Kiitos vastauksestasi. Kuinka paljon tässä boldaamassani kohdassa on kysymys siitä, että tietyt junnut eivät vain ole pystynyt nousemaan sille tasolle kuin oli odotettu? Onko ollut loukkaantumisia taustalla tai muuten vain nuoren normaalia elämää, mihin kuuluu erilaiset vaiheet, toisinaan hyvinkin lyhyessä ajassa? Onko HIFK:ssa tehty oikeasti jotain virheitä?
Mun oma suhtautumiseni junnuihin (ja nuoriin yleisestikin) on pitkämielistä ja maltillista. Ehkä johtuu ihan omista kokemuksista, kun mulla on/on ollut omia junioreita kotona ja olen saanut seurata heidän elämäänsä ja touhujaan hyvinkin läheltä. Nähnyt myös sen, miten mieli kuohuu ja miten aikuisista pieniltä tuntuvilla asioilla voi olla aivan kohtuuttoman suuri merkitys sille nuorelle urheilijalle. Miten hyvän pelin jälkeen vain taivas on rajana ja lapset pieree suurinpiirtein sateenkaaria ja miten "huonon" pelin jälkeen kaikki on paskaa ja harrastus loppuu ja koutsikin on ihan mulkku ja suorastaan suosii kaikkia muita. Ja seuraavalla viikolla, muutaman väkisin väännetyn treenin jälkeen kaikki on taas hyvin. Yleensä siihen on kuulunut joku onnistuminen ja koutsin kehut. Koutsi ei enää olekaan mulkku :).
Omasta kokemuksestani kenttien laidalla tiedän myös, että ihan kaikissa perheissä ei aina osata suhtautua asioihin maltillisesti ja rauhassa ja oikeasti sitä nuorta tukien. Siis sillä tavalla, että sille nuorelle selitettäisiin yksinkertaisin esimerkein, miten kaikenlaiset tuntemukset ovat ihan ok ja ne pitää hyväksyä. Ja että ne menee ohi. Ei välttämättä heti, mutta menevät kyllä. Mulla on ollut etuoikeus viettää kymmeniä tunteja nuorten kanssa automatkoilla ja heidän kanssaan heidän fiiliksistään ja kaikesta mahdollisesta jutustellen. Nuorilla on usein tapana joko haukkua omat vanhempansa pystyyn, koska "kaikilla muilla on aina asiat paljon paremmin" tai sitten melkeinpä ylikorostetusti varoa sanomasta vanhemmista mitään negatiivista. Mutta rivien välistä aikuinen pystyy kyllä lukemaan nuoren fiiliksiä helposti, jos vain on aikaa ja halua. Ja valitettavan usein olen kuullut, miten kotona on esim. käsitelty pelillisiä asioita aivan ylitarkasti ja vanhemmat ovat valmentaneet sitä nuorta. Tätä toki kuulee ja näkee vanhemmilta ihan suoraankin. Eikä näitä siis ole sanottu mitenkään vanhempia haukkuen, vaan kerrottu, että miten edellisen pelin jälkeen "kun purettiin omaa joukkueen peliä", vanhempi sanoi sitä tai tätä. Ja lähes aina niissä korostui se, miten faija sanoi, että siinä tilanteessa olisi pitänyt tehdä niin eikä sillä tavalla kuin nuori oli tehnyt. Miten masentavaa!
Ja luonnollisesti vanhemmat ovat usein täysin sokeita omalle toiminnalleen, eikä monikaan tietenkään kerro, että heillä on tapana pitää jotain pelien purkupalavereja. Ja lähes aina näiden vvanhempien motiivit ovat pohjimmiltaan hyvät, mutta toimintatavat eivät niinkään ja ne luovat omalta osaltaan nuorille paineita ja joissain tapauksissa nuori ei oikein tiedä, kumpaa pitäisi kuunnella: sitä valmennusta vai omaa rakasta vanhempaansa? Toistuvasti on tullut myös nuoren puheissa esiin, miten paljon harrastus maksaa ja miten paljon vanhemmatkin uhraavat aikaansa, joten olen usein miettinyt, että tuntevatko nämä nuoret liiallista kiitollisuutta vanhempiaan kohtaan? Ja totta kai on hyvä, että nuori ymmärtää, että myös vanhemmilta vaatii aika paljon, että nuori saa ja pääsee harrastamaan, eikä sellainen ole itsestäänselvää. Mutta, jos nuori jatkuvasti tuntee sellaisia kiitollisuuden velkaan rinnastettavia tunteita harrastuksestaan, onko sekään oikein? Kun siihen nuoruuteen kuitenkin vähän kuuluu sellainen tietynlainen kaiken pitäminen itsestäänselvyytenä, kun sitä perspektiiviä elämään ei ole. Yleensä se vaihe menee kuitenkin ohi, kun ikää tulee lisää ja ymmärrys kasvaa. Mutta eikö harrastamisen pitäisi olla sille nuorelle itselleen kivaa ja viedä ajatuksia pois kaikista muista asioista? Ainakaan hänen ei pitäisi kokea minkäänlaista syyllisyydentuntoa siitä, että hän harrastaa.
Tiedän myös omakohtaisesti sen, että vanhemmat suhtautuvat usein liian intohimoisesti lastensa harrastukseen, jolloin aletaan helposti nähdä uhkia siellä, missä niitä ei oikeasti ole. Sinänsähän tämä ei poikkea "tavallisesta elämästä" mitenkään, mutta sen seurauksena on valitettavan usein se, että omista subjektiivisista näkökulmista ja kokemuksista vedetään liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä ja sitten niitä toistellaan kenttien laidalla muille. Ja valitettavan moni ihminen vetää omia johtopäätöksiä puhtaasti toisten puheista, kuulematta koskaan sitä toista näkökulmaa. Ja sitten näistä tulee usein totuuksia, mitä toistellaan läpi ikäluokkien. Ja näin meillä onkin syntynyt ennakkoasenteita tiettyjä ihmisiä kohtaan pelkästään kuulopuheiden pohjalta. Fiksut ihmiset ovat tietysti valmiita tarkistamaan omia asenteitaan, mutta ikävä kyllä kaikki eivät ole fiksuja. Ja kaikkein ikävintä on se, että nämä vanhempien ennakkoasenteet kantautuvat nuortenkin korviin, koska nuoret janoavat kaikenlaista tietoa ja pystyvät hyvinkin helposti teeskentelmään, etteivät kuule, vaikka oikeasti kuuntelevat korvat punaisina. Ja osa vanhemmista ei edes yritä peitellä omia mielipiteitään. Ja totta kai suurin osa nuorista uskoo vanhempiaan.
Tämä ei ollut puolustuspuhe ketään henkilöä kohtaan, koska mulla ei ole yhtään minkäänlaisia kokemuksia HIFK:n junnuorganisaatiosta tai sen toimintatavoista. Nämä ovat ihan vain yleisiä havaintoja, joita olen vuosien varrella tehnyt. Eri lajista tosin, mutta kun olen kavereiden kanssa jakanut kokemuksia lasten harrastuspiireistä, ei sillä lajilla ole juurikaan väliä. Tietynlaiset ihmiset käyttäytyvät tietynlaisessa ympäristössä samalla tavalla. Itse olen ajat sitten tehnyt sen päätöksen, että suhtaudun lasten ja nuorten vanhempien omin kertomuksiin ja kokemuksiin heidän omien lastensa osalta maltillisesti enkä osta juttuja ihan sellaisenaan, koska niissä on aina niin paljon tunnetta mukana.