No, oma poika Haapakoski erotettiin vuoden jälkeen syksyllä 2011, ja vanha mestari Hannu Aravirta tuli kuvioihin. Sen muistan, että vaikka joukkue oli todella kova, ei oltu todella lähelläkään mitalia. Niin pelillinen helvetti sekin kaksi kautta taisi olla. Ainoita valopilkkuja olivat Haataja ja Huml. Omat pojat olivat vasta kasvamassa mestareiksi.
Haapakoski sai kenkää jo vuotta aiemmin. Mainitsemasi Aravirran kaudet 11-12 ja 12-13 olivat itselle ensimmäiset vuodet Kärppien matkassa jokseenkin myöhäisherännäisenä penkkiurheilijana, kun mömmöm 2011 nevöfoget inspiroi pesunkestävän videopelinörtin 15-kesäisenä hallille, fanikatsomoon ja Stenkan selostusten ääreen (ei meillä kotona mitkään maksukanavat näkyneet). Menin toki sitten all-in uuteen harrastukseen kaikilta digitaalisilta osa-alueilta, lukien päivittäin sekä Jatkoaikaa että vanahaa kunnon KFC-palstaa, joten nuo kaudet ovat seuranneen mestaruusvuoden ohella jääneet parhaiten mieleen.
Jäin pohtimaan erityisesti boldattua kohtaa, koska molemmilla Aran kausilla joukkue oli kallis ja sinänsä ihan nimivahva, mutta ei todellakaan edes paperilla lähellä 2000-luvun tai Marjamäen mestaruusvuosien tasoa.
Kaudella 2011-12 pakisto oli kokonaisuudessaan korkeintaan tyydyttävä. Kapteeni Mikkola sai luonnollisesti joka ilta faneilta paskaa niskaan, mutta nyt kun 12 vuotta myöhemmin eliteprospectsia katsoo, sekä teho -että pistetilastot olivat ihan mukiinmenevät. Havu ja Pokka pelasivat perusvarmaa peliä, mutta kiekollinen taituruus oli kuitenkin suurelta osin aina klesana olleen Eklundin ja lumilapio kädessä itsensä teloneen Lelu Lehtosen varassa. Näiden herrojen ollessa sivussa pakiston ohuus korostui, kun tsekkihasardi Snopek ja täytemiehet kuten nuori Niemelä saivat enemmän vastuuta.
Huml tosiaan alkoi näihin aikoihin pelaamaan itseään oululaisten sydämiin. Haataja iski toisella laidalla laattaa pussiin hirmutahdilla pelattuaan marraskuun puoliväliin asti ilman avausmaalia, ollen lopulta Liigan maalipörssin toinen. Näiden takana Kossu, Junttila, Donskoi ja Salomäki pelasivat ihan hyvät kaudet secondary scoring -osastolla. Parikymppisellä Donskoilla oli ehkä vielä nähtävissä vähän sellaista 'I wanna be the guy' -syndroomaa jossa haki aina sitä hienointa harhautusta kun yksinkertaisempi ois voinut olla kaunista. Alaketjuissa Alikoski, Keränen ym. hoitivat oman roolinsa.
Kärppien suurin ongelma tuollakin kaudella oli jo klassikoksi muodostunut sentteriosasto. Viuhkola pelasi Humlin ja Haden välissä hyvin varsinkin ylivoimalla, mutta jalka ei tahtonut riittää. En itse valitettavasti koskaan nähnyt Kuningasta kentällä tämän huippuvuosina: ei vissiin koskaan ollut mikään pikaluistelija, mutta polvi -ja/tai selkävaivat haittasivat nyt pahasti menoa. Lukossa tehoillut Saarenheimo oli liigan kallein nelossentteri. Kemppainen puolusti erinomaisesti, mutta ei ollut vielä löytänyt hyökkäyspeliään ja oli myös jonkinasteinen fanien sylkykuppi, koska nosti kärkihyökkääjän liksaa. Stümpelin tulon siirtorajalla muistan elävästi; mitään en ukosta itse tiennyt mutta palstoilla kuhistiin siihen malliin että oli selvästi lupa odottaa jotain suurta. No eipä siitä vierailusta rehellisesti jäänyt paljon muuta käteen kuin jollekin onnekkaalle varmaan se puumaila. Toki vanha herrasmies väläytteli hetkittäin maagista syöttöälyään, mutta ei niissä aivoituksissa mukana pysymiseen riittänyt hockey IQ muilla kuin Komulla.
Joonas Komulaiselta ei kukaan odottanut mitään, mutta Kuhmon 150-senttinen alfauros otti paikkansa kokoonpanossa, ollen varmasti Kärppien kokonaisvaltaisesti luotettavin sentteri. Luikerteli silleen ovelasti vastustajan karpaasien välistä iskemään helpot sisään maalin edestä, 13 maalia runkosarjassa ja 0.75 PPG pleijareissa hei. Jos olisi ollut keskivertopelaajan kokoinen ja ehkä myös välttynyt toistuvilta aivotärähdyksiltä, pelaisi varmaan vieläkin ja kovalla tasolla. Mutta se siitä.
Yllä onkin jo kerrattu legendaarinen Pelicans-sarja, case Salomäki-Hodgman ja kutospeli, mutta kauden kyseenalaiset maalivahtipäätökset eivät alkaneet pahamaineisesta kolmannesta erästä. Backlundin hankinta tammikuussa ihmetytti monia, koska maalivahtipeliä pidettiin joukkueen vahvimpana osastona. Erinomaisen syksyn pelannut Hostikka ei tainnut saada enää yhtään kokonaista peliä alle menetettyään valmennuksen luottamuksen. Muun muassa Jokerit syksyllä nollannut Karhunen taas lähetettiin Slovakiaan. No, Backe oli keväällä muuri kunnes traagisesti ei ollut.
Valmennuksesta sen verran, että vaikka en tuolloin itse juuri mitään pelistä tajunnut, Aravirta käsittääkseni peluutti aikaansa nähden ihan modernia jaloslaista kiekkokontrollia, joka sai ainakin Sihvoselta pisteitä. Ongelmat olivat ilmeisesti enemmän hengenluomisen, vaatimustason ja päätöksenteon puolella kuin pelitavallisia.
Oli tarkoitus muistella myös kautta 2012-2013 tässä viestissä, mutta johan tästä tuli kunnon blogipostaus. Tiivistetään niin että samaa paskaa se oli Ahon näköisillä hankinnoilla, Tomas Plihal ei helevetti. Kaikki nuoret lupaukset tais ottaa takapakkia ainakin tulosten valossa. NHL:n työsulku meinasi pelastaa koko kauden, kun Jussi Jokinen, Jason Demers ja ABC-Turris paikkasivat täydellisesti joukkueen kasaamisessa tehtyjä virheitä, mutta Pohjoisesta alkoi vissiin puhaltaa niin kova puhuri että jopa Bettmanin lämpimässä officessa herättiin ja uniset veljet laittoivat sirkuksen takas pystyyn.