Heikon alun jälkeen huomattavasti parantaneet bändit/artistit

[Datsun]

Pilalle menneet bändit/artistit (tms.) ketjun innoittamana tällainen.

Omaa levystöä pikaisesti silmäillessä huomaan seuraavat:

Bad Religion. OK, ehkä vähän epäreilua listata kaksi ekaa levyä (How could hell be any worse? / In to the unknown) koska rehellisesti voin tunnustaa etten tuota jälkimmäistä ole edes kuullut. Kuitenkin vuonna -88 ilmestyneestä Suffer-levystä saakka BR on tehnyt kelpo musaa.

Diablo. Yksi tämän hetken suurimmista suosikeistani julkaisi vuonna 2000 albumin nimeltään Elegance in black. En pitänyt silloin, enkä juuri pidä vieläkään. Kakkoslevykin (Renaissance) on vähän siinä ja siinä - mutta kolme seuraavaa ovatkin aivan huikeita.

Liekki. Eräs suurimmista kotimaisista progesuosikeistani avasi levytysuransa albumilla Magio. Ei avautunut koskaan - toisin kuin seuraavat Korppi/Rajan piirsin taa/Kalliot leikkaa. Uusin (Hyönteinen) olikin taas varsin outo, saa nähä mihin suuntaan tämä orkesteri menee.

Mokoma. Mokoman ensilevyt (Valu ja Mokoman 120 päivää) ovat suurimpia hutiostoja joita olen tehnyt ikinä! No eipä ne montakaan euroa tainneet kustantaakaan. Kurimus-levy 2003 ja varsinkin Tämän maailman ruhtinaan hovi-levy 2004 on vienyt bändin siihen suuntaan josta minä pidän.

Porcupine Tree. Alkupään tuotannosta olen aika pihalla. Oikeastaan vasta tuolta In Absentia-levystä saakka on maistunut itelle. Tätä aihetta Ted Raikas sivusikin mainiossa keikkaraportissaan tuolla bändiä käsittelevässä ketjussa.

Tehosekoitin. Teharin ekat levyt (Rock'n roll, Köyhät syntiset, Varoittava esimerkki) saivat ja saavat mut voimaan lähinnä pahoin. Mutta mutta...vuoden -99 Freak Out pakottikin minut muuttamaan käsitykseni koko orkesterista. Loistava levy, jonka biisit muistuttavat mua aina tuon vuoden kesästä ja Opel Asconasta.

Muita?

 

[Tarinankertoja]

The Beatles
Heikohkon "Love me do" sinkun jälkeen aika vakuttavaa materiaalia...

ABBA
Heikohkon ensialbumin ja euroviisun jälkeen aika vakuuttavaa materiaalia

 

[Evil]

Grateful Dead
Yksi suurimmista suosikeistani pääsi kunnolla vauhtiin vasta 70-luvun puolivälissä, lähes 10 vuotta toimittuaan. Alkupään levyt olivat pääosin huonoa, huumehuuruista hippihyminää, ja kehutut American Beauty ja Workingman's Dead suoraan sanottuna tylsää akustista folkkikantria. Vasta Blues For Allah (-75) räväytti bändin luomisvoiman kukkeimmilleen.

 

[teemu73]

Queen

En tykkää 70-luvun tuotannosta juuri lainkaan, mutta 80-luvun kappaleet ovat hyviä. Kind of magic, Miracle, Innuendo ja pari kokoelmaa taitaa löytyä hyllystä. Ne riittää.

Irwin Goodman

Ihan hirveitä kaikki 60-luvun viritelmät. Las Palmasissa on jo sitä jotain (1972).

Juice Leskinen

Coitus Intin ajoiltakin löytyy hyviä biisejä, mutta parhaat teokset tulivat ehdottomasti vasta Slamin/Grand Slamin myötä.

Myös Van Halen ja Def Leppard ovat sellaisia, joiden aivan ekoista levyistä en tykännyt, mutta sitten tuli jokunen helmi.

Onpa muuten hankala keksiä näin päin tätä listaa. Pilalle menneitä on huomattavasti helpompi luetella.

 

[KPL]

Def Leppard ovat sellaisia, joiden aivan ekoista levyistä en tykännyt, mutta sitten tuli jokunen helmi.

Monet taas ovat sitä mieltä, että Def Leppard teki juuri parhaat levynsä heti alkuun ja sitten pikku hiljaa lipuivat heikompaan suuntaan. Itse kuulun näihin henkilöihin.

 

[Taito-Ojanen]

Pantera. Ei kyllä kukaan olisi ikinä uskonut, mihin bändi vielä yltääkään loppupään tuotannollaan, kun katsoo ja kuuntelee bändin ensimmäisiä levyjä. Kyseessä ei ollut ainoastaan tyylin ja imagon muutos, vaan aivan totaalinen tasonnosto. Tässä on samalla syy siihen, miksi Pantera ei ikinä, koskaan eikä millonkaan voi mitenkään olla koko tuotanto huomioonottaen todella hyvien tai kovien bändien listalla. Sellaista paskaa ei voi antaa anteeksi, eikä sitä vaan voi unohtaa.

 

[InTheYear2000]

Mielipide kysymyksiähän nämä on ja moni voi olla täysin päinvastaista mieltä, mutta...

Scorpions

Viisi ensimmäistä levyä 70-luvulta ei kyllä vakuuta ollenkaan muutamaa biisiä lukuunottamatta, mutta sen jälkeen loppu onkin historiaa...

 

[Blackie]

Red Hot Chili Peppers. Levyt ennen Mother's Milkiä olivat ehkä omaperäisiä, mutta hirveää paskaa siitä huolimatta. Biisit olivat yksinkertaisesti heikkoja.

 

[Noosebleed 68686]

Sentenced. Vaikka raskaampi metalli onkin enemmän minun juttuni, niin Sentencedin death metal-aika ei vaan säväytä millään tasolla. Sen sijaan viimeiset nyyhnyyhelämäpotkiipäähänhaenköyden- levyt toimivat eniromaisesti, ja varsinkin näin syksyllä ne tulee aina kaivettua esille. Loistavaa vitutusmusiikkia.

 

[Mac^]

In Flames

Ensimmäinen albumi, Lunar Strain on aivan hirveää paskaa. The Jester Racelta löytyy jo jotain kuunneltavaakin. Whoracle on taas jo vähän parempi, Colony taas ei yllä ehkä Whoraclen tasolle. Mutta Clayman räjäyttää pankin, ja on ehkä meikäläisen lempialbumi. Sen jälkeen taso on ollut mielestäni tasaisen hyvä, tosin ehkä hyvin pikkiriikkisen pienessä laskussa Reroute To Remainen jälkeen.

 

[jokerit67]

Red Hot Chili Peppers. Levyt ennen Mother's Milkiä olivat ehkä omaperäisiä, mutta hirveää paskaa siitä huolimatta. Biisit olivat yksinkertaisesti heikkoja.

Näihinkin löytyy eri näkökulmia; toiset pitää vanhasta ja toiset uudesta RHCP:sta. Olihan se omaperäistä, mutta aika puhdasta funkkia verrattuna nykyiseen. Vanhaan tuskin koskaan enää palataan, eikä se varmaan myisi läheskään yhtä hyvin, kuin uudempi RHCP.

 

[cosmic_rodeo]

The Haunted. Mielenkiintoisena, mutta silti melko tavanomaisena uusrässiä paiskovana partiona aloittanut orkesteri nousi Peter Dolvingin muutaman albumin kestäneen poissaolon jälkeisen paluun myötä aivan uusiin sfääreihin. rEVOLVEr oli vielä pientä hakemista, mutta The Dead Eye ja Versus osuivatkin sitten napakymppiin silputen koko maalitaulun aivan päreiksi. Meikäläiselle tämän vuosikymmenen top5-levyjä, vaikka mukaan laskettaisiin muukin kuin mörkömusiikki.

Opeth. Ei bändin alkupään tuotannossakaan suuria vikoja ole, mutta Deliverance/Damnation-kaksikon aikoihin Mikael "Äkerfeldt" Åkerfeldt oppi säveltämään biisejä kohtalaisen satunnaisten riffipötköjen sijaan. Viimevuotinen Watershed syrjäytti kymmenien kuunteluiden jälkeen Blackwater Parkin bändin parhaan albumin ykköspaikalta. Tällä mielipiteellä saa muuten osan Opeth-fanaatikoista melko pahalle tuulelle.

 

[nikozwan]

Smashing Pumpkins. Ensimmäinen albumi Gish on oikeastaan melkoista shaissea. Maalailevaa ja hiukan psykedeelistä, laiskasti tuotettua rokkia keskinkertaisella biisivalikoimalla. Sen jälkeen bändi paransikin huomattavasti Siamese Dreamilla ja jatkoi (IMO) menestyksekkäästi levytysuraansa aina 2000-luvun alkuun. Uudelle matskulle en sitten pahemmin kyllä lämpeä.

 

[Pavlikovsky]

Nazareth

-Nazareth etsi itseään ensimmäisellä kahdella levyllä ja vuonna -73 julkaistu Razamanaz löi bändin juurevan rockin läpi. Tämän jälkeen Nazareth pommitti koko lopun 70-lukua kovia kiekkoja, mutta 80-luku olikin sitten taas "suurta kokeilun aikaa". 90-luvulla ja siitä eteenpäin Mccafferty ja kumppanit ovat tehneet comebackia sinne, missä bändin juuret oikeasti ovat.

Thin Lizzy

-Jos Thin Lizzy olisi jäänyt noin 2-4 ensimmäisen levyn varaan, ei bändi olisi noussutkaan kovinkaan huipulle rock-maailmassa.
Vuonna -76 julkaistu Jailbreak oli lähes täydellinen Lizzy-levy, joka on yksi rockin selviä kulmakiviä. Levyllä on myös klassisin Thin Lizzy kokoonpano eli kitaroissa Scott Gorham/Brian Robertson, rummuissa Brian Downey ja basson varressa kukas muu kuin itse mestari Phil Lynott.

 

[ernestipotsi]

Pantera. Ei kyllä kukaan olisi ikinä uskonut, mihin bändi vielä yltääkään loppupään tuotannollaan, kun katsoo ja kuuntelee bändin ensimmäisiä levyjä. Kyseessä ei ollut ainoastaan tyylin ja imagon muutos, vaan aivan totaalinen tasonnosto. Tässä on samalla syy siihen, miksi Pantera ei ikinä, koskaan eikä millonkaan voi mitenkään olla koko tuotanto huomioonottaen todella hyvien tai kovien bändien listalla. Sellaista paskaa ei voi antaa anteeksi, eikä sitä vaan voi unohtaa.

"Aito" Pantera on kyllä sellaista paskaa että huh huh. Tarkoitan tällä nimenomaan sitä glam rock tai mikälie oksennusmetalli -aikaista Panteraa. Vaikka en tästä uudemmastakaan Panterastakaan oikein mitään osaa sanoa, mutta onhan kyse käytännössä ihan eri bändistä.

Toinen maininta Dream Theaterille. Labrie ei ole koskaan kuulunut omiin suosikkilaujajiin, mutta DT ennen IAW:ia ja LaBrieta oli tuubaa. Toisaalta bändi on taas notkahtanut 2000-luvulle tultaessa.

Kolmanneksi nostetaan Black Sabbath. Ozzy on varsin mukiinmenevä laulaja ja mielenkiintoinen persoona lavalla ja sen ulkopuolella, mutta.....Dio. Heaven Hell ja Mob Rules ovat BS:n parhaat levyt, eikä Dehumanizerkaan ole huono. Eikä tämä uusinkaan. Tiedä sitten miten tämä tähän ketjuun mahtuu, sillä en pidä alkupään BS:aa varsinaisesti heikkona.

 

[Evil]

Heaven Hell ja Mob Rules ovat BS:n parhaat levyt, eikä Dehumanizerkaan ole huono.

No jopas.

Objektiivinen ja kiveen hakattu totuus on, että Sabbathin kuusi ensimmäistä levyä ovat sittemmin "heviksi" nimetyn musiikinlajin Raamattu, Koraani, Kama Sutra ja Seitsemän Veljestä. Eittämätön mestarinäyte, kuningasvärisuora +1. Parempia raskaan rockin levyjä ei ole, ei tule eikä voi edes kuvitella. Ne ovat täydellistä musiikkia, Jumalten huokauksia ja tuomion vaskia.

 

[Pavlikovsky]

Heaven Hell ja Mob Rules ovat BS:n parhaat levyt, eikä Dehumanizerkaan ole huono. Eikä tämä uusinkaan. Tiedä sitten miten tämä tähän ketjuun mahtuu, sillä en pidä alkupään BS:aa varsinaisesti heikkona.

Samaa mieltä, pidän toki Diosta enemmän kuin Ossista, mutta kyllähän Osbourne on SE Black Sabbath-laulaja. Ensimmäiset 6 Sabbath-levyä olivat sitä heviä, josta Sabbath tuli tunnetuksi ja millä se pohja luotiin, josta Dio ja Iommi jatkoi.
Minä näenkin nämä täysin kahtena erillisenä leirinä (Dio ja Ossi) ja on oikeastaan tosi hyvä, että nykyään Iommi ja kumppanit käyttävät tuota Heaven And Hell-nimeä eivätkä Black Sabbath.

Mielipidekysymys sanoi koira kun pallejaan nuoli, mutta tosiaan kummatkin erittäin kovia kokoonpanoja ja Heaven And Hell tuli kesäkuun alussa todistettua ja on se Dio vaan mestari!

 

[Miguel]

Olen todella yllättynyt, että ketju ehti elää 16 viestin verran ilman mainintaakaan PMMP:stä. Rusketusraidat oli ja on huono, ja muutenkin debyyttilevyn energia on enimmäkseen hapuileva yritys kehittää jotain nykyaikaista kevytanarkismia. Sanottava on silti, että Kuulkaas enot! -kiekolla on hyviäkin kappaleita. Sen jälkeinen ura onkin sitten tämän vuosikymmenen lähes merkittävintä suomenkielistä musiikkia. Innovatiiviselle tyylille ei vertailukohtia hevin löydy, ja lyriikatkin ovat maan etevintä nykykärkeä.

Opeth onkin jo mainittu. Debyyttipitkäsoitto Orchidia kuunnellessa on vaikea ajatella, kuinka upeaa musiikkia nämä ruotsalaiset örisijät ovat myöhemmin pystyneet tekemään.

 

[Buddha]

Astun kyllä jonkun varpaille ja pahasti, mutta siltikin sanon, että Pink Floyd. En ole oikein koskaan päässyt sisään siihen ensituotantoon, mutta ehkäpä tämä johtuukin siitä, ettei maistu samat nautintoaineet, kuin heille silloin...

 

[pancor]

Ozzy on varsin mukiinmenevä laulaja ja mielenkiintoinen persoona lavalla ja sen ulkopuolella, mutta.....Dio. Heaven Hell ja Mob Rules ovat BS:n parhaat levyt, eikä Dehumanizerkaan ole huono. Eikä tämä uusinkaan.

Perhana, en siis olekkaan ainoa. Vaikka Ozzya arvostankin suuresti yhtenä metallimusiikin suurimmista pioneereista niin en ole koskaan pitänyt Ozzyn äänestä. Dio taas on yksi suosikkilaulajistani ja itsekin pidän Heaven & Hell levyä jopa Black Sabbathin parhaimpana tuotoksena.

 

[Evil]

Astun kyllä jonkun varpaille ja pahasti, mutta siltikin sanon, että Pink Floyd. En ole oikein koskaan päässyt sisään siihen ensituotantoon, mutta ehkäpä tämä johtuukin siitä, ettei maistu samat nautintoaineet, kuin heille silloin...

Osittain samaa mieltä. Minusta Piper at the Gates of Dawn on hieno levy, mutta sen jälkeiset aina Dark Sideen asti olivat vähän sellaista hakemista. Dark Side - Wish You Were Here - Animals on kyllä sellainen hattutemppu että harva kykenee. Jos kukaan.

The Wall onkin sitten jo vähän liian pompöösi. Siitä olisi saanut typistämällä hyvän eepeen.

 

[Daespoo]

Red Hot Chili Peppers. Levyt ennen Mother's Milkiä olivat ehkä omaperäisiä, mutta hirveää paskaa siitä huolimatta. Biisit olivat yksinkertaisesti heikkoja.

Chili Peppersit pääsevät myös pilalle menneiden listalle (ja kaikkein yliarvostetuimpien listalle myöskin), Blood sugar sex & magikin jälkeen koko tuotanto aivan hirveetä skeidaa jota ei vaan pysty kuuntelemaan. Californication on yhtä vastenmielinen kuin Jari Sillanpään koko tuotanto.

 

[AnFa]

Diablo. Yksi tämän hetken suurimmista suosikeistani julkaisi vuonna 2000 albumin nimeltään Elegance in black. En pitänyt silloin, enkä juuri pidä vieläkään. Kakkoslevykin (Renaissance) on vähän siinä ja siinä - mutta kolme seuraavaa ovatkin aivan huikeita.

Tässähän on loistava esimerkki, kun lähes musiikkityyli muuttuu toisenlaiseksi. Niin erilaista on tuo alun Diablo verrattuna nykyiseen. Itse tykkään tästä nykyisestä. Kaveripiiristä tosin löytyy jamppa kenen mielestä tämä nykyinen on entiseen verrattuna kaupallista paskaa.

 

[StevieY]

Tehosekoitin. Teharin ekat levyt (Rock'n roll, Köyhät syntiset, Varoittava esimerkki) saivat ja saavat mut voimaan lähinnä pahoin. Mutta mutta...vuoden -99 Freak Out pakottikin minut muuttamaan käsitykseni koko orkesterista. Loistava levy, jonka biisit muistuttavat mua aina tuon vuoden kesästä ja Opel Asconasta.

Joo sä oot kyllä ihan oikeessa, vaikka noillakin levyillä on aika monta hyvää biisiä ja muutama tehisklassikko. Levykokonaisuuksina noi ei kyllä kaksisia ole.

StevieY

 

[M10]

Viimevuotinen Watershed syrjäytti kymmenien kuunteluiden jälkeen Blackwater Parkin bändin parhaan albumin ykköspaikalta.

Älä nyt herran jumala puhu tuollaisia.