Aravirran paras saavutus on Naganon pronssi -98, erittäin kova juttu, paljon kovempi kuin -95 maailmanmestaruus. Sen jälkeen on ollut vaisumpaa, vaikka 2 MM-hopeaa on saatukin. MM-kisoilla ei ole enää niin suurta arvoa, mutta kyllä ne jotain tasosta kertovat.
Mielestäni Aravirta on ryssinyt kunnolla ainoastaan tämän keväiset MM-kisat. -98/99 menevät vielä tuurin/pelaajienkin piikkiin. Täytyy toki muistaa, että finaalissa pelaa toinenkin joukkue - ja nekin perkele on treenanneet, epistä!:p
Mutta Aravirran suoritus tänä keväänä oli uskomatonta sohellusta. Sekoilut maalivahtien kanssa, peluuttaminen...tuntui kuin mies olisi ollut unessa. Keneenkään sellaiseen valmentajaan ei saa olla tyytyväinen, jonka joukkue johtaa -ja peliä halliten- MM-finaalia 2-0 kahden erän jälkeen, mutta ei saa voittoa. Mikä oli se suuri idea tai oivallus, minkä vuoksi teletapit siirrettiin syrjään ja Raipea käytettiin kyllästymiseen asti erikoistilanteissa? Se oli selkeä moka. Ihan yhtä paha kuin jos Ferrarin F1 -talli kutsuisi selkeästi johtavan M.Schumacherin varikolle 10 kierrosta ennen maalia ja pyyhkisi vain Maikkelin visiirin ja lähettäisi takaisin radalle, sijalle 2. Tälläista suoritusta ei voi puolustella mitenkään ja silloin ainakin minulle selvisi HYYTÄVÄLLÄ tavalla, että voittaminen ei ole Aravirran paras puoli. Ja silloin aloin funtsia uudella tavalla niitä muitakin hävittyjä finaaleita, 98 ja 99...ei kai vaan Aravirran osuus ollut sittenkin aika suuri?
Voittaminen on helvetin vaikea laji. Toisessa ketjussa on ollut mielenkiintoista keskustelua (terveiset flintstonelle) ns. voittavista maalivahdeista/hyvistä maalivahdeista. Minun esimerkkini voittavasta veskarista on Pasi Nurminen - miksi? Koska hän osaa voittaa HUONONAKIN PÄIVÄNÄÄN, aivan kuten Ruotsin viime kisoissa. Jos Nurminen olisi imuroinut jossain matsissa 6 maalia ja oma joukkue johtaisi kuitenkin 7-6, ottaisi Nurminen sen viimeisen tasoitusyrityksen vaikka päällään.
Sama analogia toistuu valmentajissa. On voittamaan kykeneviä valmentajia - huonollakin pelillä joukkue voittaa. Esim. Jortikka on taikuri tässä asiassa. Sitten on hyviä valmentajia, joille voittaminen on vaikeaa. Pidän esimerkiksi Hannu Kapasta ja myös Aravirtaa tällaisina tyyppeinä.
Pronssiotteluiden voittamisesta ei kannata nostaa kovin hirveää haloota. Poislukien tietenkin o-kisat -98, upea suoritus. Mutta MM-kisoissa pronssi ei taida kiinnostaa kuin Suomea. Esim. se Pietarin pronssi tuli väsynyttä ja yössä rymynnyttä (vielä Suomeakin enemmän!) Kanadaa vastaan. Kanadaa, joka kysyi kisoissakin että onko pronssista pakko pelata? Sehän ei kuulu sikäläiseen kulttuuriin ollenkaan. Vai onko joku kuullut Stanley Cupin pronssiottelusta?
Mielestäni Aravirran urassa on selvästi menossa laskeva ja väsynyt kaari, enkä usko Suomen menestysmahdollisuuksiin SLC:ssa. Valinnat olivat outoja, ei niistä sen enempää, täällä on sanottu jo kaikki olennainen. Mutta kyllä minä Aravirtaa hyvänä ammattivalmentajana pidän, vaikkei hän voittava coachi olekaan. Uskoisin, että hän olisi parhaimmillaan seurajoukkueessa tai nuorten parissa. Isot ympyrät ovat liikaa.
Menestystä silti Suomelle....