HIFK-Ilves joka pelattiin 14.10.1990 (kiitos Ilveksen nettisivut!). IFK:lla oli huonompi jakso meneillään, ja erityisesti toisissa erissä oli tullut lunta tupaan huolella. Kun ensimmäiselle erätauolle mentiin 1-1 -lukemissa, setä jaksoi muistutella näistä toisista eristä. Kun toiselle tauolle mentäessä lukemat olivat IFK:lle 6-1, hän oli valmis lähtemään kotiin.

En silti ole koskaan ollut kovin aktiivinen peleissäkävijä. Matsi-pari kaudessa yleensä paikan päällä nähtynä, televisiosta sen verran kuin mahdollista (ennen kuin Ruutu laajensi palvelunsa ulkomaille). Toki sitten radiosta ja teksti-tv:stä on tullut seurattua kaikki pelit mitkä olen suinkin kyennyt, myöhempinä aikoina myös Jatkoajan otteluseurannasta. Toisaalta paikan päällä hallilla en ole myöskään aktiivinen. Istun paikallani, ja taputan joskus rytmiä, kun sellaista on liikkeellä. Ja toki nousen seisomaan ja huudan, kun maali tulee, mutta lauluihin tai sen kummempiin huutoihin olen liian jännittynyt. Ehkä osin kyse on siitä, että lätkän katsominen on minulle aina ollut yksinäistä ja yksityistä. Se kuitenkin alkoi katsomalla pelejä yksin himassa, ja suurin osa on ollut radion kautta seuraamista. Eli kun joillekin lätkän katsominen on heilumista lipun kanssa lauluja hoilaten kavereiden kanssa, minulle se on kynsien järsimistä yksikseni. Oli myös aika, kun katsoin jotakuinkin kaikki pelit Ruudun kautta. Perhevelvoitteiden ja aikaeron takia katsoin ne aina jälkilähetyksenä illalla. Niinpä pelinaikainen vuorovaikutusmahdollisuus muiden ihmisten kanssa oli jotakuinkin nollassa. No, vaimolle tuli joskus kiroiltua, mikä ei toki välttämättä ollut fiksua.

Tuntuu, että aika paljon kannattajien odotuksia IFK:n suhteen ohjaa se, milloin se kannatus on alkanut. Jos ensimmäiset kokemukset on jostain Brewerin isosta ja pahasta IFK:sta, tai jostain '80 ja '83 mestaruuksista, ne odotukset voivat olla erilaiset kuin jos näkee seitsemän ensimmäisen kannatusvuoden aikana joukkueen putoavan kuudesti puolivälierissä, ja kahdeksantena jäävän kokonaan pudotuspelien ulkopuolelle. Isoin kasvattava kokemus oli tietenkin kevät '95 ja Kari Takko, mistä olen joskus kirjoittanut suurimpana henkilökohtaisena pettymyksenä jääkiekon saralla. Kaikki turhat kuvitelmat ja nuoruuden naivi lapsenusko karisivat sen sileän tien. En siis osaa vaatia niin paljon kuin jotkut, enkä ehkä niin paljon kuin pitäisi. Minulle välieriin päättynyt kausi on ollut hyvä. Mielellään runkosarjassa vielä top-6:een näin säälipleijariaikana (sitä ennen top-4:ään), niin en jaksaa turhaan surra. En siis voi allekirjoittaa mitään "vain mestaruudet lasketaan" -lauseita, enkä oikein sellaista katsantokantaa ymmärräkään.

Itse asiassa mestaruudet ovat olleet jopa vähämerkityksellisiä minulle henkilökohtaisesti. Ei niin, ettenkö olisi iloinnut niistä, ja aina välillä palaisi Youtuben avustuksella niihin tunnelmiin. Mutta ne ovat sattuneet vähän huonoihin ajankohtiin omassa historiassani, niin että olisin täysin voinut nauttia. 1998 hain vähän suuntaa elämälle lukion jälkeen. 2011 olin muuttanut ulkomaille, ja pelit eivät tuolloin vielä näkyneet. Itse asiassa läheisin kausi ja joukkue minulle on Törmäsen 2016 joukkue. Tuolloin pelit näkyivät ulkomaille, ja katsoin aika lailla jokaisen (toki yksinäni yömyöhään, kuten edellä kuvasin). Se yllättävä hyökkäyspelaaminen ja Törmäsen velmut vastaukset saivat juuri tuon joukkueen tuntuvan sellaiselta, miltä IFK:n aina pitäisi olla. Älykäs ja huoliteltu, silti vähän valtavirtaa vastaan menevä ja omalla tavallaan asioita tekevä. Ja kun kausi vielä päättyi tappioon... niin, sehän on se, mihin olen kannattajana tottunut. Eipähän pääse kyllästymään menestykseen.
 
Suosikkijoukkue
HIFK
Kyllähän näitä juttuja lukiessa sitä tajuaa kuinka "nuori" fani vielä itse onkaan. Veteraanit täällä huutelee seuranneensa pelejä jo 70-80 luvuiilta lähtien, kun itse en vielä muhinut edes isäni kiveksissä silloin.
Tavallaan sitä myös ymmärtää näitä juttuja lukiessa paremmin sen tiettyjen ihmisten fiiliksen tätä seuraa ja sen toimintatapoja kohtaan, kun elinkautista on kuitenkin jo aika pitkään lusittuna ja suurin osa matkasta ei mitään juhlaa ole ollut.

Oma fanius on alkanut varmaan siinä ala-asteen ensimmäisillä luokilla. Mentiin sedän kanssa IFK:n peliin joskus vuosina 1997-1998 ja siitä se sitten tavallaan lähti.
1998 mestaruudesta ei juuri mitään havaintoja ole. Nuo vuodet "fanina" oli lähinnä sellaisia, että sitä kävi katsomassa pari peliä kaudessa ja Urheiluruudusta kun näki tuloksen, niin iski fiilis "Jee, IFK voitti".
Oikeastaan siitä 2000-luvun alusta on alkanut semmoinen tiukempi seuraaminen. Enemmän pelejä paikan päällä ja IFK:sta kasvoi isompi juttu. Fanikamaa alkoi kertymään ja profiloiduin koulussa ja kavereiden keskuudessa IFK:n mieheksi, jolle aina sitten vittuiltiin hyvässä hengessä ja HIFK-Homot Ilman Fyysistä Kuntoa tuli kyllä tutuksi.

Oikeastaan vasta kuitenkin 2010-luvun aikana on oltu siinä tilanteessa, että peleistä on suurimman osan nähnyt ja oikeasti ollut perillä jengin touhuista.
2011 mestaruuskin jäi pääosin armeijan takia väliin ja vaikka silloin muutamat playoffit paikan päällä näki ja osan peleistä televisiosta, niin silti se jäi kuitenkin suhteellisen etäiseksi mestaruudeksi, kun suurin osa runkosarjasta ja siitä matkasta jäi itseltäni väliin ja seuraamatta tuloksia lukuunottamatta.
Ratkaisevan finaalin muistan kuunnelleeni radiosta ja kyllähän se hehkutus, kun Peltonen tuikkaa hattutempun tyhjiin niin oli aika isoa.

Oikeastaan voi sanoa, etten ole kokenut yhtään mestaruutta IFK:n kanssa kunnolla. Jostain 2012-2013 kaudesta lähtien olen vasta ollut siinä pisteessä, että aina ollut kanavapaketit ja peleistä tullut se 95% nähtyä jollain tapaa, suurin osa toki televisiosta tai jälkilähetyksinä tulospiilossa.
Sen takia sitä nykyään kaikki pelit katsoo, jos vain mahdollista, vaikka se ennakkofiilis olisikin jo hyvin vittuuntunut tai ei edes kiinnostaisi. Tavallaan sitä kuitenkin haluaa elää sen matkan mukana alusta loppuun, huonoista hetkistä hyviin, jos vaikka joskus se kevät päättyisi kirkkaisiin tunnelmiin.

Tässä sitä myös miettii kuinka pienestä kaikki on kiinni. Setäni oli ja on kova Jokereiden fani, mutta jostain syystä päädyttiin Nordikselle IFK:n peliin, joka ei muistaakseni edes ollut Jokereita vastaan. Jos minut olisi viety Hartwallille katsomaan Jokereiden peliä, niin saattaisin hyvinkin olla nyt aivan toisen joukkueen kannattaja ja kirjoittamassa eri osiossa tällä palstalla.
Mutta niinhän se elämässä menee, että sattumalla on iso rooli.

Minun sattuma oli punainen IFK. Elinkautiselta alkaa tämäkin jo välillä tuntumaan, vaikka tuomiota onkin paljon vielä jäljellä.
 

Bafforosso

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK parhaimmillaan
Unohtui omista muisteloista yksi asia, jonka sitten voisi elvyttää Gardenissa. Oli upeaa saada istua seisomakatsomossa ja syödä nakkeja, jätskiä tai popcornia, jonka voi ostaa nuoremmilta friiduilta tai kundeilta, jotka kiersivät katsomossa. Ei tarvinnut jonottaa tauoilla. Ja siihen aikaan tuo vessauudistuksen aiheuttama jonottaminen ei ollut läheskään mitä se on tänä päivänä. No, silloin ei ollut kallista bisseäkään. Ja nakit oli edulliset. Siellä seisomakatsomossa pyrittiin aina jengillä saamaan paikat poikittaiskaiteiden luona. Siinä sitten istuttiin ja kytättiin että joku nojaisi otsallaan kaiteeseen. Silloin oli makeeta täräyttää nyrkillä siihen, jolloin tärinä todella tuntui otsassa. Kerran täräytin, kun eräs vanhempi herra istui toisessa päässä kaidetta. Olisin kuollut, jos katseella voisi tappaa. Jätin tarkoituksella suuren osan suosikkipelaajiani mainitsematta, sillä niin moni olisi ansainnut maininnan, mutta kyllä niistä edelleen Hakki, the one and only Mr. HIFK on se suurin. Siellä pilven reunalla on toki muitakin jo, mm. Murtsi, Jussi ja Ile.
Toivottavasti Gardeniin ehtii tutustumaan, mutta ellei niin onhan tuolla yläparvellakin matseja odotettavissa.
 

Offensiveside

Jäsen
Suosikkijoukkue
Rauman Lukko, La Vecchia Signora
Asiallinen ketju.
Lukko tuossa nimerkin alla lukee mutta IFK ollut aina se toinen, kaikki alkoi 90 luvun alussa kun isoveli vei Äijänsuolle matsiin ja vastassa iso ja ilkeä IFK, näin veli mulle peliä mainosti ja matsi oli vauhdikas / fyysinen ja mä sytyin! Näin täältä pöndeltä kirjoiteltuna hifki on edelleen mulle se vastustaja joka tuo aina pienen lisäkipinän illan peliä odotellessä ja odotan aina että sieltä tulisi taisteleva,taklaava jengi vastaan, no välillä tulee ja välillä ei. Kenenkään turha kuittailla kadonneesta brändistä se ei vain tällä vuosituhannella toimi mut "mun" IFK:hon mahtuisi aina se kuuluisa hampaaton ehkä jopa vähän mielenvikainen jääkaappipakastin joka pitää sota-alueen puhtaana ja puolustaa omiansa.Nyky jengistä oma suosikki ehdottomasti Tyrväinen, antaa ja ottaa kolhuja, taklaa taistelee ja osaa myös pelata..
Toivottavasti kohdataan poffeissa!
 

Tarantula

Jäsen
Suosikkijoukkue
IFK Helsinki
Faija vei mut matsiin kun olin vielä pikkunappula. Vuosi on meiltä molemmilta unohtunut jo, mutta asetan sen akselille 1986-1987. Ala-asteen olin juuri aloittanut.

Ottelu oli HIFK-Ilves, ja pienen miehen oli välillä vaikea keskittyä pelin tapahtumiin, ja tämän tästä haettiin metrilakua ja hodaria. Punannutut tekivät maaleja ja ne riemastuttivat kumpaakin suuresti. Otteluvoitto tuli selvin numeron ja hyvin mielin poistui poika hallilta ylpeän isän kanssa.

Paria vuotta myöhemmin aloin menemään omin neuvoin hallille, kun kerran bussilla pääsi ovelta ovelle. Seisomapaikkalippu ei paljoa maksanut, ja vaikka rahatilanne oli perheessä heikko, löytyi aina sen verran että pääsi hallille katsomaan peliä ja erätauolla pientä purtavaa.

Seisomakatsomossa tunnelma oli aina kohdallaan. Vaahtosammuttimen kokoinen poika otettiin hyvin vastaan, aina tehtiin tilaa että pääsin aivan aidalle asti - "Tehkääs hei vähän tilaa, pojan pitää nähdä peli". Olutpulloja ja taskumatteja vilisi siellä täällä ja myöhempinä vuosina sain itsekin jo maistaa. Järjestyksenvalvojat kirosivat aina pelin päätteeksi että taas ne on salakuljettanu kaljaa tonne.

Vuosikymmeniä ja satoja otteluita myöhemmin, tuntuu hallille meno aina siltä kuin tulisi toiseen kotiin. Faijalla katosi into jääkiekkoon joiksikin vuosiksi, mutta viime vuosina ollaan eläkepapan kanssa käyty taas hallilla kattomassa matseja. Silmäkulma meinaa kostua, kun vanha ukko vielä ponkaisee penkiltä ylös verkon heiluessa.

Ylpeästi punainen. Mun IFK. Ei muita oo.
 

T.J.R

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK ja Flyers
Terve kaikille tasapuolisesti. Olen juuri saanut hommattua tunnukset tänne miltein 10v lukemisen, lähes päivittäisen sellaisen, jälkeen. Oma erikoisalani on maalivahtipeli, jonka toivottavasti osaan pukea sanoiksi kun tulee paikka ja aika, nyt aiheeseen.

Ensimmäinen peli jonka muistan nähneeni oli työsulkukaudella 04-05 Pelicansia vastaan. Tulin rokkimäkkärin puoleisista ovista sisään, popparin tuoksujen läpi ja suoraan siitä ihmettelemään alkulämpöjä, sivukatsomossa olin. Ikää silloin 12-13v. Muistan ihan ensiksi nähneeni Kimmo Kuhdan lämmittelyjen aikana. Oli suosikkipelaajani ja muistan kun teki maalin rankkarista spin o rama maalilla. Se sai näyttämään NHL-veskari Pasi Nurmisen hieman hölmöltä.

Molemmat tätini ovat omistaneet kausarit nordikselle 90-luvulta asti ja myös äitini on innostunut kortin hommaamaan viimevuosina, broidi välillä ovella. Nuorimman pikkuserkkuni eno on Jere Karalahti. Taitaapa jostain perhealbumeista löytyä kuvakin, missä ollaan lapsuudenkodissani Kontulassa ja minä sekä Keni Karalahti vaipoissa Jeren polvella. Koko lähisuku myös IFK faneja joten suvussa kulkenut minunkin tuttipulloon.

Hienoimmat yksittäiset muistot tietenkin mestaruuskeväänä -11 kun oltiin isolla porukalla (n.20hlö, joista ainakin 15 narrifaneja) katsomassa kaverin kämpillä videotykistä tuota ikimuistoista game seveniä. Kaljaa oli ja kaikki nautti, pelin jälkeen tosin enää vain me IFK:ta kannustaneet. Sellaista tunnetta ja fiilistä ei ole hetkeen sen jälkeen ollutkaan ja kun kaikki päättyi mestaruuteen, onse suurin ja kaunein muisto. Kyllä se Hentusen läpiajo siltikin värisyttää ja saa sydämen lyömään epätahtia. Tiedä että kuinka monta lyöntiä jäi välistä kun sitäkin porukassa katsottiin.

Hallilla käyn edelleen ja vaikka sitä pikkupoikamaista fiilistä ei olekaan, niin silti: En Gång IFK Alltid IFK.

Minun puheenvuoroni oli tässä, toivottavasti ei liian sekavaa! Hyvää alkavaa, punaista kevättä kaikille!
 

M.Rönkkö-83

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK, New York Islanders
1988 ja Calle Branderin kiekkokoulu. Meikäläisen ihka ekat treenit pidettiin (sillä kertaa poikkeuksellisesti) Nordiksella ja fiilis oli kuin suuremmallakin staralla, kun kaartelin jäähallin kaukalossa. Päällä oli perhetutuilta saadut vanhat pelikamat jostain 70-luvulta. Niiden mukana tullut leftin maila oli väärän puolen staga (tai sitten se oli suora lapainen Torspo), mutta en kehdannut sanoa siitä mitään tutuille, kun faijan kanssa kamoja haettiin. Kiekkokoulun vetäjä huomasi asian ja pyysi Hifk:n huoltajaa katsomaan josko hänellä olisi ylimääräistä mailaa pikkupojalle. Huoltaja sahasi sitten yhdestä stagasta palan veke ja ojensi sen mulle. Huomasin, että mailassa luki Tuomisto. Siinä sitten ihan polleena vetelin treenit loppuun Pexin stagalla :) Muistin, että kyseinen pelaaja oli Calgaryn Olympilaisten hopeajoukkueessa, jonka saavuttaman hopeamitallin johdosta ylipäätään innostuin lätkästä.

Treenien jälkeen Faija ehdotti, että tullaan illalla hallille takaisin katsomaan Hifk-Saipa matsia. Itse matsista muistan parhaiten Saipan pelaajan nimeltään Reijo Mansikka, sillä tuo sukunimi nauratti pikkujätkää kovasti :D Ottelu päättyi Hifkn:n voittoon (tulosta en muista) ja tunnelma oli sen mukainen. Faija on muistellut, että pienen pojan oli jokseenkin vaikea prosessoida juuri koettua: Popparikojut, metrilakut, corndogit ja tuhannet ihmiset jotka yhdessä rintamassa kannattivat punaista joukkuetta. Euforinen olotila oli saavutettu :D Tuon taianomaisen päivän jälkeen en ole mitään toista urheilujoukkuetta yhtä intohimoisesti kannattanut, enkä tule kannattamaan!!!

90-luku oli aikaa, jolloin teini-ikäisen Hifk:n kanntattajan ei ollut aina ihan helppoa tallustella matsien jälkeisenä päivänä skoleen, koska menestys oli mitä oli ja narrien dynastiasta seonneet jaksoivat kyllä kuittailla asiasta kuorossa. Tästäkin huolimatta tärkeimmät muistot sijoittuvat tuolle vuosikymmennelle. Me käytiin kaveriporukalla todella usein matseissa ja tientenkin seisomakatsomossa, jonka tunnelma oli jotain poikkeuksellista.

Jälkeenpäin voi sanoa, että oli kunnia nähdä livenä Hakki (vaikkakin jäähdyttelevä versio), mutta todellisia suosikkipelaajia tulevat aina olemaan Ruoska, Krykov, Boyko, Seppo, Tuohimaa, Saarinen, Laitinen, Järvi, Kadlec sekä tietenkin nuori Ville Peltonen. Näihin pelaajiin ja tuohon vuosikymmeneen liittyen on todettava myös, että syystä tai toisesta olin aina epäilevä Saken roolista meidän itseoikeutettuna ykkösveskana. Lopultahan sitten tarvittiin Thomas viemään homma maaliin asti. Syitä on varmaan monia miksi menestystä ei tullut aiemmin, mutta Sakke ei sytyttänyt.

Yksittäiset ISOT hetket ovat tietysti mestaruudet, joista -98 "the one". Kaikkien pettymysten jälkeen Hifk oli täysin suvereeni mestari. Sen aiheuttamalla hymyllä mentiin koko kesä :D Myös 1992 pronssi oli iso juttu ja diggailen edelleen ihan saakelisti 2004 pronssijoukkueesta!
 

Caine

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK, NHL, Leijonat
Oma tarinani alkaa joskus 80 luvun alkupuolella. Itse synnyin 81 mutta Jäähallissa kävin 84-85 ensimmäisen kerran. Faija on alunperin Pohjanmaalta ja muutti Helsinkiin opiskelemaan. He kävivät aluksi muutaman opiskelijakaverinsa kanssa katsomassa Jokerien pelejä, kunnes hän vei sitten vuosia myöhemmin minut 3-4vuotiaana katsomaan ensimmäisen kerran Jäähalliin Jokerit-IFK matsia. Minä kyselin että mitkä maat tässä pelaa ja sain vastauksen että tää on Suomen sisäinen sarja ja tossa pelaa kaksi suomalaista joukkuetta vastakkain. Jaaha.. erittäin vaikea käsittää. Mutta oho.. onpas noi punaiset paidat hienot! :)
..Sen jälkeen faija ei enää käynyt Jokereiden matseissa. ;)

Ensimmäisen IFK:n pelipaidan sain ala-asteella joskus 8-9 vuotiaana. Tuon jälkeen IFK:n pelipaitoja on kertynyt seuraavasti:
Sakke x 2, Kuznetsov, Zidlicky, T.Ruutu, Kuhta x 4, Tony Salmelainen, Petrell, Peltonen x 2, Granlund, Rask, Puustinen, Tyrväinen.

80 ja 90 luvulla kävimme faijan kanssa hallilla muutamia kertoja kaudessa, lisäksi pääsin kaverin isän duunin kausarilla silloin tällöin ala-asteella katsomaan matseja. Tuolta ajalta on nää perinteiset IFKlaiset muistot: popparit, corndogit, Krykov, Seppo, Lehtonen, Sakke, Kölli, nuori Ville Peltonen ja Kapaset, Kadlec, Boyko, ja 90 luvun lopun Megajoukkueet ja mestaruus. 97-99 väliset joukkueet on jäänyt varmaan kaikille minun sukupolven faneille niin elävästi päähän että niille pitäisi kirjoittaa oma kirja. Joten jätän ne nyt tässä mainitsematta.
Koulussa (Länsi-Vantaalla) 90 luvulla kaverien vittuilut oli osa arkea kun Jokerit dynastia oli huipussaan. Ja pelasin muutaman vuoden kiekkoa Espoossa jossa taas fanitettiin joko Kiekko-Espoota tai Jokereita, ei se elämä sielläkään IFK:n kannattajana helppoa aina ollut. Ehkä saatoin kaivaa "verta nenästäni" sillä pidin ensimmäisen vuoden ajan aina treeneissä päällä Saken IFK pelipaitaa. heh heh. Oppivathan olemaan. Onneksi olen aina ollut porukan pisin kundi, ja mulle ei kukaan oikeastaan ole ikinä vittuillut kunnolla. Jotain lasten suunsoittoa tietty, mutta eipä sitä oikein osannut siihen aikaan ajatella sen enempää. Ja kun en herkästi provosoidu niin ehkä kaikki huomas että turha tolle on aukoa päätään, hukkaan menee.

2000-luvulla sitten tuli faijan kautta ensimmäiset kausarit. 2000-2002 kävimme faijan duunin kausareilla katsomassa melkein kaikki kotiottelut. Ja sitten kaudelle 02-03 ostimme omat kortit B3:sta. Jossa kävimme 12 vuotta, kaikki ottelut ja playoffit. Faija jäi kauden 13-14 kauden jälkeen sitten pois katselemaan pelejä satunnaisesti kotisohvalta ja minä jatkoin kaverin kanssa edelleen muutaman vuoden. Kunnes saimmme vaimoni kanssa parit muksut kolmen vuoden sisään ja aikaa ei enää arkisin ole käydä hallilla. Nykyään istun edelleen kuitenkin viikonloppuisin B3:ssa kaverilta ostamillani kausaripaikoilla.

2000-luvulla IFK on tuottanutt ajoittain hyviä hetkiä mutta päälimmäisenä mieleen on jäänyt kuitenkin pettymys. Vain yksi mestaruus 2011 ja paljon pettymyksiä. Parhaat vuodet ovat Harkins-Pärssinen-Kuhta kausi 03-04, 04-05 (NHL lockout, vaikka Vokoun tyri Playoffit)) ja 05-06 Sheddenin kausi. Kaudet 07-10 ovat harmaata massaa muistoissani, lukuunottamatta Granlundin tuloa IFK:hon. 2011 tietysti Villen tulon myötä johti päätyyn asti, mutta sen jälkeiset sukellukset ovat taas jotain kauheeta paskaa. Miten onnistuttiinkin rikkomaan kaikki se hyvä joka tuona Jalosen aikana saatiin rakennettua. 12-15 kausista jäänyt mieleen vain Stadikan herruus ja ikuinen voitto Jokereista. 2016 kauden runkosarjan voitto olisi pitänyt kruunata mestaruudella, mutta ei niin ei. Sen jälkeen on taas menty miten on menty. Ylös ja alas..

Tiedän jo nyt että kauden 18-19 paras hetki oli Kibe Kuhdan paidan jäädytys ja voitto Tapparasta. #9
Todistakaa väitteeni vääräksi! ;)
 

Noutaja#9

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK,Itä-Helsingin Noutajat
Itsekin kuuluun siihen porukkaan, jonka vanhempia ei jääkiekko tai mikään muukaan urheilu hirveästi vetänyt puoleensa. Jos urheiluruudussa tuloksissa oli joku jengi Stadista voittanut, saatettiin se siinä ohimennen sanoa. Mikä sitten teki minusta aikoinaan HIFK:n kannattajan eikä minkään muun jengin? Kaikki sai alkunsa niinkin arkisella paikalla, kuin hiekkalaatikolla. Siellä me pihan skidit skabailtiin neppiskisoja päivät pitkät ja yhden pari vuotta vanhemman faijan duunikaveri sattui olemaan Anssi Melametsä. Myös Tony Ariman nimi siellä usein vilahti, sitä en muista oliko sekin samassa lafkassa. Joka tapauksessa kummatkin pelasi silloin HIFK:n paidassa ja en edes tiennyt että ne olivat siirtyneet naapurista meille (se selvisi vasta paljon myöhemmin). Olihan se kova juttu, että kaverin faija tuntee jääkiekkoilijan. Lopulta kaudella 1982-83 pääsin ensimmäisen kerran matsiin. Vieläpä paikallispeli! Eihän meillä faijan kanssa ollut tietenkään mitään käsitystä siitä, että kun se oli Jokerit-HIFK niin ei siellä myyty mitään mitään HIFK:n fanikamaa. Koko halli kierrettiin läpi ja joka paikasta etsittiin, kunnes joku ymmärsi kertoa että tämä on Jokereiden kotiottelu, sen takia täällä ei myydä. Teidän pitää tulla silloin, kun kotijoukkueena on HIFK. Ja niin piti tulla sitten myöhemmin samalla kaudella uudestaan, silloin oli vastassa TPS. Faija osti minulle kynän (edelleen tallella ja taitaa jopa toimia), HIFK:n viirin (sekin on tallessa) ja heijastimen (sen sijainnista ei ole tietoa). Molemmat matsit HIFK hävisi, taisi käydä jopa niin että jälkimmäisessä jäätiin nollille. Sen muistan siitä pelistä, että vastustajan maalivahti oli HYVÄ! Vielä siinä vaiheessa kun auto saatiin parkkipaikalle ja käveltiin siitä kotiin manailin ääneen sitä, miten se torjui liian hyvin.
Kausikortin sain marraskuussa 1994 ja se oli aina kevääseen 2008 saakka. Yhtään ainoata kotipeliä en sinä aikana jättänyt väliin. Kerran oli sellainen tilanne, että olin autokoulussa ja oli sekä peli että teoriatunti. No minä ilmoitin että minä muuten menen sitten jäähalliin silloin ja se teoriatunti jää toiseen kertaan. Opettaja sitten kysyi että onko lätkämatsi todellakin tärkeämpi kuin ajokortin saaminen, johon vastasin samantien: On! Kovasti se yritti minua saada luopumaan ajatuksesta, mutta kun ei onnistunut niin se luovutti ja tokaisi että kyllä sinä sitten kova fani olet (voi kuinka oikeassa olitkaan) ja mene sitten sinne, yritetään saada korvaava tunti pidettyä myöhemmin. Kävin sen sitten toisessa autokoulussa myöhemmin.

Nyt vuosia myöhemmin on tullut käytyä kaikilla Liigapaikkakunnilla useampaankin otteeseen, mutta yhdestä puuttuu suora voitto edelleen ja tällä kaudella sitä ei enää voi saada, joten jälleen ensi kaudella täytyy lähteä tienpäälle sitä metsästämään. Onneksi se on niinkin lähellä kuin Kouvola. Viisi kertaa siellä on nyt tullut käytyä, joka kerta peli on päättynyt tasan. Vaikka viimeksi tulikin jatkoajalla voitto, oli se tietysti hyvä juttu mutta olisi sitä vihdoinkin voinut varsinaisella peliajalla tehdä tarpeeksi maaleja. Toinen hankala paikka oli Oulu. Kolmesti sinne olen mennyt lentämällä ja aina tullut turpaan. Kerran jatkoajalla ja kahdesti muuten. Kerran menin omalla autolla ja kas kummaa, se puuttuva voitto tuli (onneksi).

Siitä se lähti. Ja niin lähti myös vanhemmillakin. Tänä päiväkin vielä mutsilla korvassa särähtää, jos joku menee ja mainitsee ääneen HIFKi. Se on IFK! Eikä mikään HIFKi.
 

Maranello

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK
Arvon veljet ja siskot. Tässä oma lyhyt ja ehkä hieman poikkeava tarina. Tämä on ehkä toinen kirjoitus koko palstalle, enemmän tulee vain luettua, mutta nyt oli mielenkiintoinen ketju!

Todellinen fanitus alkoi lockout kaudesta 2004-2005. Tuohon aikaan se räkää syövä mopopoika n. 388 km päässä Nordikselta, kunnassa (nykyisin osa kaupunkia kiitos kuntaliitosten), josta oli matkaa lähimmälle liiga-paikkakunnalle ihan riittävästi. Koko pitäjä oli varustettu Kärppien tai Tapparan faneilla. Tilanne on valitettavasti edelleen lähes sama. Tuohon aikaan oli tullut itse pelailtua lätkää, mutta koskaan ei aidosti ollut joukkuetta jota olisin voinut sanoa fanittavani.

Samalla kylällä asui perhetuttu, kyseinen tuttu oli isäni hyvä ystävä. Hän sattui olemaan yhden siihen aikaan jengissä pelanneen lockoutin takia stadiin palanneen pelaajan eno ja samalla kummisetä toiselle pitkän uran tehneelle NHL pelaajalle (kyllä, tällaisia tyyppejä landella on :)). Tuttava halusi sitten viedä nuoren miehen katsomaan peliä, sain päättää pelin itse. Vaikka pelasin jääkiekkoa toisena lajina, pelillä ei niin ollut väliä. Mutta sattuipa muuan S.Koivu pelata TPS:n paidassa ja halusin sen päästä näkemään. Vielä muutamaa päivää ennen peliä luulin, että olen menossa Jokereiden peliin. Siihen aikaan en edes tiennyt, että Helsingissä on kaksi joukkuetta. Tämä kuitenkin jossain kohtaa valkeni. Enää en muista miten.

Koitti päivä jolloin hypättiin junaan ja otettiin Helsinki suunnaksi. Liene junat olivat siihen aikaa parempia, ajoissa oltiin ja ehdittiin käydä vielä Sealifessä ja syömässä ennen peliä. Kuskina toimi kyseisten pelaajien äiti, ajeluttaen meitä paikasta toiseen ja vihdoin hallille. Paikat olivat päädyssä, josta peliä oli hyvä seurata ja näki koko kentän.

Itse ajattelin, että nyt mennään vain katsomaan normaalia runkosarjan peliä (ei siis ollut ensimmäinen peli), ei mitään sen kummempaa. Pelistä on muistissa hatarasti se, että taisipa petolauma jäädä hieman jalkoihin ja Turku meni 2-0 johtoon. Tilannetta en muista mistä jäähy vihellettiin ja kotijoukkue alivoimalle. Se alivoiman tappo oli täydellinen. Kiekko pysyi hallussa ja aika varmasti loppuunmyyty halli huusi ja antoi aplodit, taistelusta ja rastamisesta. Sen hetken muistan vieläkin, niin elävästi. Asenne, taistelu ja fanien armoton kannustaminen teki lähtemättömän vaikutuksen. Siitä hetkestä tiesin minkä joukkueen lippua kannan hautaan saakka. Sen alivoiman jälkeen peli kääntyi ja taisipa tämä tuttavan siskon poika vielä hanskat pudottaa ja meininki vain yltyi. Sitten alkoi tulla niitä maaleja ja peli päättyi kotijoukkueen voittoon. Peli jossa oli kaikkea sitä mitä vielä kaipaa. Aitoa tunnetta, halua voittaa, taklauksia, tappeluita, jäähyjä maaleja ja fanien täysi tuki. Se oli vaan uskomaton kokemus sille räkää syövälle pikkupojalle.

Pelin jälkeen jäätiin käytäville odottamaan, jotta päästään hallin uumeniin. Samalla kertaa tuli sitten käytyä pukuhuoneessa sekä pelaajien sosiaalitiloissa. Vastaan kun taisi tulla muutaman NHL-pelin pelanneita jo lopettaneita konkareita, oli kokemus unohtumaton. Luonnollisesti maila lähti matkaan ja se sama maila on edelleen tallessa sitä tuli itse käytettyä, kun nuo hiilikuitutikut oli ehkä meikäläisille silloin vielä liian kalliita. Olin puhunut pelin jälkeen jotta haluaisin paidan matkaan ja kysyivät minkä paidan haluaisin. No en osannut vastata ja hän lupasi sen tuoda huomenna minulle. No paita unohtui ja se saapui minulle kesällä. Harvoin kodin pihaan ajaa NHL-pelaaja tuomaan paitaa kesken trampoliinilla pomppimisen. . Paita oli varustettu kaikkien pelaajien nimmareilla ja pitkään se päällä olikin.

Siitä se fanitus alkoi, itse on sittemmin tullut asuttua Stadissa joitain vuosia ja 2011 kirkkaana mielessä. Enää ei jää peliäkään väliin, vaikka naisen perässä tuli stadista palattua takaisin maalle.

Joukkueen mukana nautitaan ilot ja surut, nyt ja aina. Alltid IFK.

PS. Paita tuli myytyä torissa aikanaan, siirtyminen kilpailijalle otti liian koville. Itse en voinut sitä paitaa enää käyttää ;)
EDIT:typot
 
Viimeksi muokattu:

pernaveikko

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK, Crusaders, Lechia
Edesmennyt isäni oli kova urheilumies, mutta ei varsinaisesti IFK:n mies. Junantuomana Espooseen.

En muista mitä tapahtui 1983, mutta 1986 olin jo hieman hereillä, vaikka ei kovin paljoa muistikuvia. Faija halusi aina Tappara-peleihin ja siitä se sitten lähti.

Jossain kohtaa tuli mutsilta lupa mennä dösällä (248 tai 315, kumpaakaan ei enää ole) omin nokkinen peliin. Paljon kävin yksikseni seisomapaikoilla, joskus oli joku mukana.

Sitä rakastumisen tunnetta ei vain voi järjellä selittää. Se mitä tapahtui 1998 ei varsinkaan voi selittää, kun ei omia lapsia ole. Se kuulema voisi olla jotenkin vielä parempi tunne. 2011 tietenkin oltiin myös paikalla.

Tuossa oli aika milloin en päässyt kolmeen vuoteen käymään Suomessa. Se marraskuinen yö, kun sitten lopulta seisoin Koff kourassa Nordiksen edessä, iltatähti Venus loisti siinä yllä. Peliä ei ollut, mutta sillä ei ollut mitään väliä, kunhan pääsi paikalle.

Olin viime kuussa muutaman päivän Stadissa ja kävin joka päivä kirkolla. Kyllä, se olin minä. Nykyisellään en pääse sinne juuri koskaan, mutta jotkut rakkaudet kestää ikuisesti.

Aina IFK.
 
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy
Ylös