Vaikka bändiä on kunnellut sen reilut 30 vuotta, niin sen originaalin tai edes 80%-klassisen näkeminen livenä ei ole koskaan ollut omalla bucket listillä, koska se on aina niin vakain äänenpainoin milloin minkäkin asianomaisen toimesta mahdottomaksi todettu.
Nyt kun sauma puoivarkain aukesi, niin olihan tilaisuuteen tartuttava. En jaksa sen kummempaan hyvä/huono-analyysiin, mutta ainakin minua näkemäni tyydytti ja reaktioista päätellen suurinta osaa muistakin. Casinon soitto ei hirveän svengaavaa ja temmokasta ollut, mutta ei touhu siihen mielestäni kaatunut.
Biisilista oli aika peruskauraa, mutta kun omasta Top 5:stä kuultiin 11th Street Kids, Boulevard of Broken Dreams ja Motorvatin, niin ei voi valittaa. En mistään Ice Cream Summereista tai Until I Get You'stä haaveillutkaan.
Ja nyt voi sanoa nähneensä sen ainoan oikean suomalaisen rokkibändin livenä.
A Day Late, A Dollar Short ja Limppusen vierailu oli muita kohokohtia.
Kyllä sitä kovan temmon kohkaamista ja halonkakkaamista eilisiltaan mahtui muutenkin. Vähän olisi illan draaman kaarta voinut tiivistää, varsinkin 2010-luvun soolosetti oli aika puuduttavaa kuultavaa. Gingerin aikana vielä jaksoi innostua, mutta sitten alkoi hapottaa, eikä biisivalinnat helpottaneet asiaa. Olisi sieltä löytynyt kuitenkin vähän enemmän sävyjä kuin nämä menneitä aikoja muistelleet oodit tai sitten nämä ilivetoofasttogotblood-tuuttaukset. Jälkimmäisten kaltaiset melodiaköyhät tuuttaukset ovat raskain osa Monroen soolomateriaalissa ja ilmeisen sokea piste miehelle, koska niitä kuultiin aivan liikaa.
Soolosettien parhaiksi hetkiksi Gingerin lisäksi jäivät kasarisetin Man With No Eyes ja All Night With the Lights On.
Lahtisesta vielä, niin varmaan ihan mahtava persoona ja hyvä rumpali, mutta minulle miehen soittotyyli ei putoa yhtään. Nyky-Popedankin livetoiminta on aika hengetöntä, kun tuntuu, että ne biisit ei kulje mihinkään, kun aina on jotain pientä variaatota ja kikkailua silloin kun pitäisi tuutata huilut suorina.
