Gentleman toi esille mielestäni varsin hyvän aiheen, eli millä oikeutuksella me "levitämme" instituutioidemme (lähinnä koulujärjestelmä ja perhe) kautta vallitsevia arvoja ja näkemyksiä täysin ohjailtavissa oleviin lapsiin.
Ensiksikin on todettava, että mitään absoluuttista "hyvää" ja "pahaa" ei todellisuudessa ole olemassa. Se minkä luokittelemme noihin kategorioihin heijastuu täysin siitä arvomaailmasta, jonka olemme omaksuneet. Toisin sanoen se on meihin "istutettu" instituutioiden kautta. Ja sitä kautta sitten "istutamme" sitä jälkikasvuumme. Valitettavan moni yksilö kuvittelee arvomaailman - meidän tapauksessa länsimaalaisen - olevan jollain tapaa universaali. Tämä sitten näkyy täysin ehdottomina ja kritiikittöminä asioiden kategorisoimisena "hyvään" ja "pahaan". Kuitenkin hyvänä esimerkkinä tässäkin ketjussa esille nostamat kysymykset "mikä erottaa terroristin vapaustaistelijasta?" hiukankin syvällisempi pohtiminen osoittaa, että kategoriosiminen ja leimaaminen on täysin tulkinnanvarainen asia. Sama pätee myös siihen, että mihin perustuu kansalaisten väkivallankäytön legimitisointi virkavallan (Poliisin, Armeijan) haltuun. Todella moni ottaa sen täytenä itsestäänselvyytenä, että Poliisilla on oikeus käyttää väkivaltaa, vaikka todellisuudessa sekin oikeus viime kädessä perustuu kansalaisten legimiteettin. Samalla tavalla kuin eduskunnan päätäntävalta.
Sillä, että haluaisin ihmisten pohtivan syvällisemmin omaa ja myös vallitsevaa arvomaailmaa, en hae mitään vallitsevien arvojen totaalista hylkäämistä ja nihilismiä, vaan yksinkertaisesti sitä, että ihmiset ymmärtäisivät, minkä takia olisi hyvä elää tiettyjen arvojen mukaan. Eikä elettäisi niiden arvojen mukaan vain silloin, kun se on henkilökohtaisesti kannattavaa ja muissa tapauksissa ne hylätään.
Täytyy myöntää, että en kunnolla tiedä minkälaisella pedagogisella ohjelmalla (vai ohjelmatta?) julkiset instituutiot lapsia kasvattavat. Käsitykseni kuitenkin on, että tämä arvojen ja normien kasvattaminen on erittäin auktoriteettivetoista ja tietynlaista "sanelua". Tarkoitan tällä sitä, että käsketään elämään ja tekemään tietyllä tavalla, koska niin "on oikein tehdä". Tämä näkyy varsin hyvin kristillisen etiikan opettamisessa. Mielestäni kristillisessä etiikassa on hyvin paljon hyviä asioita, jotka edes auttavat yhteiskunnan hyvinvoinnin edistämisessä. Kuitenkin sen opettamisen perustuminen raamattuun ja kristinuskoon, on varsin ikävää. Koska auktoriteettina toimivat niinkin ehdottomat asiat, niin asioiden pohtiminen ja todellinen ymmärtäminen jää kokonaan sivuun. Tämä sitten näkyy erittäin hyvin tietynlaisena nihilistisenä käyttäytmisenä ja empatian puutteena (erittäin kärjistäen tapaukset "Jokela" ja "koripallotyttö), koska vallitsevat arvot on helpompi hylätä, koska ne on omaksuttu "sanelemalla", eikä asioiden kunnollisella pohtimisella ja ymmärtämisellä. Varsinkin, kun nykyään yhteiskunta on muuttumassa varsin individualistiseen suuntaan, niin tälläisten suorien ja ehdottomien auktoriteettien merkitys ja vaikutus laskee dramaattisesti. Enään ei niin helposti toimita sääntöjen mukaan, jos siitä ei nähdä hyötyvän itse mitään, koska ei ymmärretä laajempia kokonaisuuksia.
Mielestäni onkin aika pöyristyttävää, että kriittisen ajattelun kunnollinen opettaminen tai siihen kannustaminen alkaakin käytännössä vasta lukiossa - jota kaikki kansalaiset eivät elämänsä aikana edes käy läpi. On tietenkin hyvin vaikeaa lähteä opettamaan monimutkaisia eettisiä asioita pienellä lapselle, joka on esimerkiksi juuri aloittanut koulun käynnin. Kuitenkin mielestäni pedagogiikassa tulisi hylätä kristilliseen etiikkaan voimakkaasti painottuva "sanelu" tyyli, ja ottaa tilalle enemmän filosofinen ja elämänkatsomuksellinen suunta. Tällä nyt en tarkoita mitään Hegelin järjestelmäoppien työntämistä esikoululaisille, vaan esim. ihan arkisten asioiden pohtimista syy- ja seuraussuhteiden kautta, tavalla joka on pienelle lapsellekkin ymmärrettävää. Se varmasti lisäisi lasten empatiakykyä ja perusteellisempaa asioiden ymmärtämistäkin. Täten lapset myös pystyisivät omaksumaan enemmän vastuuseen kuin velvollisuuteen nojautuvia tapoja ajatella asioista, mikä sitten varmasti heijastuisi tosielämässä vähemmän itsekkäisinä - mutta myös oman edun ymmärtävinä - ratkaisuina. Olen aika varma, että pedagogiikan ammattilaiset tämän asian pystyisivät varsin hyvin hoitamaan. Suomi taitaa kuitenkin edelleen olla liian kristilliskonservatiivinen, että tätä asiaa edes saataisiin keskustelun tasolle. Liiallinen protestanttisuuden perinteeseen nojaava esivallan mukisematon tottelemisen ja kuuliaisuuden ja tunnollisuuden ihannointi taitvat olla liian syvällä suomalaisessa yhteiskunnassa. Julkisista instituutioista tällaisen karsiminen vaatii vain poliittista tahtoa, mutta perhe tasolla tilanteen muuttaminen taitaa olla liian vaativa tehtävä.
Tämä asia olisi kuitenkin erittäin tärkeä ihan jo demokratian toimimisen kannalta. Yhteiskunnan jäsenistä olisi saatava enemmän kansalaisia kuin alamaisia. Demokratian paremman toteutumisen näkökulmasta siis. Mitä enemmän yhteiskunnan jäsenet nojaavat uskonnollisiin dogmeihin ja perinteisiin eettisellä tasolla, sitä helpommin ne ovat johdateltavissa diktattoorimaiseen hallintaan.