"Marginaalipelaajien" taso jännitti ennen peliä ja niiltä kohin niitä vastauksia melko pian saatiinkin. Alkuminuuteilla Suomella oli ihan kohtalaisesti peliote hallussa, lähdettiin aktiivisesti liikkeelle. Sitten Söde joutui kahvitetuksi, kahvasi jäähyn, Saravo makasi maalin kulmalla ja Nash käveli maalintekoon. Seuraavan av:n aikana Södeltä heikko purku, muu av-kolmikko karkaamassa jo keskialueelle ja Kanada rokottaa salamannopeasti. TRuudun ja Kallion tyhmät jäähyt olivat todellakin omiaan hankaloittamaan tehtävää: meidän piti pelata kurinalasesti, jos haluttiin antaa itsellemme mahdollisuus, mutta tämä suunnitelma valui reisille heti alkuhetkillä. Jösses! Ei sillain, etteikö Kanada olisi pelannut hyvin, mutta se että me oikein tyrkytettiin ratkaisun avaimia lankeamalla typerimpiin tekoihin, mitä finaalissa saattaa keksiä.
Eli sen verran jäi hampaankoloon, ei saatu taaskaan parhaita tehoja irti: kuten Peltonen ja kumppanit ansiokkaasti analysoivat, halvaannuttiin vaikean alun jälkeen. Ja jälleen kerran finaalissa katosi pelirohkeus. Pelit ovat erilaisia, mutta täytyyhän joukkueen ja yksilöiden uskoa itseensä, joukkueeseen, pelisysteemiin, tekemiseensä, meni syteen tai saveen. Uskoisin että vain näiltä pohjilta voidaan lähteä vastustaja haastamaan. Nämä kaikki eivät taaskaan toteutuneet. Huolellisuus, kärsivällisyys, loppuun asti pelaaminen, pelirohkeus jne. Tällaset teemat ovat osa menestyksen salaisuutta, omien vahvuuksien kautta pelaamisen ohella. Jos lähdetään hyökkäykseen suunnitellulla tavalla, tehdään niitä asioita mitä sovittu. Jos hyökkäys ei lähde tai aggressiivinen karvaus yllättää, pelataan eteenpäin ja syvälle. Sitten palataan vastaanottamaan hyökkäystä. Kun saadaan kiekko taas haltuun, lähdetään rakentamaan uutta hyökkäystä omilla vahvuuksilla, ei jäädä makaamaan omiin tai heitetä joka tilanteessa kiekkoa päätyyn. Tai jotain. Suomen ei ainakaan pitänyt olla se joukkue, joka alkaa kärsimättömästi ottamaan riskejä ottelun alussa.
Mutta yksilösuorituksilla ja voimakkaalla haastamisellahan Kanada sai yv:n ja avausmaalinsa, Suomi puolestaan kaivoi kuoppaa itselleen tyhmällä jäähyllä > 0-2 ja Suomi oli kipsissä. Kolmas maali olisi ollut Lehtosen otettavissa, eli aivan täysin ei maalivahdiltakaan saatu kaikkea tukea. Shokkialku ja joukkue jähmettyi ratkaisevasti. Kolmas erä olikin sitten jo ihan eri luokkaa, parjattu ykköstykistö Peltosen johdolla pisti selkeästi isomman vaihteen silmään ja alkoi haastamaan nikkareita näiden puolustuspäädyssä. Kaksi maalia sota-alueen irtokiekoista, eli ei huono. Kanada oli ajoitellen purjeessa, mutta...Suomi antoi liikaa liekaa 3-0 johtoon, Kanada tukevassa johdossa antoi hieman Suomelle siimaa ja Suomi sai hyökkäyspään aktiivisen koneiston käyntiin, nakutti kaksi maalia...mikä ei vaan riittänyt.
Suomi teki pelätyn määrän virheitä, joista Kanada rokotti kovalla teholla. Jossitteluksi menee, oltaisiinko onnistuneemmalla alulla ja rohkeammalla pelillä päästy parempaan tulokseen. Joskus olisi vain kiva hävitä finaali siten, että luotetaan systeemiin, pelataan rohkeasti, ei jossain vaiheessa passivoiduta liikaa tai kaaduta omiin hölmöilyihin.