On tietysti niin, että tälläiset termit tuntuvat viittaavan ikäänkuin tyhjään, mutta itse sanoisin, että on sinänsä mahdollista, että absoluuttinen hyvä ja paha ovat olemassa, mutta meillä ei vain ole mitään mahdollisuutta olla tästä absoluuttisen varmoja tai siitä että juuri meidän omaksumamme eettinen standardi olisi absoluuttinen ja täydellisen oikeassa.
Itse olen kyllä tästä eri mieltä. Etiikka on kuitenkin viime kädessä täysin ihmisen "luomus". Moraalikin (joka tukee siis etiikkaa), on sosiaalipsykologinen jana, ja täten kumuloituva tieteen tavoin. Viime kädessähän moraaliin perustuvat ratkaisut tyydyttävät varsin "alkeellisia" tarpeita. Ihan jo selviytyäkseen ihmisen on täytynyt ruveta toimimaan yhteistyössä lajitovereiden kanssa. Tyydyttääkseen perustarpeitaan, kuten nälkä, turvallisuuden tunne, uni jne. Tähän sitten kun lisätään psykologiset aspektit, kuten empatia (joka on tärkeä sen takia, että huolehtiminen "omista" olisi mahdollisimman tehokasta, on esim. luonnollisempaa tuntea voimakasta empatiaa vauvaa kuin vanhusta kohtaan), on pikku hiljaa muodostunut tietynlainen toiminnan "rakenne", joka ollaan havaittu toimivammaksi niiden tarpeiden täyttämisen suhteen. Voisin siis sanoa, että ilman ihmistä ei olisi mitään "hyvää" tai "pahaa", joten voiko sellaista asiat olla jotenkin absoluuttisia, jotka ovat täysin riippuvaisia ihmisestä?
Tähän voisin vielä ottaa esimerkiksi sen, että paljon puhutaan maapallon "pelastamisesta" ja "tuhoamisesta". Oikeastaan nuokin puheet pohjautuvat vain ja ainoastaan siihen merkitykseen, jonka ihmiset ovat maapallolle luoneet. On helppo todeta, että puhtaasti ihmisen luontainen selviytymismekanismi näkee maapallon pitämisen ihmiselle elinkelpoisena tavoiteltavana asiana. Toinen asia sitten on maapallon orgaanisen muodon diversiteeti säilyttmäminen. Se on täysin ihmisen omaa mieltymystä. Ihminen vain tykkää siitä, että maapallossa on paljon diversiteettiä. Onko se jotenkin absoluuttisesti maapallon "hyväksi"?. Voidaanko sanoa, että tämä tila, jossa maapallo tällä hetkellä on, on jotenkin "oikea"? Tai, että mahdollisimman diversiteettinen planeetta olisi jotenkin absoluuttisesti "hyvä"? Onko siis muut lähiplaneetat jotenkin "pahoja", koska ne eivät ole orgaaniselta diversiteetiltään yhtä rikkaita? Jos mietitään kuinka kauan Tellus on ollut nykyisenlainen verraten sen koko historiaan, niin voidaan sanoa, että nykynmuotoisena se on ollut varsin vähän aikaa. Oliko se siis jotenkin "huonompi" silloin kun se oli pelkkiä kaasuja tai laavamassaa? Entäs silloin kun alkeellinen elämä syntyi ja se oli ameeba-tasolla? Tai olisiko maapallo absoluuttisesti, jotenkin "pahempi, totaalisen armageddonin jälkeen, jolloin kaikki orgaaninen elämä olisi pyyhitty pois? Tietenkin se olisi sitä ihmiseliön kannalta, mutta absoluuttisesti? Pointti tuossa nyt on se, että kaikki määritelmät "hyvälle" ja "pahalle" perustuvat aika pitkälti ihmisten mieltymyksiin tai sitten siihen minkä he katsovat tavallla tai toisella itselleen "edullisiksi".
Tämä ei kuitenkaan estä esimerkiksi luonnontiedettä toimimasta hyvinkin luotettavasti, eikä se myöskään estä meitä luomasta koherentteja ja loogisia merkityksiä maailmaan vaikka niillä ei olisikaan mitään absoluuttista perustaa. En oikein itse osaa pitää niin dramaattisena tätä vetäytymistä universaalisuudesta eettisissä ja moraalisissa kysymyksissä - voi myös ajatella, että tästä ymmärryksestä inhimillisen ymmärryksen rajoista seuraakin melkoisen loogisesti ainakin jonkinlaisia eettisiä ja yhteiskunnallisia ohjenuoria, kuten esimerkiksi tietty suvaitsevaisuus ja pluralismi, jonka rajana kuitenkin on kaiken absoluuttisena esiintyvän torjuminen. Toisin sanoen siis, niin, liberalismi...
Luonnontieteet ovat tietenkin asia erikseen. Kuten itsekin totesit, niin ei niissäkään mitään absoluuttista ole. Humen skeptismi muistaen. Kysehän on vain todennäköisyyksistä. Niissä tuskin on hirveästi tulkinnan suhteen erimielisyyksiä, koska tulokset ovat hyvinkin selviä. Toinen asia sitten on etiikassa, ja siinä minkälaisiin yhteiskunnallisiin ohjenuoriin se konkretisoituu. On helpompaa saavuttaa yhteisymmärrys siitä, että kivi tippuu tietyn aikaa tietyltä korkeudelta, kuin siitä mikä on "paras" tapa saavuttaa tiettyjä tavoitteita ihmisten "parhaaksi". Tästäkin sitten jatkamalla päästään kysymykseen elämän tarkoituksesta jne. mutta en lähde sille tielle nyt. Viime kädessähän arvotkaan eivät ole mitään itseisarvoja (hehheh), vaikka ne useasti idealistien ajatuksissa sellasina mielletäänkin. Nekin vain ajavat jotain tavoitteita, jotka viime kädessä perustuvat inhimillisten tarpeiden tyydyttämiseen. Uskon, että tieteenaloista psykologialla olisi todella paljon annettavaa etiikan suhteen. Sen roolia aliarvostetaan todella paljon.