Heikon alun jälkeen huomattavasti parantaneet bändit/artistit

[tinkezione]

Älä nyt herran jumala puhu tuollaisia.

Vääristä albumeista jauhatte muutenkin. Ensimmäisenä tarkistaisin lääkityksen.

 

[Datsun]

Näistä joku varmasti naulaa minut...mutta

Anthrax. Pari ekaa levyä (Fistful of Metal, Spreading the disease) eivät oikein kolise. Kolmas levy (Among the living) on jo siihen suuntaan...vuonna -88 ilmestynyt State of Euphoria onkin jo toinen juttu. Ja Persistence of time, Sound of white noise ja We've come for you all on aivan verrattomia.

Testament. Legacy ja New order eivät minua miellytä, toisin kuin tuotanto kolmosalbumista (Practice what you preach) alkaen. On muuten jäänyt täysin tututustumatta kolmeen tuoreimpaan albumiin.

Megadeth. Heilläkin kolme ekaa ovat vähän niin ja näin...ei oikein. Neljäs albumi, vuoden 1990 Rust in peace on yliveto.


Ja vielä tuli sellainenkin mieleen kuin Popeda. Lapsenahan Popedaa paljonkin kuuntelin, ja joskus yritin alkupään tuotantoakin kuluttaa. Kuitenkin vasta viides studioalbumi Kaasua (1983) miellytti korvaani.


Lisää taas kun tulee mieleen.

 

[Koirapoika]

Amorphis, Tomi Joutsen on laulumiehiä.

 

[teemu73]

Ja vielä tuli sellainenkin mieleen kuin Popeda. Lapsenahan Popedaa paljonkin kuuntelin, ja joskus yritin alkupään tuotantoakin kuluttaa. Kuitenkin vasta viides studioalbumi Kaasua (1983) miellytti korvaani

Jees. Mulla on Popedan lähes koko tuotanto, ja näinhän se on, että Costellon myötä sieltä ne parhaat levyt tulivat. Tuo alkupään tuotanto, etenkin aivan ensimmäinen levy on aika erikoista kuunneltavaa, mutta jostain perverssistä syystä sitä on aina joskus soitettava. Yleensä kerran kesässä kesämökin saunaosastolla samalla kun ottaa huikkaa kirkkaasta pullosta. Ja onhan ennen Kaasua -levyä jo monta ihan normaali-kuuloista hyvää Popeda-biisiäkin tehty, kuten Minä elän (ei löytynyt kuin live-versio)

 

[ipaz]

Ei ehkä voi sanoa heikon alun, vaan täydellisen välikuoleman jälkeen itsensä taas jaloilleen nostanut Paradise Lost. Gothic, Icon ja Draconian Times olivan kaikki oikein hyviä levyjä, mutta sen jälkeen tuli peräkkäin monta heikompaa tai aivan täyttä kuraa. Kaksi viimeistä on taas ovat oikein hyvää Paradise Lostia. Kai sitä pitää sitten käydä kokeilemassa siellä aidan toisella puolella tajutakseen, että se alkuperäinen oli sittenkin parempaa.

 

[CuChulainn]

Sentenced. Vaikka raskaampi metalli onkin enemmän minun juttuni, niin Sentencedin death metal-aika ei vaan säväytä millään tasolla. Sen sijaan viimeiset nyyhnyyhelämäpotkiipäähänhaenköyden- levyt toimivat eniromaisesti, ja varsinkin näin syksyllä ne tulee aina kaivettua esille. Loistavaa vitutusmusiikkia.

Täysin eri mieltä. Sentencedin toinen levy North From Here on yhtyeen paras levy - tekninen taidonnäyte, jolla on loistavia kappaleita. Downin jälkeinen Sentenced-tuotanto oli puuduttavaa tissien läpsyttelyä. Lisäksi yhtye oli loppuaikoina käsittämättömän laiska livenä Jarvan aikasiin vetoihin verrattuna tai myöskään Laihialan alkuaikohin. Debyyttilevy Shadows of the Past on toki köykäinen.

Amorphis, Tomi Joutsen on laulumiehiä.

Jälleen täysin eri mieltä. Toinen levy Tales from the Thousand Lakes on Amorphiksen merkittävin julkaisu ja yksi suomalaisen musiikin merkkiteos. Lisäksi debyytti esitteli omaperäisiä melodioita sen ajan Death Metallissa. Toki Joutsen osaa laulaa, mutta musiikillisesti Amorphis on valitettavasti suhteellisen kertakäyttötavaraa nykyisin. Joutsenen aikainen Amorphis on toki parempaa kun loppuajan Koskis-aika varsinkin livevetoina.

 

[Köpi]

Amorphis, Tomi Joutsen on laulumiehiä.

Tähän sama, pl. tosiaan tuo Tales From Thousand Lakes, joka on niitä suomalaisen deathmetallin (voiko näin sanoa!) kulmakiviä. Koskisen aikainen Amorphis ei toiminut yhtään, lukuunottamatta muutamia biisejä. Joutsenen myötä Amorphis on pompannut aivan uudelle tasolle.

 

[Petrell#32]

Tähän sama, pl. tosiaan tuo Tales From Thousand Lakes, joka on niitä suomalaisen deathmetallin (voiko näin sanoa!) kulmakiviä. Koskisen aikainen Amorphis ei toiminut yhtään, lukuunottamatta muutamia biisejä. Joutsenen myötä Amorphis on pompannut aivan uudelle tasolle.

Täysin samaa mieltä! Skyforger on tämän vuoden paras kotimainen levy ehdottomasti. Toivottavasti saman tason albumeita on jatkossakin tulossa.

 

[haunted shores]

Def Leppard ovat sellaisia, joiden aivan ekoista levyistä en tykännyt, mutta sitten tuli jokunen helmi

In Flames... ....The Jester Racelta löytyy jo jotain kuunneltavaakin. Whoracle on taas jo vähän parempi

Smashing Pumpkins. Ensimmäinen albumi Gish on oikeastaan melkoista shaissea.

En oikein tiedä edes mitä nyt pitäisi ajatella. Def leppardin parhaat albumit ovat kolme ensimmäistä. In Flamesin ainoat täysosumat ovat The Jester Race ja Whoracle. Ja Smashing Pumpkinsin Gishkin on loistoalbumi ja Siamese Dreamin ohella bändin parhaimmistoa. Ja nämä eivät ole mielipidekysymyksiä vaan faktaa. =)

No joo, mutta näinhän näissä ketjuissa helposti käy.

Ja itse hämmennän soppaa entuudestaan toteamalla seuraavaa.

Edguy. Alkupään julkaisut saavat pätevyydestään huolimatta aikaiseksi kyllä kohtuullista myötähäpeää ja vaivaantumista. Kolme viimeistä julkaisua ovat timantteja.

Mastodon. Tästä tulee sanomista, mutta omalla kohdallani tämä kuuluu tähän ketjuun. Alkupään tuotantokin on asiallista, mutta Crack The Skye on niihin verrattuna täysin ylivertainen.

Seventh Wonder. Tätä ei kai sen kummemin tarvitse edes perustella asiaan vihkiytyneille.

Moonsorrow. Kaksi ensimmäistä eivät ole saaneet kummempia fiiliksiä aikaiseksi. Mitä jylhempää, sen parempi. Pari kolme viimeistä julkaisua ovat olleet täyden kympin arvoisia.

Shinedown. Tämä bändihän on ihan tyypillistä tusinajenkkipaskaa edelleenkin, mutta uusin Sound Of Madness sisältää jo joitakin hyvinkin positiivisia vetoja. ja eihän tässä nyt mikään Nickelback, oksennus tai 3 Doors Down sentään ole kuitenkaan kyseessä. Jos joku noita kolmea pystyy toisistaan ylipäänsä erottamaan.

 

[Rod Weary]

Tässä on aina muistettava, että eka demo oli paras. Silti omista suosikeistani tulee etsimättä mieleen White Stripes ja The National, joiden ekat levyt eivät juuri sykähdytä. On niitä varmaan enemmänkin. Listataan tarvittaessa.

 

[eh]

Tässä on aina muistettava, että eka demo oli paras.

Paitsi että sillekin menivät valitsemaan ne kaupallisimmat biisinsä.

Mieleen tulee heti yksi bändi, josta tämän ketjun otsikko kertoo. Se on Echo Is Your Love, jonka vanhempaa materiaalia ei kuuntele vapaaehtoisesti kuin erikoisuudentavoittelijat, mutta jonka pari edellistä julkaisua ovat olleet jotakuinkin aikakautensa parasta musiikkia.

 

[Datsun]

Niin ja Sonata Artica & 69 Eyes. Kumpikin on parantanut kovasti nihkeän alun jälkeen.

Vähän toki hävettää myöntää että pidän tämmöisistäkin orkestereista. Karu hevimies kun kuitenkin olen.

 

[Popov]

Kaipa tänne on pakko laittaa omat suuret suosikit eli CMX ja YUP, vaikka molempien alkutuotantoa tulee kyllä kuunneltua usein. CMX:n kohdalla läpimurto sattui vasta neljännellä levyllä Aura, vaikka kolmella ekallakin on erinomaisia kappaleita, varsinkin kolmannella eli Auringolla. YUP aloitti englanninkielellä (ja suoraan sanottuna heikosti) 80-90-lukujen vaihteessa ja ensimmäinen hyvä levy oli vasta vuoden 1994 Toppatakkeja ja Toledon Terästä. Tosin monesti palaan kokoelmalevyyn 1990-1992.
CMX on tehnyt hyviä levyjä tasaiseen tahtiin koko ajan, mutta YUP hyytyi mielestäni loppua kohden. Mielestäni YUP:n parhaat levyt tehtiin vuosina 1994-1999, vaikka kaikki 2000-luvun levyt hyllystäni löytyvätkin ja niillä kaikilla on paljon pirun hyviä biisejä, kuten Nyrkkeilijä ja Hyvä hypnoosi.

 

[Kental]

Kieltämättä jo pariin otteeseen mainittu Pantera tulee päällimmäisenä mieleen.

Sitten täällä ketjussa on esiintynyt muutamia vääriä mielipiteitä, jotka tulee pikaisesti ja määrätietoisesti korjata:

Näistä joku varmasti naulaa minut...

Kyllä.

Anthrax. Pari ekaa levyä (Fistful of Metal, Spreading the disease) eivät oikein kolise. Kolmas levy (Among the living) on jo siihen suuntaan...vuonna -88 ilmestynyt State of Euphoria onkin jo toinen juttu. Ja Persistence of time, Sound of white noise ja We've come for you all on aivan verrattomia.

Vähän epämääräisen ensimmäisen levyn - pari kovaa biisiä, kokonaistaso pikkuisen niin ja näin - jälkeen Antrax julkaisi kaksi musiikkihistorian parhaista levyistä (Spreading The Disease, Among The Living), seuraava State Of Euphoria on parin edellisen lähtökohdista valtava pettymys, mutta silti melko hyvä levy. Persistence Of Time oli jälleen tasonnosto, on jälleen todella kova levy vaikkei parhaiden tasolle nousekaan. Sound Of White Noise hyppää suoraan huipulta tasolle täyttä kuraa. Tällä tasolla pysyvät myös kaikki myöhemmät levyt.

Testament. Legacy ja New order eivät minua miellytä, toisin kuin tuotanto kolmosalbumista (Practice what you preach) alkaen. On muuten jäänyt täysin tututustumatta kolmeen tuoreimpaan albumiin.

Testamentin paras levy on The Legacy. Mainitut kaksi seuraavaa levyä ovat myös erittäin hyviä. Siitä eteenpäinkin tuotanto pysyy kyllä pääsääntöisesti korkeatasoisena vain pienin notkahduksin.

Edguy. Alkupään julkaisut saavat pätevyydestään huolimatta aikaiseksi kyllä kohtuullista myötähäpeää ja vaivaantumista. Kolme viimeistä julkaisua ovat timantteja.

Alkupään julkaisut aiheuttaisivat kieltämättä myötähäpeää ellei ottaisi kavereiden ikiä huomioon. Niin tarkoitetaanhan tässä nyt Savage Poetryä (jolloin jampat olivat 18) ja Kingdom Of Madnessiä (20)? Bändi oli parhaimmillaan kolmella seuraavalla levyllä (Vain Glory Opera, Theater Of Salvation ja Mandrake) jotka olivat täyttä timanttia alusta loppuun, Hellfire Club olikin sitten jo selvä askel alaspäin - vielä on muutamia hyviä kappaleita mutta seassa turhaa materiaalia paljon - ja kahdella viimeisimmällä levyllä on yhteensä yksi oikeasti hyvä kappale (tuoreimman albumin Speedhoven), toki muutama hauska bändille tyypillinen huumoripläjäys löytyy.

Sen verran vielä, että Mandraken (jonka ehkä nostaisin levyistä kaikkein parhaaksi) molemmin puolinhan ilmestyivät Sammetin sivuprojekti Avantasialta levyt The Metal Opera I ja The Metal Opera Part II, jotka ovat aivan genren parhaimmistoa. Sen sijaan uusin, The Scarecrow, on selvästi heikommalla tasolla vaikka ihan mukiinmenevä onkin - siellä on sentään lähes puolet biiseistä kunnossa ja vielä loistava ABBA-cover sinkun kylkiäisinä. Huomattavan nuorena Sammet alkoi huippubiisejä tehdä, mutta niin se kynä sitten näyttää kolmekymppisenä ehtyneenkin.

 

[teemu73]

Kiss

Omistin aikoinaan kasetit Greatures of the night, Lick it up ja Animalize ja niitä tuli kyllä aika paljon kuunneltuakin. Lisäksi parilla seuraavallakin levyllä oli biisejä, joista tykkäsin. Samoihin aikoihin yritin tutustua bändin 70-luvun tuotantoon, mutta ei napannut sitten minkään vertaa. Tältä yhtyeeltä oli pakko omistaa joku levy tai kasetti, jotta pääsi kovien jätkien suosioon.

 

[obi-wan]

Niin ja Sonata Artica & 69 Eyes. Kumpikin on parantanut kovasti nihkeän alun jälkeen.

Vähän toki hävettää myöntää että pidän tämmöisistäkin orkestereista. Karu hevimies kun kuitenkin olen.

Ei tuossa viestissäsi ole pahin tuo myöntäminen vaan se, että väittää 69:n parantaneen ajan saatossa. Wrap Your Troubles in Dreams-levyyn asti homma toimi ihan jopa kuunneltavalla tasolla, sitten keksittiin leikkiä Type 0 Negativea ja olla ubergoottia. Kamalaa.

 

[Daespoo]

Kiss

Omistin aikoinaan kasetit Greatures of the night, Lick it up ja Animalize ja niitä tuli kyllä aika paljon kuunneltuakin. Lisäksi parilla seuraavallakin levyllä oli biisejä, joista tykkäsin. Samoihin aikoihin yritin tutustua bändin 70-luvun tuotantoon, mutta ei napannut sitten minkään vertaa. Tältä yhtyeeltä oli pakko omistaa joku levy tai kasetti, jotta pääsi kovien jätkien suosioon.

Kissin 70-luvun tuotanto on lähinnä HC-fanien suosiossa, nuo mainitsemasi ovat sitten sitä ns. mainstream kamaa jota digataan vähän laajemmaltikin. Olihan se Kissin keikallakin jo selvää, ekan tunnin jengi istu hiljaa katsomossa mutta kun alkoi soimaan nämä 80-luvun hittibiisit niin bileet alkoi ja jengi bailasi mukana.

Itse en häpeile myöntää että minulle iskee parhaiten nämä myöhemmät levyt.

 

[haunted shores]

Alkupään julkaisut aiheuttaisivat kieltämättä myötähäpeää ellei ottaisi kavereiden ikiä huomioon. Niin tarkoitetaanhan tässä nyt Savage Poetryä (jolloin jampat olivat 18) ja Kingdom Of Madnessiä (20)?

Tarkoitetaan. Sekä myös Vain Glory Operaa joka sinänsä laadukkaista sävellyksistään huolimatta taipuu hieman huumorin puolelle, lähinnä kohtuullisen vaivaannuttavista lyriikoista johtuen (nimibiisi, Scarlet Rose jne).

kahdella viimeisimmällä levyllä on yhteensä yksi oikeasti hyvä kappale (tuoreimman albumin Speedhoven), toki muutama hauska bändille tyypillinen huumoripläjäys löytyy.

Tästä olen täysin eri mieltä, joskin ymmärrän myös tämän näkökulman. Tässähän täytyy ottaa huomioon se, että kahdella viimeisellä levyllä bändi on siirtynyt aikaisemmista julkaisuista täysin eri genreen ja on helppo sisäistää ajatus, että kaksi viimeistä eivät kaikille aikaisemmista pitäneistä uppoa.

Rocket Ride on omasta mielestäni ylivoimaisesti bändin paras julkaisu ja pitää sisällään myös tuotannon kirkkaimmat helmet (Sacrifice ja The Asylum) joiden joukkoon alkupään levyiltä voitaneen nostaa oikeastaan omasta mielestäni vain Mandraken Pharaoh. Uusin levy on vielä hieman tuore tarkempaan tarkasteluun, mutta ne parhaat biisit (Dragonfly, Speedhoven ja 929) ovat todella kovia.

 

[Kental]

Tarkoitetaan. Sekä myös Vain Glory Operaa joka sinänsä laadukkaista sävellyksistään huolimatta taipuu hieman huumorin puolelle, lähinnä kohtuullisen vaivaannuttavista lyriikoista johtuen (nimibiisi, Scarlet Rose jne).

No tämä selittää aika hyvin miksi kategorisoit Vain Glory Operan eri "osastoon" tuotantoa kuin minä. Mulle lyriikat ei yleensä ole kovin merkittävä osa musiikkia.

Tästä olen täysin eri mieltä, joskin ymmärrän myös tämän näkökulman. Tässähän täytyy ottaa huomioon se, että kahdella viimeisellä levyllä bändi on siirtynyt aikaisemmista julkaisuista täysin eri genreen ja on helppo sisäistää ajatus, että kaksi viimeistä eivät kaikille aikaisemmista pitäneistä uppoa.

Tiedostan tämä asian ihan hyvin. Olin jo kirjoittamassa asiasta edelliseen viestiini, mutta vähän piruuttani jätin sen pois että sai säilytettyä sellaisen mukavan "minä olen oikeassa ja te olette väärässä" -sävyn. Toki ymmärrän, etten ole enää ihan kohderyhmässä, mutta jotenkin uusimmat Edguyt ja uusin Avantasia kuulostavat myös aika muovisilta. Ehkä se sitten kuuluu tähän uuteen genreen.

Rocket Ride on omasta mielestäni ylivoimaisesti bändin paras julkaisu ja pitää sisällään myös tuotannon kirkkaimmat helmet (Sacrifice ja The Asylum) joiden joukkoon alkupään levyiltä voitaneen nostaa oikeastaan omasta mielestäni vain Mandraken Pharaoh. Uusin levy on vielä hieman tuore tarkempaan tarkasteluun, mutta ne parhaat biisit (Dragonfly, Speedhoven ja 929) ovat todella kovia.

Sinänsä jännä, että minäkin nostaisin Pharaohin ehkä suosikkibiisikseni (noiden keskivaiheen levyjen vauhtirallien ohella), mutta silti muut kuin Speedhoven eivät tunnu noista mainitsemistasi uuden tuotannon kappaleista mitenkään ihmeellisiltä. Vielä kuuntelinkin ne läpi tässä. Kai se voidaan ainakin todeta että nämä ovat hemmetin kovia biisejä, kun uppoavat bändin eri puolista pitäville.

 

[Blackie]

Kissin 70-luvun tuotanto on lähinnä HC-fanien suosiossa, nuo mainitsemasi ovat sitten sitä ns. mainstream kamaa jota digataan vähän laajemmaltikin. Olihan se Kissin keikallakin jo selvää, ekan tunnin jengi istu hiljaa katsomossa mutta kun alkoi soimaan nämä 80-luvun hittibiisit niin bileet alkoi ja jengi bailasi mukana.

Itse en häpeile myöntää että minulle iskee parhaiten nämä myöhemmät levyt.

Näinhän se taitaa Suomessa olla suuren yleisön keskuudessa, että nimenomaan 80-luvun KISS on se, mikä tunnetaan, koska nauttivat jättisuosiota maassamme tuolloin.

Itse kuulun toki siihen ryhmään, joka diggaa yli kaiken 70-luvun tuotannosta. 80-luvultakin löytyy tietysti yksittäisiä helmiä omaan makuun, mutta noin kokonaisuudessaan KISS oli mielestäni heikoimmillaan vuosina 1984-1989, eli Animalizesta Hot in the Shadeen. Jokaiselta noista levyistä löytyy silti joitain hyviä biisejä.

 

[Evil]

Itse kuulun toki siihen ryhmään, joka diggaa yli kaiken 70-luvun tuotannosta. 80-luvultakin löytyy tietysti yksittäisiä helmiä omaan makuun, mutta noin kokonaisuudessaan KISS oli mielestäni heikoimmillaan vuosina 1984-1989, eli Animalizesta Hot in the Shadeen. Jokaiselta noista levyistä löytyy silti joitain hyviä biisejä.

Kiss notkahti vuoden -78 tienoilla, nyykähti syvemmälle 1981 ja kuoli kokonaan 1983. Lick It Up oli se viimeinen niitti, sen jälkeen ei voi puhua samasta bändistä enää.

 

[haunted shores]

Vaikka minut onkin helppo leimata hevi-mieheksi ihan vaan sen takia, että vapaa-ajallani kuuntelen Testamentia kalsareillani kaljapullo kädessä, niin otanpa nyt kuitenkin kantaa tämän pienen ja ahtaan musiikkimaailmani ulkopuolellekin.

Tuossa äsken kun istuin paskalla, niin päässäni alkoi soida Knives Outin melodia ja siitäpä tuli tämä ketju mieleeni.

Nimittäin, nythän on niin, että Radiohead kuuluu ilman muuta tähän ketjuun. Okei, ovathan Pablo Honey ja The Bends ihan kivoja levyjä, mutta niiden jälkeen tullut OK Computer oli ja on kuitenkin merkkitapaus (joskin albumi on kaikesta huolimatta suuren yleisön hypetyksen myötä aavistuksen mainettaan heikompi).

Tämän jälkeen ilmestynyt kaksikko Kid A & Amnesiac olivat sitten ne levyt joiden ansiosta Radiohead on yksi koko 2000-luvun merkittävimmistä orkestereista, nyt kun asiaa taaksepäinajassakatselukiikareillani täältä 2020-luvulta pohdin.

 

[Monipuolisenhuono]

Kissin 70-luvun tuotanto on lähinnä HC-fanien suosiossa.

Itse en häpeile myöntää että minulle iskee parhaiten nämä myöhemmät levyt.

KISS on nuo 70-luvun levyt ja Ace Frehley.

 

[olkikuukkeli]

Between The Buried And Me.
Between the Buried and Me<The Silent Circus<Alaska<Colors=The Great Misdirect

En tiedä onko nyt sitten oikein puhua heikosta alusta, mutta tässä on bändi, joka parantaa joka levyllään. Colors oli jo neroutta ja The Great Misdirect jatkaa samalla nerouden linjalla.

 

[Datsun]

En tainnut aiemmin mainita Katatoniaa tässä ketjussa. Alkupään tuotanto ei kolahda, ei sitten millään. Vaan jostain tuosta vuosituhannen vaihteen tietämiltä (Tonight's Decision -99, Last fair deal gone down -01) alkaa homma kuulostaa hyvältä. Kaikkihan huipentui viime vuoden parhaaseen julkaisuun Night is the new day. Paranee joka kuuntelulla.

Oli mielessä pari muutakin bändiä tähän mutta johan ne katosivat.


Edit: Ei kun joo. Police oli niistä toinen. 5 levyä tekivät ja oikeastaan levy levyltä parani - kunnes loppui koko homma joskus n. vuonna -83.