Itselleni UYI II on ollut aina se parempi noista, jostain syystä noi hieman "uudenlaiset" vedot vei minut mukanaan. UYI I sisältää pari melko tylsää rock-vääntöä, joista puuttuu ehkä särmää.
UYI I:n onnistuneisiin biiseihin voidaan laskea kaikki muut paitsi hieman heikommat Dust N' Bones, You Ain't The First, Bad Obsession, Garden Of Eden, Dont Damn Me ja Bad Apples. Noi on itelle niitä vähiten soitetuimpia vetoja kyseiseltä levyltä.
Ykköseltä löytyy kuitenkin muutama todellakin upea teos, kuten Perfect Crime (livenä vielä parempi, kuten monet muut GNR-biisit), November Rain, Don't Cry ja Coma. Coma varmaan on noussu pikkuhiljaa omaksi suosikikseni levyltä, kyseessä on sen verran upean tunnelman omaava biisi, ettei tollasia enää tulla tekemään nykypäivänä. The Garden omaa myös hyvän tunnelman, vähän sellanen hämyinen meno läpi biisin, kuten musiikkivideossakin, Alice Cooper tekee läsnäolollaan viimeisen silauksen.
UYI II:sen heikoimmat biisit omasta mielestäni ovat Get In The Ring (vaikka onkin täynnä asennetta), Shotgun Blues ja yllätys yllätys: My World, vaikka en tuota vihaakkaan, silti se on vain niin ulkopuolisen tuntuinen kyseiselle levylle.
UYI II edustaa sitä soundirikasta Guns N' Rosesia minulle parhaimmillaan, tulee vähintään kakkospaikalla jos kaikki GNR levyt pitää listata rankingiin. Monia kulumattomia vetoja löytyy, kuten: Civil War, Knockin' On Heaven's Door, Estranged ja You Could Be Mine. Tossa ne ihan ykkösbiisit mulle levyltä onkin, toki So Fine, 14 Years ja Yesterdays voidaan pistää tonne myös. Jostain syystä toi pianorikkaampi GNR uppoaa jos näitä kahta levyä pitää vertailla, toki sitä on myös ykkösellä, mutta minusta tällä levyllä on hieman enemmän vaihtelua biisien tyyleissä mitä ykkösellä.
UYI I & II kaksikko sisältää aika tarkalleen 2h 30min musiikkia, joista kyllä sais tiivistettyä melko timanttisen hieman yli tunnin paketin, joka pärjäis mennen tullen Appetitellekkin, toki tyyli vois olla hieman erilainen, mutta silti.
Bändikin oli tikissä tuolloin, Axlin ääni oli niin hyvin kuosissa kuin voi olla ja levythän soundaa omasta mielestäni niin hyvälle kuin ne vain voi soundata. Slashin kitaroinnissakaan ei ole moitteen sijaa, sama koskee muita kitaroita, pianoa ja bassoja. Ainoa pieni miinus soittopuolelta tuleekin rummuista, joissa sais olla enemmän monipuolisuutta. Hyvänä esimerkkinä tästä yksinkertaisuudesta ja konemaisuudesta on rumpufillit jotka on pääosin aika samanlaisia. Toisaalta tähän voi olla syynä Axl, joka on saattanut Chinese Democracyn malliin haluta tarkkaa rummutusta levylle. Civil Warista kuitenkin huomaa heti alusta asti, kuka siellä rumpujen takana oikein on, tuossa on sitä energisyyttä mitä Sorumin soitosta puuttui tällä levyllä.
Kyllä tuo paketti tehtiin, ja varmasti markkinointiinkin ihan onnistuneesti, vaikka bändin sisällä alkoi jo tuolloin kuohua ja Axl otti eroa muihin jäseniin. Tuplalevyn julkaisu ja vielä samana päivänä on kuitenkin ton luokan bändiltä aika kova teko, johon ei varmasti moni pystyisi. Omasta mielestäni GNR astui myös eteenpäin urallaan onnistuneesti näillä levyillä, harmi että se edistyminen pysähtyi aikalailla tuohon mammuttimaiseen maailmankiertueeseen.
