Taidan olla feminismin uhri, vaikka nainen olenkin. Tosin syyllistyn itsekin ajoittain samaan ajattelutapaan, mutta asiaan:
Olen tällä hetkellä kotona kahden lapsen kanssa ja pientä kriisiä pukkaa, mikä minusta isona ihan oikeasti tulee. Työpaikka on olemassa, mutta sinne ei välttämättä huvittaisi palata. Opinnotkin on lähes valmiit, mutta niiden loppuunsaattaminen ei juuri nyt innosta yhtään. Olen täysin pihalla tulevaisuuteni suhteen, siis uran suhteen. Jossakin vaiheessa lapset siirtyvät päiväkotiin, mutta mitä minä sitten teen?
Mies on sitä mieltä, että onhan tässä rauhassa aikaa miettiä ja vaihtoehtoja on maailma täynnä. Taloudellisestikaan mun ei olisi ihan pakko töihin mennä, vaikka eihän lisäraha koskaan pahitteeksi ole. Itselleni ei kyllä ole kovin luontevaa elellä kenenkään siivellä, jota koen osittain jo nytkin tekeväni, vaikka eihän asiat edes niin ole. Minähän hoidan itse lapsemme kotona.
Mutta olen huomannut, että suurimmalle osalle naisista joiden kanssa asia on tullut edes jossain määrin puheeksi, mahdollisuuteni miettiä asioita rauhassa on suorastaan punainen vaate. Osa on jopa poistunut jollakin tekosyyllä pois paikalta tai pois keskustelusta. Ja minä en koskaan itse ole ottanut asiaa puheeksi, vaan keskustelu on usein edennyt siihen, että asia on ikäänkuin luonnollisesti tullut puheeksi. En siis millään tavalla leiju sillä, että moinen mahdollisuus on ehkä olemassa.
Ilmeisesti kaiken takana on kateus. Kateus siitä, että jollakin toisella voi olla jossakin vaiheessa elämäänsä tilaisuus pysähtyä ja miettiä, mitä oikeasti elämältään haluaa. Sitä en kyllä ymmärrä, miksi joku minulle kateellinen olisi. Itse en koskaan ole ollut kateellinen kenellekään oikeastaan mistään, koska eihän se loppupeleissä ole multa pois, jos jollakin on jotain. En ymmärrä, miten rva Lahtisen elämä siitä parantuisi, että minä tekisin sellaista duunia, mistä en edes itse pidä. Arvostan toki, mutta ei vain ole mun juttuni.
Ymmärtäisin ihmisten, lähinnä naisten, kummastuksen, jos mieheni ei päästäisi minua työelämään tai haluaisi minun elävän vain ja ainoastaan nyrkin ja hellan välissä. Tästä ei kuitenkaan ole kysymys, vaan vain ja ainoastaan mieheni halusta edesauttaa minua löytämään se oma juttuni. Eli nykypäivänä tuntuu, että ulkopuolinen paine ajaa naiset tekemään sellaisia valintoja, jotka eivät välttämättä ole edes taloudellisesti pakkorakoja. Ja mä en edes haluaisi jäädä "vain" kotiin ja olla tekemättä mitään. Päähän siinä pian hajoaisi. Mutta näköjään näyttää siltä, että minun pitäisi, ollakseni kunnon kansalainen, mennä paskaan duuniini ja siellä miettiä arjen pyörittämisen sivussa, mitä haluan "isona" oikeasti tehdä. Parempi olisi varmasti vain jatkaa jo valitsemallani uralla, koska eihän nyt jo tehtyjä valintoja sovi kyseenalaistaa. Jos elämä on paskaa, ei se siitä paremmaksi muutu tai naapurilla on vielä paskempaa-mentaliteetti jyrää Suomessa vahvasti. Koska suomalaisilla naisilla on mahdollisuus (ja melkein pakkokin) käydä kodin ulkopuolella duunissa, sitä on kaikkien pakko käyttää hyväksi, muuten olet alistettu pikkurouva. Näin mä sen koen.
Ja minä kun luulin, että niin naisella kuin miehelläkin pitäisi olla oikeus itse valita, miten elämäänsä elää. Mutta väärin valittu. Mies sen valinnan tekee kuitenkin, koska eihän nyt kukaan nainen itse voisi haluta jäädä kotiin vain "olemaan". Sehän nyt on sivuseikka, että esim. perheen isä on työnsä takia paljon matkoilla ja monesti paikalla on vain äiti. Sen äidinkin pitää mennä töihin, koska Suomessa naisten kuuluu käydä töissä. Ja lastenkin kuuluu mielellään kärsiä edes jollakin tavalla siitä, että toinen vanhemmista on duunin takia paljon poissa. Sitähän varten meillä on kaikenmaailman sosiaalipalveluja, että unohdetut lapset niitä käyttäisivät. Ei niitä kai huvikseenkaan perusteta. Tuntuu vain siltä, että jos yrittää asettaa sekä omat kiinnostuksen kohteensa että perheen hyvinvoinnin etusijalle, on heti joko alistettu pikkurouva tai ylimielinen edustusrouva, jonka elämäntehtävänä on vain kuluttaa miehensä rahoja. Muita vaihtoehtoja ei ole.
Jännä, että monet miehet, joiden kanssa olen aiheesta keskustellut, ovat mieheni kanssa samoilla linjoilla. Yksikään heistä ei ole ainakaan minulle myöntänyt, että kokisivat vaimon jotenkin saavan erityisetua tai lorvivan, jos pienen mietintätauon pitäisikin. Ei, vaikka miehelle ei samaista etua pystyttäisi suomaan. Olisikohan se sitten niin, että miehet sittenkin ymmärtävät, että tyytyväinen vaimo tuo todennäköisemmin mukanaan myös tyytyväisen miehen ja silloin elämä voisi kuin voisikin olla ihan kivaa. Ei nyt joka päivä, mutta noin niinkuin yleensä.
Että ei se meillä naisillakaan ihan aina helppoa ole kaltaistemme joukossa. Naiset on ihan oikeasti aika vaikeaa sakkia. Ne, jotka eivät ole, onkin sitten ihan helmiä. Ja minä siis kuulun tähän helmi-porukkaan, tietenkin.
