Off topic - yhden ainoan kerran
Heti kärkeen ilmoitusasia.
Kyseessä ei (valitettavasti) ole ensimmäinen kerta, kun tulen johonkin Jatkoajan viestiketjuun puhumaan varsinaisen aiheen vierestä, enkä myöskään ensimmäistä kertaa tee tätä The Original Jagsin näkemyksiä kommentoidakseni. Omalta osaltani lupaan, että mikäli koen tarvetta jatkaa tätä keskustelua mainitun nimimerkin kanssa, teen sen jonkin toisen ja sopivamman otsikon alla.
Viestin lähetti The Original Jags
Millä perusteella pidät Venäjää riskinä Suomen turvallisuudelle?
II Maailmansotaan vetoamalla monet muutkin valtiot voisivat pitää Venäjää, Saksaa, Japania, Yhdysvaltoja, Italiaa, Ranskaa, Iso-Britanniaa jne. riskinä omalle turvallisuudelleen.
Jos taas vetoat siihen, että Venäjä käy sotaa, niin samalla voidaan todeta myös Yhdysvaltojen, Ison Britannian, ja jopa Tanskan käyvän tällä hetkellä sotaa, ja vieläpä omien rajojensa ulkopuolella.
Venäjä – tai sen edeltäjä eli Neuvostoliitto – eroaa minun luokituksessani monella tavalla muista toiseen maailmansotaan osallistuneista valtioista.
Suomen kannalta voidaan sanoa, ettei vaakakupissa suhtautumisessa Venäjään paina pelkästään keskinäinen sota. Siihen voidaan lisätä ensi kädessä ns. voittajan oikeus eli Neuvostoliiton anastamat maa-alueet sekä Suomelle langetetut sotakorvaukset. Pidemmän aikavälin tekijänä on otettava huomioon se, ettei NL (aivan viimeisiä vuosiaan lukuun ottamatta) koskaan aidosti hyväksynyt Suomen puolueettomuutta vaan pyrki koko olemassaolonsa ajan sekaantumaan Suomen asioihin. (Ja listaamistasi maista ainoastaan Venäjä on Suomen naapurivaltio.)
Muun Euroopan kannalta voidaan todeta NL:n olleen ainut II MS:n voittajavaltioista, joka sai sodan tuloksena aluelaajennuksia. Virallisten laajennuksiensa (Karjala ja Baltian maat) NL piti kylmän sodan aikana vaikutusvaltansa alla koko Itä-Eurooppaa. Samaan aikaan Länsi-Euroopan maissa vallitsi, vastakkaiseen sotilasliittoon kuulumisesta huolimatta, aito demokratia, jossa kommunistitkin saivat toimia vapaasti: Italiassa ja Ranskassa kommunistisilla puolueilla olikin merkittävä asema. Itäblokin maiden suhtautumista oman puoliskonsa suurvaltaan taas kuvaa hyvin seuraava kasku:
Neuvostoliiton edustaja kysyi unkarilaiselta, ovatko venäläiset tämän mielestä unkarilaisten veljiä vai ystäviä. ”Veljiä tietysti”, totesi unkarilainen. ”Ystävät voi valita.”
NL olikin ahkerasti veljiensä vartija; mikäli kansan vaatimukset aidosta demokratiasta alkoivat jossain liittolaismaassa uhata kommunistisen puolueen asiaa, isoveli lähetti joukkonsa turvaamaan sosialismia. Työväen oikeuksia käytiin turvaamassa Unkarissa, Tsekkoslovakiassa ja Afganistanissa. 1980-luvun lopulla ei NL:n silloiselta johtajalta eli Gorbatsovilta enää tukea liittolaisjohtajille herunut, minkä tuloksena sosialistinen järjestelmä romahti melkoisen nopeasti.
Muut listaamasi maat ovat olleet viimeistään toisen maailmansodan päättymisestä lähtien vakaita demokratioita. Neuvostoliitto oli diktatuuri, todennäköisesti maailmanhistorian verisin sellainen, enkä itse kykene pitämään nykyistä Venäjääkään demokratiana sanan varsinaisessa merkityksessä. Jeltsinin vuodet olivat lähempänä anarkiaa ja Putin taas on palauttanut perinteisemmän eli autoritaarisemman komennon, jota toki on myös ”demokratian itäiseksi versioksi” kutsuttu.
Putin on muuten muistaakseni todennut olevansa ylpeä KGB-urastaan. Mitenköhän olisi maailmalla reagoitu, jos joku Länsi-Saksan johtajista olisi sodan jälkeen todennut olevansa ylpeä urastaan Natsi-Saksan salaisessa palvelussa?
Venäjän epädemokraattinen kehitys ja maan potentiaalinen epävakaus ei kuitenkaan pelota minua eniten; huolestuttavinta on (kuten olen jo ties kuinka monta kertaa toistanut), ettei tilinteko menneisyyden kanssa on Venäjällä aivan alkutekijöissään. Missään maassa tuskin on tässä asiassa täydellisesti onnistuttu (paitsi ehkä Saksassa, jossa on mielestäni menty vähän ylikin), mutta itäinen naapurimme painii valitettavasti tässäkin kategoriassa aivan omassa sarjassaan. Tunnettu esimerkki on Venäjällä vallitseva virallinen käsitys Baltian maiden liittymisestä Neuvostoliittoon omasta tahdostaan. (Tätä ennen kyseiset maat olivat kuulemma takapajuisia, maataloudesta ja kalastuksesta eläviä valtoita, vaikka todellisuudessa esim. Viron elintaso oli 30-luvun lopulla lähes sama kuin Suomessakin.) Toinen maailmansota on edelleenkin Suuri isänmaallinen sota, jossa venäläiset olivat ensin uhreja ja sitten voittajia; turha yrittää puhua partisaaneista sotarikollisina tai Saksan valtauksen yhteydessä suoritetusta historian suurimmasta joukkoraiskauksesta. Ribbentrop –sopimuksen salainen lisäpöytäkirja ja Katynin upseerisurmat on kai sentään jo tunnustettu ihan virallisestikin.
Toisaalta virallisesti tunnustetut ja/tai tutkimuksen tasolla ilmi tulleet asiat eivät välttämättä vaikuta kansan historiakäsitykseen kovinkaan paljon. Hrustsev kertoi Stalinin puhdistuksista jo 1950-luvun puolivälissä, mutta nykyisten mielipidemittausten mukaan Joe-setä on kansan keskuudessa yksi Venäjän historian suosituimpia hahmoja. (Ainakin itseäni pelottaisi suoraan sanoen ihan vitusti jos Adolf Hitler alkaisi kerätä Saksassa samanlaisia kannatuslukuja.) Muutama vuosi takaperin suoritetussa kyselyssä tsaarinaikaisten rajojen palauttaminen sai Moskovan koululaisten keskuudessa yli 30 prosentin kannatuksen. Nämä ihan vaan ensimmäisinä mieleen tulleina esimerkkeinä.
Mitenkö tämä kaikki sitten liittyy nimenomaan Suomen Venäjä –suhteeseen? No, usko tai älä, kyse ei ole pelkästään Suomen suhtautumisesta. Kannattaa miettiä, miksi entiset itäblokin maat ryntäsivät kommunismin romahdettua Naton siipien suojiin niin pian kuin vain pääsivät. Vaikka Saksaan ja saksalaisiin suhtaudutaan II MS:n tuloksena esim. Puolassa ja Tsekin tasavallassa edelleen karsaasti (mikä tulee jatkuvasti joissakin puheenvuoroissa esiin), niiden ei, saatuaan vallan päättää itse omista asioistaan, juuri tarvinnut miettiä, kumman entisen vihollisen (Saksan vai Venäjän) liittokunnan puoleen niiden kannattaa ulkopuolitiikassaan kääntyä.
Summa summarum: Venäjä koetaan uhaksi niin Suomessa kuin muissakin sen läntisissä naapureissa. Viimeksi mainitut ovat (kuten msg jo totesi) reagoineet uhkaan liittymällä Natoon, Suomi taas pitämällä kiinni yleisestä asevelvollisuudesta. Kyse on erilaisista puolustusratkaisuista, ei sen enempää.
Muista listaamistasi maista voi vielä todeta, että varsinkin Japaniin suhtaudutaan hyvistä kauppasuhteista huolimatta sen naapurivaltioissa edelleenkin varsin epäluuloisesti. Syy tälle on osittain sama kuin Venäjänkin kohdalla, eli historian pimeitä puolien käsittely on jäänyt vajaaksi. Eiväkä epäluulot toista entistä akselivaltiota eli Saksaakaan kohtaan vielä aivan muinaishistoriaa ole, sillä Länsi- ja Itä-Saksan yhdistyessä (tai pikemminkin Itä-Saksan liittyessä Länsi-Saksaan) 1990 Ranska suhtautui asiaan epäilevästi ja ainakin Ison-Britannian silloinen pääministeri Margaret Thatcher esitti pelkonsa historian toistumisesta aivan julkisesti.
Mitä tulee näkemykseesi yleisestä asevelvollisuudesta ihmisoikeuksien ja sivistysvaltion periaatteiden jne. vastaisena, kyseessä on edelleenkin vain ja ainoastaan sinun oma mielipiteesi. Itse en ainakaan tiedä yhtään ihmisoikeusjärjestöä, joka olisi esittänyt yleisen asevelvollisuuden olevan sinällään vastoin ihmisoikeuksia; Amnestyn kritiikkikin koskee siviilipalveluksen kestoa verrattuna lyhyimpään asepalveluksen muotoon (saisi olla muistaakseni korkeintaan kaksinkertainen), ei asevelvollisuutta itsessään. - Oma näkemykseni on, että sivaria voisi aivan hyvin lyhentää sillä vaivaisella kuukaudella. Siitäkin huolimatta, että Amnesty syö jussihermajoita adoptoimalla omaa uskottavuuttaan, ratkaisu olisi kaikesta huolimatta se pienimmän riesan tie: Suomi pääsisi ko. mustalta listalta pois eikä puolustuskyky toisaalta tuollaisesta lyhennyksestä mihinkään romahtaisi. Samalla sivaria voisi kehittää yhteiskunnan kannalta tehokkaampaan suuntaan, sillä nykyisin palveluspaikat ovat käsittääkseni aika kirjavia. En tosin kykene näkemään sivarin nykykestoakaan minään suurena vääryytenä.
Se, että kyseessä on vain oma mielipiteesi, ei toki anna oikeutta vähätellä sanomisiasi. Itse ymmärrän kyllä, mitä ajat perusteluillasi takaa. Oma näkemykseni taas on se, että valtiolla on tiettyyn rajaan asti oikeus rajoittaa kansalaistensa oikeuksia eli asettaa heille velvollisuuksia. Suomessa maanpuolustusvelvollisuuden on perustuslakiin kirjannut kansan valitsema eduskunta.
Itse pidän puolustusratkaisujen ihmisoikeusystävällisyyttä arvoitaessa ydinaseilla varustautumista huomattavasti kyseenalaisempana kuin yleistä asevelvollisuutta. Ydinaseille on vaikea keksiä kansainvälisen oikeuden ja ihmisoikeuksien mukaista, so. yksinomaan sotilallisiin kohteisiin rajoittuvaa, käyttötapaa. Käytännössä ydinaseiden käytössä olisi kysymys vihollisvaltion kaupunkien ja väestön laajamittaisesta tuhoamisesta. Tämä on räikeästi sodan oikeussääntöjen vastaista ja myös käytännössä ihmisoikeuksien kannalta huomattavasti vaarallisempi puolustusvaihtoehto kuin asevelvollisuusarmeija. Jotenkin kuitenkin luulen, että ennemmin saamme nähdä Suomen lakkauttavan yleisen asevelvollisuuden kuin Venäjän, Ranskan, Iso-Britannian ja muiden ydinasevaltioiden luopuvan ydinaseistaan.