Elämänvalinnat

[tres11]

Kukaan ei tosiaan tiedä. Ehkä olisit välttänyt noi asiat, mutta jotain muuta epämiellyttävää olisi voinut tapahtua. Esim viikko sen jälkeen kun olisit muuttanut sen huippumallin kanssa saman katon alle, niin olisit liukastunut rapussa ja halvaantunut kaulasta alaspäin.

Mä käytän hissiä. Aina.

 

[Glove]

Ilmeisen huonoja valintoja on tullut tehtyä, kun melkein kaikki on mennyt loppujen lopuksi päin persettä.

 

[tres11]

Ilmeisen huonoja valintoja on tullut tehtyä, kun melkein kaikki on mennyt loppujen lopuksi päin persettä.

Ihan sama fiilis. Kun teet huonon valinnan niin sitä seuraa huonojen valintojen kierre tai siltä on tuntunut. Oon mä tiettyjä isoja päätöksiä miettinyt tarkkaankin ja sitten yleensä aina tehnyt väärän valinnan. Isäni tapaus dramaattisin. Tein väärän valinnan ja piste. Olisiko hyvä valinta silloin aikoinaan saanut aikaan hyvien valintojen kierteen? No ei näitä voi varmaan tietää...

 

[tres11]

Kukaan ei tosiaan tiedä. Ehkä olisit välttänyt noi asiat, mutta jotain muuta epämiellyttävää olisi voinut tapahtua. Esim viikko sen jälkeen kun olisit muuttanut sen huippumallin kanssa saman katon alle, niin olisit liukastunut rapussa ja halvaantunut kaulasta alaspäin.

Itsekin pohdin monesti tätä asiaa itsekseni, että millaiset tietyt pienetkin elämän valinnat ovat minua ohjanneet jonnekin tielle, missä olen juuri nyt. Yritän myös pohtia sitä toista reittiä, että mitä se olisi voinut olla, mutta aina matkassa on myös muuttujia mikä tekee siitä lopulta mahdotonta. Yleensä pohtiessaan sitä toista reittiä sen näkee jotenkin parempana kuin nykyisen. Harvoin niissä pohdinnoissa siinä reitin varrella tulee mitään käänteitä vastaan.

Tämä on juuri se elämän arvaamattomuus, miksi on turha miettiä että mitä jos olisi tehnyt jonkun asian toisin. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, ja koskaan ei voi tietää. Periaatteessa jonkun Kälviällä asuvan Pentin aamutoimien myöhästyminen saattaa vaikuttaa sinun elämääsi, jos Pentille tulee kiire töihin ja ajaa siksi vähän vauhdikkaammin ja suoraan sinun auton keulaan jonka vuoksi halvaannut.

Tässä elämässä seilataan enemmän sattuman varassa kuin itse tajuaakaan.

Mä en nyt ihan ymmärrä. Kerroin lähinnä, että mitä elämääni lamaannuttavia asioita ja negatiivista kierrettä EI todennäköisesti olisi tapahtunut, eikä tuossa ole edes kaikki, siis jos elämänpolkuni olisi kulkenut hänen kanssaan. Minä kerroin elämänvalinnastani mikä johti tiettyyn elämänpolkuun. Jos minä ruoskin 18-vuotiasta itseäni väärästä elämänvalinnasta niin eikö se kuulu suoraan tähän ketjuun? Ei tämän asian vatvomisesta mitään hyötyä ole, mutta ketjuun se taitaa kuulua.

Toisaalta hatusta heitetyt spekulaatiot ei toteutuneista tulevaisuuden tapahtumista eivät taida kuulua. Eivät ole elämänvalintoja tai liity perhosvaikutukseen, koska eivät ole toteutuneet.

 

[septi]

Turussa ja naapurikunnissa tuli vietettyä lapsuus ja varhaisnuoruus ja isän kautta saadut kesätyöpaikat oikeastaan ohjasivat uravalinnan suuntaa lopulta. Se ensimmäinen isompi valinta tuli kun kuulin inttiaikojen lopussa kotiutumisoppitunneilla englanninkielisten koulutusohjelmien hausta. Vihaan talvea koko sydämestäni ja olin vakaasti päättänyt muuttaa Suomesta työskentelemään jonnekin Saudi-Arabiaan tai vastaavaan, jossa palkat ovat hyviä ja lunta ei tarvitse nähdä ikinä. Itselleni lupasin, etten edes käy Suomessa koskaan talviaikaan. Ajattelin, että englanninkielinen koulutus olisi hyvä lähtökohta tähän tavoitteeseen. Muutenkin kotikonnuilta oli paljon huonoja muistoja, joten ajattelin että maisemanvaihdos voisi tehdä terää.

Hain kouluun, tulin valituksi ja tämän valinnan perässä sitten muutin siihen ainoaan, pienehköön kaupunkiin, jossa valitsemani alan englanninkielinen koulutus sijaitsi. Kaupunkiin jossa en ollut koskaan käynyt, enkä tuntenut ketään. Muutin päivää ennen koulun alkua ja ensimmäisenä kouluaamuna piti navigaattorin kanssa suunnata perille, kun en tiennyt missä koulu sijaitsee. Turkuun jäivät laaja kaveripiiri ja silloinen tyttöystävä, jonka luokse vielä yli vuoden joka viikonlopuksi ajelin. Ja kun luokalla oli pääasiassa omissa oloissaan ja kotonaan viihtyviä aasialaisia opiskelijoita niin varsinaista luokkahenkeä ei syntynyt oikein missään vaiheessa ja ajoittain oli yksinäisyyttä.

Yksi luokkakavereistani oli kuitenkin nykyinen vaimoni, jonka kanssa ystävystyttiin heti ensimmäisenä koulupäivänä. Ensimmäiset 1,5 vuotta oltiin kavereina tiivisti yhdessä koulussa ja opiskelijatapahtumissa, kaikki arki-illat chattailtiin Messengerissä ja jonkinlaista sutinaakin oli. Siinä 1,5 vuoden kohdalla sain kuulla että "meistä ei koskaan tule paria". Erosin kuitenkin samoihin aikoihin lopulta silloisesta tyttöystävästäni ja pari viikkoa myöhemmin myös vaimo päätti silloisen suhteensa ja sitten oltiinkin yhdessä vaimoni kanssa hänen kommentistaan huolimatta :D Pari viikkoa siitä eteenpäin asuttiin virallisestikin yhdessä ja kohta 14 vuotta on yhteistä matkaa takana ja kaksi upeaa lasta saatu.

Kaikenlaisia muitakin pienempiä valintoja opiskeluvalintojen, asuinpaikkojen ja työpaikkojen kanssa jotka ovat vaikuttaneet polkuun, mutta tuo opiskelupaikan valinta ja muutto ovat selkeästi se suurin mullistus. En päässyt pakenemaan talvia ja kaveripiirini jäi pysyvästi aika suppeaksi, mutta toisaalta tutustuin ihmiseen jonka kanssa kemiat kohtasivat niin hyvin että heti ensimmäisestä keskustelusta koulun ruokalassa alkaen tavallaan kuljettu samaa matkaa (vaikka aikansa ottikin ennen kuin yhteen päädyttiin) ja rakennettu yhdessä perhe ja oma talo kehä3 kupeeseen. Lisäksi pystyin jättämään sen menneen painolastin ja Turun kuppikunnat taakseni ja kasvamaan paljon itsevarmemmaksi ihmiseksi itsekin. Monta kertaa olen miettinyt miten asiat olisivat menneet jos olisin valinnut sen ´helpomman´ vaihtoehdon ja jäänyt Turkuun opiskelemaan alaani suomenkielisessä oppilaitoksessa, joka oli kakkosvaihtoehto. En usko että asiat olisivat miltään osin paremmin. Olen erittäin onnellinen että tein tuon valinnan! Ilman niitä intin kotiuttamisoppitunteja tuskin olisin ollut tietoinen, tai osannut edes ajatella että alaani on myös englanninkielinen koulutus saatavilla Suomessa. Kiitokset siitä siis inttivelvoitteelle!

 

[Czescku]

Näitä tarinoita on mukava lukea. Lisää kiitos. Tässä lyhyesti yksi omani:

Seurustelen (siis asunut avoliitossa kohta 2v) naisen kanssa, joka ensitapaamisella totesi suoraan ettei voisi ikinä kuvitella seurustelevansa sinisilmäisen tai suomalaisen kanssa. Hän on kyllä suomalainen, mutta kasvanut Tansaniassa eikä viihdy täällä, siksi lähdemmekin sunnuntaina Espanjaan, jossa hän tuntee olonsa kotoisaksi kun kaikki huutavat toisilleen.

Ja miten tähän on päädytty. Isäni työskenteli Kaukaan tehtaalla Lappeenrannassa ja sieltä (sekä Kuusankoskelta) lähetettiin 1978 porukkaa asiantuntijoiksi Jari projektiin Brasiliaan. Minä parivuotiaana pikkupoikana sinne myös. 10v myöhemmin Skotlantiin päätettiin tehdä paperitehdas ja taas asiantuntemus Suomesta (Lappeenrannasta) ja sinnehän minäkin. Vanhempani tykkäsivät muutenkin matkustella niin lukion kolmannella oli helppo päätös lähteä kotikaupungin korkeakouluun (silloin vielä Lappeenrannan Teknillinen Korkeakoulu nimellä) lukemaan kansainvälistä markkinointia, kun moisen opiskelulinjan löysin vaihtoehtoja tutkiessani. Siihen kuului nimittäin pakollinen vaihtolukukausi. Minä menin Ranskan Rivieralle lukuvuodeksi, kun olin jo Skotlannissa 12-vuotiaana koulussa aloittanut ranskan opiskelun ja halusin lämpimimpään paikkaan, jossa puhutaan ranskaa.

Puolisoni totesi minulle alkuaikoina etten ole suomalainen (sinisiä silmiä hän ei selittämällä pois saa kuitenkaan), mikä varmaan pitää jossain määrin paikkaansakin, kun on sen verran maailmaa tullut nähtyä.

Voisin tähän myös toisen naisjutun kertoa perään. Joskus vain kaikki tuntuu menevän ns. putkeen. Alkuvuodesta 2006 sain vihdoin töitä (valmistuin 2003 toukokuussa) Helsingistä (TeliaSoneralta). Muutin kaverin luokse Hakaniemeen 28.2. tiistaina (1.3. alkoi työt). Viikonloppuna tietenkin biletettiin tänne päin jo muuttaneiden kavereiden kanssa ja tapasin lasteni äidin, joka oli eronnut puolisostaan olympiafinaalin jälkeen (26.2. jos joku ei Torinoa muista). Minä en erosta tiennyt, mutta kaverini tiesivät ja koska minulla oli ollut vähän sutinaa jo aikoinaan Lappeenrannassa lasteni äidin kanssa niin olivat minulta salassa sopineet jonkun kuppilan jossa sitten "vahingossa" tavataan. Kuukauden sisällä yhteenmuutto, 2 kuukaudessa kihloihin ja 1,5v jälkeen naimisiin. Oli ensimmäinen ns. oikea tyttöystäväni ja kaksi ihanaa lasta siitä on tuloksena vaikka suhde eroon päättyikin 10v sitten.

On elämänvalintoja joskus tullut mietittyä, mutta kuten tässäkin ketjussa todettu niin turha katua mitään, koska ei menneeseen voi vaikuttaa. Ei elämä aina helppoa ole ollut (esim. pari läheisen itsemurhaa, isäni kuolema 1999 ja avioero 2015), mutta tässä sitä vain eteen päin porskutetaan.

 

[Kaskelotti]

Valinnat, valinnat.

Mä olin aikoinaan naimisissa. Elettiin sellaista kahden kouluja käyvän ja myöhemmin töitä tekevän ihmisen dinkkutaloutta. Kaikki oli ok, kivaa, ihan jees. Ei mitään valittamista, elämä oli helppoa. Oli asuntolainat ja autot ja muut. Ei kuitenkaan ollut myöskään mitään järisyttävää ja suurenmoista, vähän sellaista hidasta hautapaikan katselua. Vaimo sitten täräytti, että erotaan. Tällain kaunistellusti. Erottiin. Myöhemmin kävi ilmi, että ihan kahdestaan ei oltu viimeistä vuotta oltu. Oli siellä se kolmaskin.
No mulle se ero jo itsessään oli sellainen elämän pysäyttävä asia. Tiedot petollisuudesta vei sitten loputkin. Muutto vieraalle paikkakunnalle. Olin todella yksin. Niin saatanan yksin. Aivan eksyksissä, helvetin hukassa.

Tuossa vaiheessa hurahdin. Aloin tutkia itseäni, omaa arvomaailmaani, omaa maailmankuvaani. Huomasin olevani ihan väärässä paikassa, mutta ei sitä oikeaa suuntaakaan löytynyt. Aloitin joogan. Aloitin meditoinnin. Tein totaalisen resetin. Mutta ei. Tapasin naisen, joka vei minut tantrakurssille. Hei, tässähän on jotain. Tuo suhde päättyi, mutta ajatus kyti sisälläni. Mitä helvettiä mulla on hävittävää? Mulla ei ole ketään, elämällä ei ole suuntaa, työt toki sujuu vaikka vasemmalla kädellä, vaikka kiinnostusta ei ole vähääkään.

Ja niin tein valinnan. Lähdin tutustumaan itseeni syvemmin tantran kautta. Pitkälle kurssille, joka joko toisi selkeyttä tai sitten ei. Tavattiin porukalla ensimmäistä kertaa paikkakunnalla, josta tulisi myöhemmin kotipaikkani, joskin muista syistä. Tavattiin toisen kerran, pitkän viikonlopun merkeissä aivan muualla. Kolmannen viikonlopun aikana tutustuin kuin vahingossa naiseen, jossa oli jotain kiehtovaa. Samaan aikaan jotain niin avointa ja kuitenkin niin salaperäistä, mystistä, sulkeutunutta. Sanoin suoraan tuolloin, että haluan tutustua häneen paremmin. Hän kertoi elävänsä polyamorisessa suhteessa. Kellot soivat päässä, entinen minäni huusi taustalla, että ”älä nyt saatana tuollaiseen pervoiluun lähde”. Tavattiin kuitenkin. Tämä johti suhteeseen, polyamoriseen sellaiseen, aluksi enemmän kauko- sellaisena, sittemmin kehittyi parisuhteeksi, avoliitoksi. Hän oli alusta asti ollut avoin halustaan omaan perheeseen. Mulla ei aiemmassa elämässä ollut mitään tällaisia ambitioita, mutta uusi minäni oli myös kaivannut tällaista. Jätettiin ehkäisy pois ajatuksella, että katsotaan mitä tapahtuu, ja jos tapahtuu, niin se on tietoinen valinta.
Tuli lapsi, tuli toinenkin. Seuraavaa odotellaan. Häitä tanssitaan tulevana kesänä.

Valinta. ”Mene sinne kurssille, et sä häviä siinä mitään muuta kuin korkeintaan rahaa”. Jos ex-vaimoni uskottomuus ei olisi romahduttanut koko maailmaani, en olisi kyseenalaistanut sitä maailmaa enkä löytänyt tällaista paratiisia.

Samalla löysin uudenlaisen rehellisyyden. Sellaisen, jossa sanon asiat suoraan, häpeilemättä, piilottelematta, ja silti loukkaamatta tietoisesti muita. Työelämässä tuo nostattaa välillä kulmakarvoja, koska siihen ei ole totuttu. Mutta samalla olen saanut kollegoilta aivan toisenlaista arvostusta osakseni, koska en taivu paskanjauhantaan ja mutkutteluun. Pyydettäessä annan myös rehellisen palautteen. Mun tavoite on, että ihan joka ikinen kehittyy siinä mitä tekee eikä jää lorvimaan sinne lattevyöhykkeelle, mukavuusalueelle, jossa kaikki on ihan kivaa ja ihan ok. Joskus kehitys vaatii kaaosta, ihan kaiken murskaamista, jotta se oikea suunta löytyy.

 

[hooceebruins]

Melko moni asia on mennyt elämän aikana aikalailla päin sitä itteään ja karmeita valintoja on tullut tehtyä, jotka ovat päättäneet pari avoliittoa ja aiheuttaneet potkujakin töistä. Silti tässä sitä rullaillaan keski-ikäisenä, ehkä jotain oppineenakin ja sinut itsensä kanssa.

 

[magnum37]

Mahtava ketjunavaus. Itse olen aina ollut "menneisyydessä elävä" sentimentaalinen ihmistyyppi. Paljon on tullut mietittyä tehtyjen ratkaisujen sekä sattumien välisen symbioosin merkitystä ihmisen elämässä. Etenkin nyt kun viiskymppiset lähestyy, niin sitä ainakin luulee pikku hiljaa ymmärtävänsä missä meni vikaan ja mitä olisi pitänyt tehdä toisin, ja mille ei olisi kuitenkaan voinut mitään jne.

Jos elämällä on jokin syvällinen tarkoitus, niin se lienee tästä elämästä oppiminen - usein virheiden kautta. Kaikilla on omat ristinsä kannettavanaan tässä elämässä. Ne ovat vain kaikilla vähän erilaisia. Mä inhoan kaikenlaista draamaa enkä tahdo sellaista tietoisesti elämääni aiheuttaa, mutta usein se tylsistä tylsinkin elämä tahtoo olla melkolailla draamaa täynnä, kun asioita katsoo taaksepäin. Se, että vielä seisoo tässä omin jaloin kaikkien haasteiden jälkeen, mitä elämä kullekin matkan varrella eteen heittää - on jo ihme sinänsä.

Olen vähän kateellinenkin monille fiksuille ja vastuuntuntoisille tämän päivän parikymppisille, joilla tuntuu olevan selvä suunnitelma elämälleen ja ovat valmiita tekemään kovaa työtä päästäkseen tavoitteisiinsa. He ymmärtävät, että maailma on lähtökovaisesti kova paikka. Itse olin nuorena enemmänkin sellainen haaveilija ja idealisti. Jalat eivät useinkaan olleet tukevasti maassa. Elin melko hedonistisesti ja pidin nautiskelevaa elämäntyyliä ihmisen itsestäänselvänä perusoikeutena. Huhu kertoo, että aikoinaan John Lennonin viikonloppumatka New Yorkiin kesti lopulta kymmenen vuotta. Olen voinut todeta samaistuneeni tähän. Mun fokus oli liikaa pehmoilussa ja nautiskelussa, mihin käytin elämäni parhaat ja energisimmät vuoteni. Saavutin korkeakoulututkintoni vasta 33-vuotiaana.

Mulla oli hyvä rakastava koti, mutta vanhemmat eivät juuri vaatineet minulta mitään. Osaksi tähän saattoi kai vaikuttaa synnynnäiset terveysongelmani. Vaikka vanhempieni tarkoitus oli varmasti hyvä, kotona oppimani asenne ei palvellut elämänkaareni edistymistä kovin hyvin. Elin elämääni omassa haaveellisessa kuplassani, ja koulunkäynti oli enemmänkin pakkopullaa. Läksyistä laistoin aina sieltä missä mahdollista. Ottaen huomioon minun aina lukeneeni koulukirjoista noin joka toisen sivun, niin oli sinänsä saavutus saada ylioppilaslakki reaalin kirjoittamalla. Se oli vähän pakko, kun matematiittiset lahjat olivat lähinnä nollatasoa. Lyhyen matematiikankin kurssit tuottivat toisinaan vaikeuksia. Ainoan kiitettävän numeron koskaan matematiikasta sain prosenttilaskuista yläasteella, ja siitäkin on kiittäminen lähinnä valveutunutta jääkiekkotilastojen tarkkailua Teksti-tv:stä. Kerrankin ymmärsin mitä lasketaan ja miksi.

Mulla oli muutamia sellaisia luontaisia kykyjä ja kiinnostuksenkohteita, joiden varaan kuitenkin pystyin rakentamaan jonkinlaista työuraa ja myöhemmin yritystäkin. Vaikka muodollinen pätevyys puuttuikin, niin pystyin todistamaan itselleni ainakin sen, että itseensä uskomalla sekä luontaisilla kyvyillä voi myös löytää paikkansa maailmassa. Mutta palatakseni siihen matematiikkaan; myöhemmin elämässäni tajusin, että matemaattinen lahjattomuuteni esti minua tosiasiassa pyrkimästä niille aloille, joissa olisin oikeasti kaikista eniten halunnut työskennellä ja joille minulla olisi ehkä motivaation ja perustietopohjan tasolla ollut jotain annettavaakin.

Yksi uraan liittyvä konkreettinen väärä elämänvalinta ainakin antaintamahdollisuuksien kannalta oli ehdottomasti se, että vaikka näpertelin tietokoneiden kanssa 8-vuotiaasta lähtien, niin mukavuudenhaluiselle ja visuaaliselle tyypille kuten minä, ne kaikki tietokoneen ääressä vietetyt tunnit kuluivat lähinnä pelaamiseen ja demojen tekoon sen sijaan, että olisin opiskellut basicia tai C-kieltä ja oppinut koodinväännön saloja. Fiksumpana lapsena tässä olisi voinut TEORIASSA vaeltaa suuren menestyjän polkua. Mutta kun ei onnistunut. Väärin valittu!

Tajusin myös myöhemmin, että lukion aikoihin olin myös masentunut. Tämän laukaisi oman terveydentilan aiheuttamien vaikutusten havaitseminen omassa elämässä sekä vanhempien ero ennenkuin aloitin lukion. Mutta siihen aikaan ei näistä puhuttu, eikä sitä itsekään ymmärtänyt, että oli paha olla. Lääkitsin itseäni sitten hakemalla entistä enemmän lohtua pyrkimyksestä nauttia elämästä koulumenestyksen kustannuksella. Onneksi päihteet eivät minua kuitenkaan missään vaiheessa kiinnostaneet.

@tress11 kirjoitti avausviestissään naisasioiden vaikutuksesta elämässä. Kieltämättä ne omallakin kohdalla noin yleisen tyytyväisyyden kannalta näyttelivät isoa osaa nuoruudessa. Vaikka elänkin pitkässä parisuhteessa, niin paljon kipeitä muistoja jäi. Sanotaanko näin, että naisasiat olivat aivan liian - siis aivan suhteettoman - tärkeitä. Se kaikki yrittäminen soidinmenoineen meni överiksi ja sillä tavoin tietämättäni sabotoin menestysmahdollisuuksiani onnellisen ja tasapainoisen parisuhteen löytämisessä. Olisi pitänyt valita kiinnittää ensisijassa huomio oman itsensä kehittämiseen niin ne naiskuviotkin olisivat varmasti järjestyneet paremmin siinä ohessa.

Niin, ja sellainen isompi elämänvalinta, joka muutti elämäni suuntaa merkittävästi, oli aikoinaan nuoruuden päätös palata Helsingistä takaisin synnyinkaupunkiini Vaasaan. Mutta en nyt väsytä lukijaa tässä kohden yksityiskohdilla. Mutta joskus olen miettinyt, mitä jos olisin jäänyt. En tiedä haluaisinko tietääkään.

En minä tiedä. Tässä nyt jotain ajatuksia. Paremminkin olisi voinut mennä ja vielä huonomminkin olisi voinut käydä.

 

[tres11]

Se kaikki yrittäminen soidinmenoineen meni överiksi ja sillä tavoin tietämättäni sabotoin menestysmahdollisuuksiani onnellisen ja tasapainoisen parisuhteen löytämisessä.

Hieno koko teksti, mutta lainataan tätä kohtaa. Tämä on muuten ihan totta. Omassa tapauksessani tämä tyttö teki kaikki aloitteet. Oma soidinmenoni oli istua yksin tylsistyneenä typötyhjässä yökerhossa. Eiköhän olisi homma toiminut meillä, näin uskoisin...

 

[Ronikki73]

Minulla nämä "entä jos", "mitä jos" ja kaikki jossitellut meni pahasti överiksi jossain välissä.
Olen luonteentani aika paha murehtija, ja jossittelut aina vain pahensivat asioita päässäni.
Jossittelut oli varmaan osa syy minun masennuskausiin, onneksi noista nyt on päässyt suurimmaksi osaksi eroon, mutta aina se minun tyhmä pää keksii jotain, mitä pyöritellä päässä, että sekoaa koko ukko.

Varmaan se on vain hyväksi välillä mietiskellä elämänsä valintoja ja miettiä mitä olisi tapahtunut jos olisi tehnyt jotain toisin, mutta sitten on meikäläisen kaltaiset tollot, kenellä ajatukset jää välillä kiertämään kehää, jota ei joskus tunnu saavan millään poikki.

 

[tres11]

Minulla nämä "entä jos", "mitä jos" ja kaikki jossitellut meni pahasti överiksi jossain välissä.
Olen luonteentani aika paha murehtija, ja jossittelut aina vain pahensivat asioita päässäni.
Jossittelut oli varmaan osa syy minun masennuskausiin, onneksi noista nyt on päässyt suurimmaksi osaksi eroon, mutta aina se minun tyhmä pää keksii jotain, mitä pyöritellä päässä, että sekoaa koko ukko.

Varmaan se on vain hyväksi välillä mietiskellä elämänsä valintoja ja miettiä mitä olisi tapahtunut jos olisi tehnyt jotain toisin, mutta sitten on meikäläisen kaltaiset tollot, kenellä ajatukset jää välillä kiertämään kehää, jota ei joskus tunnu saavan millään poikki.

Toisaalta tämä on ketju elämänvalinnoista ja niiden merkityksistä eli myös asioille joita siellä pään sisällä pyörittelee. Ei tuosta kyllä mitään hyötyä ole päin vastoin, tämä on totta, mutta itselläni on suuria vaikeuksia saada pois päästä tapahtumaa joka on vaikuttanut näin perustavalla tavalla koko elämääni ja siis negatiivisessa mielessä. Ei se varmaankaan pyörisi päässä jos tilanne olisi edes vähän parempi itsellä...

 

[Baikonur]

Monen vuoden ajelehtimisen ja haahuilun jälkeen, vapun aikaan 2010 tuli tehtyä omalta osaltani hyvin merkittävä valinta. Yhden baari-illan jälkeen eräästä ravintolasta poistuttuani erään sekalaisen porukan yhtenä jäsenenä, jäimme pähkäilemään, että mitä seuraavaksi. Katseemme kohtasivat yhden viehättävän ja illan aikana mukavaksi osoittautuneen naisen kanssa. Muistan edelleen sen katseen ja oman jännitykseni rennosta humalan tuomasta olotilastani huolimatta. Porukka hajaantui omille teilleen ja me jatkoimme kaksin kävellen yhteen hyväksi havaittuun pizzeriaan.

Juttelimme taukoamatta ja heti niin syvällisiä, että tajusin, ettei tämä tähän voi jäädä. Kerroimme molemmat menneen elämämme kipukohdista, eroista ja menetyksistä jne. Jatkoimme myöhemmin juttelua kohtuullisen karussa yksiössäni, johon en olisi kehdannut päästää ketä tahansa. Sovimme treffit parin päivän päähän yhteen läheiseen kuppilaan. Odotin siellä pikkupojan innolla hyvissä ajoin ennen sopimaamme aikaa ja välillä olin jo varma, ettei hän saavukaan paikalle. Siinä samassa, kun vilkaisin ulko-ovelle, hän avasi oven hymyillen. Tämänkin katseen muistan elävästi. Elimme intensiivisen kevään ja kesän ja loppusyksystä raskaustesti näytti positiivista. Muutimme yhteen vuokrakolmioon ja esikoisemme syntyi seuraavana kesänä. Pari vuotta myöhemmin lähes päivälleen saimme toisen lapsen. Tällä hetkellä asumme omakotitalossa, maaseutumaisessa ympäristössä, niin kuin molemmat haaveilimme silloin suhteemme alkuaikoina.

Tämän halusin kertoa siksi, että vielä tuolloin 2010 alkuvuonna olin varma, että elän loppuelämäni yksin. Tuolloin takana oli kaksi eroa ja valtava pettymys omaan itsekkyyteeni ja tyhmyyteeni parisuhderintamalla. Sen sentään tajusin, että itse olin töpeksinyt ja kaiken sen seurauksena ansainnut.

 

[Sonny Burnett]

Pääsin nuorena pahimpana lama-aikana kesäduuniin kaupungin ehkä tavoiteltuimpaan ja parhaiten palkattuun tehtaaseen. Tein hommani ja kaiketi hyvin teinkin, kun syksyn lähestyessä alkoi tulla vihjauksia- ja sittemmin lupauksia että vakihommia olisi tarjolla. En kuitenkaan ollut kiinnostunut uraputkesta kyseisessä firmassa ja kaupungissa ja totesinkin että kiitos- mutta ei kiitos. Tämä määrä-aikainen pesti riitti minulle. Sain siitä aikamoista hämmästelyä ja vittuiluakin vähän sieltä ja täältä kuinka kiittämätön ja ylimielinen urpo olen kun ei jonkun mielestä lottovoittoon verrattava duuni kelpaa.

Jatkoin omilla suunnitelmillani eteenpäin. Vaihdoin kaupunkia. Kului ehkä 4 kuukautta kun kesäduunipaikassa alkoi isot yyteet. Ensimmäiset ikinä kyseisessä suuressa- liki 2000 hengen työpaikassa. Porukkaa joutui pihalle niin maan perusteellisesti. Todennäköisesti meikä olisi ollut tuossa porukassa mukana viimeisimpänä tulleena. Kai tuostakin olisi eteenpäin päästy mutta elämänpolku olisi ollut varmasti kovin erilainen.

 

[Hippi Hiiri]

Minulla on vaimo ja hänen kanssaan pari skidiä, koska satuin menemään tiettynä hetkenä kuntosalille, ja nykyinen työpaikka ja oikeastaan koko ura, koska satuin menemään yhden heebon kanssa samaan aikaan saunaan opiskelijabileissä.

Vaimo ja lapset -tarina hiukan pidemmin: menin kaverin kanssa salille, jossa random emäntä, jota en siellä salilla nähnyt sitä ennen enkä sen jälkeen, tuli kyselemään että mitäs pojat harrastaa. Hän sitten pitchasi meille oman lajinsa, jota lähdinkin kokeilemaan. No, se vei mukanaan ulkomaille asti pelaamaan. Yhdessä turnauksessa asteli sitten tuleva vaimo vastaan ja hänen kanssaan tosiaan pari muksua tehtynä. Jos olisin sinä päivänä mennyt salille pari tuntia myöhemmin, näitä lapsia tuskin olisi olemassa.

Työpaikka ja ura: Opiskelujen alkuvaiheessa satuin saunomaan jossakin bileissä yhden kurssikaverin kanssa, joka myöhemmin puhui minut sen saunareissun vuoksi kesähessuksi sisään silloiseen työpaikkaansa. Siellä meni monta vuotta ja sen jälkeenkin olen jatkanut alalla.

 

[Iisoppi]

Olin kesätöissä metallialan yrityksessä. Työskentelin kanttikoneella (tehtiin erilaisia listoja ja esim. jiirilevyjä). Aluksi minulla oli työkaverina kokenut reilu nelikymppinen nainen. Hän joutui sitten menemään tuuraamaan keittiöön kun siellä työskennellyt "emäntä" juhli miehensä viiskymppisiä sen verran railakkaasti että unohti tulla töihin. Tämän jälkeen sain itseni ikäisen noviisin työkaverikseni (yksin tuota konetta ei voinut käyttää). Tultiin ihan kivasti toimeen mutta ei ne nyt mitäänkään ystäviä oltu keskenämme.

Lähdin kerran töiden jälkeen kaupungille ja törmäsin työkaveriini. Hän ei ollut tunnistaa minua kun minulla oli meikit naamassa (töissä en käyttänyt). Pyörittiin vähän Triossa kaupoilla ja lähdettiin sitten Sokkarille (Sokos) "kahville". Kun käveltiin Aleksia (Aleksanterinkatu) niin yhtäkkiä auto pysähtyi tien viereen ja sieltä tuli ulos kaksi miestä. Toinen oli työkaverini avomies ja toinen hänen kaverinsa. He olivat Lahdessa urheilukoulussa armeijassa. Hetki juteltiin ja sitten miehet jatkoi matkaa autolla. Eipä siinä mitään... Ei jäänyt kummoinenkaan vaikutus kummastakaan.

Sitten työkaveri alkoi puhua että hänen aviomiehensä armeijakaveri oli kovin ihastunut minuun Että hän haluaisi tavata minut ennenkuin armeija loppuu. Sitten tuli sellainen viikonloppu että hän olisi Lahdessa kun hänellä oli kisat Hälvälässä? (harrasti ammuntaa) ja voitaisiin vähän käydä viihteellä nelistään. Niinhän sitten eräänä lauantaina menin työkaverini luokse. Syötiin, juotiin (lähinnä kaljaa ja lonkeroa) ja katsottiin Uhrilampaat. Illan aika miellyin tähän "inttikaveriin". Meillä oli mukavia jutteluja röökillä ollessamme. Vähän siinä pussaltiinkin... Sitten lähdettiin Lahden yöhön ja mentiin Divaan (yökerho/disco). Siellä minulla meni jo aika lujaa. Mutta oli kivaa. Mies seurasi minua kaikkialle, tarjosi juotavaa ja odotti jopa vessan ovella. Käsikynkkää käveltiin sitten työkaverini kotiin yöksi. Ja yöllä harrastettiin seksiä. Ihanaa seksiä. Taisin olla jopa vähän rakastunut.

No ampumakisat meni ja armeija oli jo loppu.Ajattelin että se nyt oli siinä. "Inttikaveri" oli kotoisin pohjoisesta ja armeijan jälkeen lähti sinne. Mutta me pidimme kuitenkin yhteyttä ja jotenkin lupauduttiin toisillemme kun meillä oli jokin yhteys. En halunnut mitään kaukosuhdetta mutta en halunnut myöskään irrottaa hänestä. Ja jotenkin parin vierailun jälkeen (hän kävi Lahdessa) jätkä jäi minun asuntooni. Se oli kyllä aluksi ihanaa. Oli ihminen joka arvosti minua ja halusi puuhata kanssani. Minun ihana nallekarhuni, lämmin, pehmoinen ja herttainen. Hän oli paljon kanssani koska hänellä ei ollut oikeastaan kavereita Lahdessa (työkaverini oli saanut lapsen ja perhe oli siinä kiinni). Voi vitsi, se oli jonkin aikaa todella ihanaa elää avoelämää ja suunnitella tulevaa. Häitä, lapsia, omaa taloa yms...

Mutta sitten alkoi tuntua että kaikki on liikaa. Halusin enemmän omaa elämää. Mutta mies olikin hyvin mustasukkainen ja omistava. Ihanasta miehestä tulikin hirviö. Hän ohjasi minua, mitä teen, ketä tapaan ja milloin. Hän oli aina mukana. Rakastavana ja herttaisena... Jotkut kadehti minua kun minulla niin ihana mies. Mutta hän oli minun vankilani. Mutta niin rakas minulle. Kyllähän käytti minuun fyysistä väkivaltaakin mutta pahinta oli henkinen väkivalta. Minun vähättelyä, haukkumista ja kiusaamista. Vain hän on niin suopea ja kiltti että hän sietää minua. Minun pitäisi olla kiitollinen hänelle. Hän mursi minut joka olin jo alunperin rikki (se on toinen tarina). Olin kiinni hänessä ja hän oli minun kotona. Tuntui ettei minulla ole voimia laittaa häntä pois. Olihan se hänenkin koti.

Ja sitten kerran tuli vain raja vastaan. Sain sanottua hänelle että jos hän ei lähde pois asunnostani niin kerron poliisille miksi jouduin päivystykseen (mies oli tönäissyt niin että kaaduin pöytää vasten ja menetin tajuntani ja sain ison haavan). Ja hän lähti. Oli aiemmin sanonut että lähtee pois vain jalat edellä (kuollut) tai omasta tahdostaan kun esitin että olisi parempi että hän jättäisi minut ja kotini. Olen edelleen todella tyytyväinen että mies ei koskaan ottanut minuun uudelleen yhteyttä. Ja tiedän että tulevaa ja muita "uhreja" ajatellen, minun olisi pitänyt tehdä hänestä ilmoitus poliisille. Mutta minä en jaksanut. Olin vain niin tyytyväinen että hän lähti pois.

Ja minulla meni vuosia koota itseni. Tunsin itseni huonoksi ihmiseksi koska olin alistunut sellaiseen käytökseen. Lisäksi jossain ajatusten pohjalla oli se ettei kukaan muu kuin tuo jätkä voi rakastaa minua kun olen niin vaikea ja hajalla. Hän näki minun heikkouteni. Eikä asiaa auttanut että äitini oli ihan tuon miehen lumoissa. Hän odotti lapsenlapsia, häitä yms. statusjuttuja. Hän ei vieläkään halua uskoa että kyseessä oli inhottava ihminen. Mutta minulla on ollut onneni että olen voinut näitä juttuja puhua ystävälleni ja terapiassa. Ja minun kohdalle tuli vielä muutama upea mies jotka rakasti minua mutta antoi minun elää. Olen heistä niin kiitollinen. Ja lopulta, vuosien harhailun jälkeen, löysin miehen jonka kanssa on hyvä olla. Ei ole liikaa omistamista. On vain hyvä olla yhdessä. On ollut ongelmia mutta niistä on selvitty.

Tulipahan vuodatus. Mutta tämä on minusta yksi esimerkki siitä että jos... niin kaikki olisi mennyt toisin.
...Jos en olisi saanut kesätöitä juuri sieltä
...Jos työparin ei olisi tarvinnut lähteä tuuraamaan keittiöön
... Jos en lähtenyt kaupungille ja tavannut työkaveriani
.... Jos en olisi suostunut lähtemään työkaverini luokse viettämään iltaa
.... Jos olisin torpannut kaukosuhdeteen heti aluksi
... Jos en olisi antanut toisen muuttaa luokseni niin helposti
'
'
'
.... Jos olisin kasvattanut munat ajoissa! ;-)

 

[tres11]

Hyvää settiä porukka vetää kyllä :)

 

[V-G-]

Ensinnäkin, oli mukavaa lukea @Breeze Harbour in vaikeuksien kautta -voittoon viesti - eniten itse stoorin vuoksi, mutta myös siksi, että siellä on seilattu elämän laivaa pitkin samoja rantoja kuin missä olen itsekin pyörinyt: olen kotoisin Malminkartanosta, asunut lähes kymmenen vuotta Pitskussa ja tuon molemmin puolin yhtä pitkään Etelä-Haagassa. Nyt jos jotenkin päädyt vielä Munkkaan, Konalaan, Lontooseen tai Tukholmaan niin alkaa olla värisuora täynnä.

Malminkartano ei ollut ysärillä sama kuin mitä siitä myöhemmin tuli. Lapsuudessani aikuiset puhuivat, että Vantaa tuli vuosituhannen vaihteessa liian lähelle. Tällä tarkoitettiin, että kaupunginosan sosiaaliset ongelmat lisääntyivät. Mutta kyllä siellä kauppojen välisellä aukiolla spurguja ja nistejä istui silloinkin kun minä vasta opettelin ymmärtämään jotain maailmanmenosta. Ensimmäisen tappouhkaukseni kuulin jouluaaton aattona ollessani 8-vuotias.

Ei tuo varmasti mikään juuri minua kohtaan suunnattu uhkaus ollut, mutta koen aika voimakkaasti, että tuosta alkoi kyteä ajatus, että Malminkartanosta pitää päästä pois. Mutsi asuu samassa kodissa toki edelleen, ja sitä kautta olenkin nähnyt viikoittain, mitä alueelle on tapahtunut. Se on surullista. Tässä kohtaa on hyvä vinkata Yle Kioskin Jaakko Keson tekemästä Atte Toikan, eli räppäri Mikidi Maskin, eli MKDMSK:n tarinasta kertovasta dokumentista. Löytyy Youtubesta kokonaisuudessaan ja kertoo Maltsusta aika kouriintuntuvan kuvaelman.

Tuo "vitun rääpäle mä tapan sut jos tuut tänne enää koskaan" oli minulle se ensimmäinen perhosten siipien liike. Se sai minut siirtymään Konalan ala-asteelle kolmannelle luokalle, jossa pystyin valitsemaan ensimmäiseksi vieraaksi kielekseni ranskan. Ranskan opiskelu puolestaan mahdollisti siirtymisen Munkkaan MYK:hon, sillä se oli lähin koulu, jossa opetettiin ranskaa ykköskielenä.

Koko elämäni suurin ja vaikuttavin asia on ollut se, että kävin yläasteen ja lukion Munkassa. Tuolta ajalta ovat peräisin kaikki pisimmät ja rakkaimmat ystävyyssuhteeni, mutta samalla luotiin perustukset opiskelulle ja työelämälle, sillä vaatimustaso ja opetuksen laatu olivat todella korkealla. "Kaikki" tähtäsivät tuolla korkealle, ja ryhmäpaine oli minulle hyvästä. Niin ja olinhan minä opiskeluajat töissäkin Munkassa: ensin Hesellä kolmisen vuotta ja sen jälkeen ostarilla vielä paljon pidempään.

Jotain vielä kaikkea tätäkin parempaa tapahtui Munkkaan siirtymisen myötä. Kävin Munkan seurakunnan riparin vuonna 2003. Oli todella hauska leiri, mutta eipä minua senkään jälkeen uskonnollisuus kiinnostanut. Kastekin tehtiin vasta päivä ennen konfirmaatiota. Kesän jälkeen kipuilin sen kanssa, että aika moni kaveri päätti lähteä isoskoulutukseen, joten itseänikin tuo ajatus kiehtoi, mutta sitten toisaalta se itse asiasisältö oli omasta näkökulmastani aina vähän päälleliimatun oloista. Tuntui ihan dorkalta esittää jotain rukoilua kun moni muu veti vieressä 100 % hartaudella.

"Tulisit nyt, mä luulen että sä voisit olla hyvä tällaisessa roolissa" sanoi seurakunnan nuorten ohjaaja kun olin kirjaimellisesti seurakuntatalon kynnyksellä pyörtänyt päätökseni osallistua isoskoulutukseen. Seisoin siinä pihakatoksen vieressä sateessa muutaman minuutin ja totesin suunnilleen että "fuck it, kokeillaan". Seurakuntatalon yläkerrassa meni ehkä viisi sekuntia bongata säkkituolilla istuva varsin viehkeä neiti, josta tuli sitten paljon myöhemmin vaimoni. Nyt meillä on kolmio Haagassa, pari hienoa pikkupoikaa ja elämä ihan hyvin mallillaan. Talk about perhosefekti.

Niin moni asia olisi voinut mennä aivan toisin. Lähes jokainen maltsututtuni on jäänyt sille tielleen, tarkoittaen, että vaikeuksia elämänvalintojen suhteen on ollut enemmän kuin tarpeeksi. Surullisiakin kohtaloita on monta; yksi istuu murhasta vankilassa, useampi on kuollut ja muutama huumeisiinkin kajonnut ja vajonnut on tiedossa.

Koen, että olen kiivennyt yhteiskuntaportaita ainakin pari askelta. Malminkartanolaisesta YH-perheen ainoasta lapsesta, jolla ADHD-piirteet ovat toisinaan ohjanneet nenän suuntaa milloin minnekin, olisi voinut tulla yksi tilastomerkintä lisää "jotain pitäisi tehdä" -esitysten taulukoihin. Sen sijaan kävin kouluja, valmistuin maisteriksi, sain ihan hyviä työpaikkoja ja käytännössä täydellisen puolison ja perheen.

On minussa silti ollut kyllä kestämistä. Ja pahoja masennuskausiakin on ollut. Kadunko jotain? Kyllä, nimittäin pahojakin asioita on tullut tehtyä - onneksi ryyppyjakso saatiin lopulta poikki - ja taisin opiskella lopulta todella väärää alaa. Mutta koska tuo perhosvaikutus on niin totta kuin olla ja saattaa, on vaikea kokea pettymystä omaan elämäänsä. Minusta se on eri asia kuin yksittäisten tekojen katuminen. Nyt tuntuisi, että kaikki on nimittäin aika kivasti paikoillaan.

Edit. typo

 

[Lynyrd]

Jonkin verran on vuosien aikana tullut pohdittua tätä asiaa. Koitan lyhyesti kertoa oman tarinan.

Peruskoulun loppupuolella minulla oli vaihtoehtoina amiska ja autopuoli tai lukio. Äiti lukion käyneenä sanoi että elä mene sinne, olet enemmän ns.suorittavaa sorttia, etkä jaksa päntätä niin paljoa että saisit hyvät paperit. Isä taas amiskan ja autopuolen käyneenä sanoi että elä mene sinne, mene vaikka sähköpuolelle tai sitten sinne lukioon ja hoidat sen kunnolla. Lopputulos oli että menin amiskaan sähköpuolelle. Tämähän ei sitten kiinnostanut pätkääkään, enkä vieläkään tiedä miten sain sen suoritettua.

Intistä pääsin 2000 joulukuussa ja olin jo vakaasti päättänyt että syksyyn asti huilailen ja mietin että mitä sitä oikein isona tekis. Töitä tein sen verran että pysyin viinassa ja röökissä, eli joitakin päiviä viikossa ja lähinnä rahat rintataskuun periaatteella (asuin siis vielä vanhempien luona). Siihen aikaan rakennustyömailla oli aikalailla villi-länsi meininki ja varsinkin suurin osa pikkuhommista meni verottajan ohi ainakin joltain osin. Tähän maailmaan minäkin sitten serkun firman kautta eksyin mukaan.

2001 loppuvuodesta sukulaismies valitteli isälle työvoimapulaa omassa yrityksessä. Isä oli sitten ehdottanut että kysäses Lynyrdiä, se on ihan joutilas niihin hommiin ja niinhän se kysyi. Tehtiin soppari että aloitan 2002 alusta töissä ja katellaan mihin se johtaa. 2002 keväällä alkoi ensimmäinen pidempi parisuhde, tämä tyttö oli syksyllä muuttamassa toiseen kaupunkiin opiskelemaan ja minä kekkasin että minähän muutan mukana. Kesän aikana sukulaismies sai puhuttua ympäri jäämään kotiseudulle ja jatkamaan firman palveluksessa. Siitä sitten alkoikin kouluttautuminen alan hommiin ja siitä asti olen ollut periaatteessa saman yrityksen palveluksessa nykyisin osakkaana. Tyttö jonka kanssa muuttoa muualle mietittiin tuli toisiin ajatuksiin opiskelun suhteen, muutti minun luokse 2003 ja eropeli tuli 2008.

Elettiin vuoden 2011 pääsiäis viikkoa ja minä pähkäilin ankarasti että mitähän sitä pääsiäisenä tekisi. Kaveri sitten ehdotti että lähde mukaan mökkeilemään. Niillä oli vuokrattu 12 hengen mökki ja pari paikkaa olisi vielä vapaana. Jostain syystä ajatus ei kuitenkaan kiinnostanut ja ilmoitin miettiväni asiaa. Kiirastorstaina olin kaupassa ja siellä törmäsin kaveriin jolla oli ostoskärryt täynnä erilaisia alkoholituotteita. Kysäsin että minnes matka? Kertoi että mökkeilemään. Siinä aikamme juteltua selvisi että oli lähdössä samalle mökille jonne minutkin oli kutsuttu. Totesin että ootas vähä otin puhelun kaverille että vieläkö on paikkoja vapaana? Ja niitähän oli. Joten nopeesti ostoslista uusiks, pikapakkaus kotona ja mökille.

Täällä mökillä olikin sitten sekalainen seurakunta tuttuja ja tuntemattomia. Yksi blondi neito alkoi kiinnostamaan ja pian selvisi että tunnehan oli ihan molemmin puolinen. Pienen alkukankeuden jälkeen tästä neidosta tuli minun vaimo ja kahden lapsen äiti.

Eli yhteenvetona. Minne olisin päätynyt jos olisin mennyt lukioon? Jos olisin lähtenyt aikoinaan tytön mukana muualle missähän sitä nyt oltaisiin? Ja minkälaista elämä olisi nyt jos olisin päättänyt silloin pääsiäisenä jäädä kotiin?

 

[Turder]

Erittäin mielenkiintoinen ketju ja inspiroivia tarinoita, kiitos kun moni on niitä jakanut!

Olin jo kirjoittamassa elämänkertaa mutta sitten tajusin, että tämä ei ole se ketjun juttu mutta jos muutaman valitun tapahtuman elämästä missä tällainen perhosefekti on toteutunut ja jäänyt toteutumatta.

Vaimo. Tapaamisemme liittyy n. sekunnin murto-osiin. Hieman aiemmin tai myöhemmin jos emme olisi kohdanneet, tuskin olisimme ikinä tavanneet. Ja mahdollinen työasia olisi voinut pilata tämän kokonaan. Olen ollut myös naisasioissa liikkeellä tutulla prinsiipillä "slow and steady gets you ready", eli en niinkään nuorena halunnut seurustella, eli jumiuttaa itseäni vaan halusin opiskella ja työskennellä eri puolella, koska nuorena (eli alle 30v.) on yleensä siihen paras mahdollisuus ja ei ole ankkureita tai riippakiviä vielä tullut. Toisaalta iän myötä on oppinut kaikkea ja rauhoittunut, ja tämä on näkynyt mielestäni suhteessamme ja elo on kaikin puolin hienoa elämää on rakennettu hitaasti mutta varmasti perustuksista ylöspäin. Olemme aviopari mutta myös parhaat ystävät ja tuki ja turva toisellemme. Vaimon vinkeistä ja tuesta on muodostunut myös minulle hyviä näkökulmia työelämään ja osin onnistunut etenemään hänen vinkeillä ja keskustelujen perusteella.

Työura. Koin jo pienestä asti, että haluan ns. pukutyön, eli siistin sisätyön missä on palkkaus kohdillaan. Varmaan aika perinteinen naiivin lapsen ajatus. Alkujaan mietin että lakimies tai pankkiala. Lakiopinnot oli jossain yläaste/lukiovuosina se juttu, mutta sitten onneksi meillä oli joku vieraileva opettaja lukiossa ja hän puhui omista lakivuosistaan, että onhan se jees, mutta käytännössä sulla on kotiläksyt työnä lopun elämäsi. Tuo kolahti kun oli jo niin rikki monen tunnin kotiläksysetteihin mitä lukiossa oli. Ajattelin, että talousmatikka, numerot ja sellainen vain kiinnosti joten jos pyrkisin sitten pankkiin töihin ja opiskelut sen mukaan. Tässä välissä sitten äiti alkoi puskemaan minua hammaslääkäriksi, koska oli itse alalla. Hainkin parina vuonna mutta onneksi en varasijaa pidemmälle päässyt. Samaan aikaan olin intissä ja menin sitten lääkintäaukkiin koska luulin meneväni lääkikseen. Siellä kun avustin sitten hammaslääkäriä ja muuta (oli todella hienoa kokeilla niin erilaisia juttua instrumenttien autoklaavauksesta hävittäjälentäjien testaamiseen jne) joten älysin, etten ehkä haluakaan lääkäriksi, enkä jaksanut kuunnella vemppaavien varusmiesten kitinää kun ainoa syy oli luistaa palveluksesta (vaikkei se ehkä toteudu siviilipuolella, mutta yksi red flag muiden joukossa).

Päädyin sitten talousopintojen puolelle ja loppuvuosina "oikeita" kesätöitä miettiessä kävi tuuri ja tämä perhosefekti kantaa edelleen. Perhetuttava oli töissä pankissa pääkonttorilla ja vinkkasi että siellä haetaan kesätyöntekijöitä, lähetä mailia tälle pomolle ja kysy. Tuohon aikaan vielä sai paikkoja suhteilla tai tuttavien vinkeillä ja esimiehet haki suoraan omiin tiimeihin kesikset. Nykyään se on kasvottoman HR-mankelin takana ja ihan tuuria kuka pääsee läpi. Anyway sain kesäpaikan, tykkäsin ja tulin seuraavanakin vuonna kun syksyllä sovittiin uusinta ensi kesälle. Valmistumisen jälkeen olikin sitten työmarkkina soseena ja ei mitään duunia missään, kyselin pankistakin että onko, ei ollut kuin kesäduunia tarjolla koska vakkaripaikat täytettynä. Hain sitten töitä ympäri Suomea ja pääsinkin saman pankkiryhmän paikalliseen konttoriin haastatteluun. Paikka oli minusta liian vaativa tällaiselle keltanokalle, mutta uskoin oppivani sen äkkiä. Kävin pari kertaa pankinjohtajan, hallituksen pj:n ja jonkun muun pomon grillattavana (olin aivan henkisesti loppu näiden haastattelujen jälkeen) ja lopulta äänestivät 2-1 minua vastaan. Vitutti ja raskaasti. Seniorein kaveri näistä vetosi kai ettei kannata näin kokematonta palkata. Mutta onneksi näin. Ehkä elämä tuntemattomassa maalaispitäjässä ei olisi pitkän päälle ollut se juttu.

Sain sitten työpaikan ulkomailta pariksi vuodeksi ja se oli kivaa aikaa reissata ja ajella prätkällä pitkin Eurooppaa. Lopulta sitten kyllästyin työhön siellä ja tuurilla Suomesta sain vähän hankalan työtarjouksen joka oli tekosyy palata mutta samalla tulin Suomeen, jonka ansiosta bongasin vakkaripaikan aiemmin kesäduunina olleessa pankissa. Soitin tälle entiselle pomolle että kiinnostaa, minne laitan paperit. Sanoi, että ok, ei tarvitse nimi ja osaaminen on muistissa, palaan asiaan pian. Sainkin sitten soiton että tule käymään, katsotaan asiat läpi ja sain vakkaripaikan. JES!

Toki heti sitten otin asuntolainan ja maksoin ekan erän kun töissä alkoi isot YT:t. Naurahdin spontaanisti mutta älysin tuossa, että positioni on välttämätön, joten sitä ei voida lopettaa, kunhan vain itse pysyn siinä. YT-rumbaa tuli lähes vuosittain ja sama juttu aina, ympäriltä lähti väkeä (yleensä vanhempaa konkaria) ja omat hommat säilyi. Tuossa oppi hyvin lukemaan miten organisaatio toimii ja miten kannattaa jatkossa luovia asioitaan. Alunperin työ oli todella manuaalista, jota vanha kaarti oli tehnyt samoin menetelmin iät ja ajat. Tietokoneet oli kuitenkin jo käytössä ja miksi tehdä jotain mitä ei kone tekisi ja vuosien ajan sain kehitettyä asiat siihen pisteeseen että työpäivästä töitä mulla oli käytännössä tunnin verran ja kone teki loput. Sitten aloin jo vähän kyllästyä kun työ oli samaa päivästä toiseen, palkkaa ei saanut lisää kun oli YT ja joku leikkuri koko ajan päällä, joten hain paikkoja muista pankeista. Kerran pääsin haastatteluun ja he oli kiinnostuneita mutta minä en niinkään mutta ajattelin että katsotaan nyt. Sieltä tuli sitten psykologisten testien kutsu mutta se meni mulla roskapostiin (jälkikäteen huomasin tämän). Lopulta sain heiltä kieltävän vastauksen koska en ollut mennyt testeihin. Jälkikäteen tämä oli hyvä kuvio. Sitten näin tuurilla sähköpostissa mainoksen jatko-opinnoista ja voisi tehdä työn ohella. Kyselin pomolta että mitä mieltä, tuki 100%:sti ja työpaikka maksaa lukukausikuluja, hain ja pääsin yllätyksekseni sisään. Vaimo (silloin kihlattu) kovasti kannusti hakemaan vaikka tiesi, että tuo veisi yhteistä aikaa meiltä ja olisi hänellekin raskasta tai tylsää. Mutta sain tehtyä paljon opiskeluista työpäivien ohessa, joten se oli ihan ok ajankäytöllisesti.

Opinnot oli loppusuoralla ja töissä taas YT:t. Tässä vaiheessa organisaatio haki suuntaa ja konsultit olivat myyneet ketterän mallin firmalle. Sattumoisin olin juuri tehnyt pari kurssia aiheesta joten aihe oli tuttu. Töissä alettiin sitten hinkkaamaan näitä ja kerrankin uskaltauduin avaamaan suuni isomman porukan edessä, että tämä pitäisi tehdä näin ja perustelin. Lopulta asioita välillä seuraillut CFO nykäisi pomoni sivuun että mikä mies tämä on ja sille on käyttöä (en tässä vaiheessa tiennyt näitä kuvioita, kertoivat myöhemmin). YT:t päättyi siihen, että mietin taas lähtisikö duunit ja henkilökohtaisessa infokeskustelussa täysin puskista mulle tarjottiinkin uutta paikkaa ja parempia etuja.

Uusi työ oli tosi kiinnostava ja nyt oikeasti pääsi tekemään ja oppi paljon pankkien toiminnasta. Mutta taas kävi pieni tapahtumaketju, joka lopulta tökkäisi minua eri suuntaan. Aiemman YT-kierroksen jälkeen organisaatioon jäi kitkaa koska pomotasolla ei tullut kaikki toimeen ja lopulta tämä miekkailu päättyi siihen että yksi henkilö irtisanoutui. Pitkään sen tilalle haettiin uutta mutta oli jo ehkä kolmas kierros menossa kun intrassa näin ilmoituksen edelleen avoimena ja laitoin ihan läpällä hakemuksen. Haastateltiin ja sain paikan, jossa olen nyt. Tässäkin kävi pari dominoefektiä myöhemmin, eli joku lähti muualta, toinen sai sen paikan ja mulle kasautui enemmän vastuuta, toki hain ja pyysin että voin hoitaa nämä vapautuneet tehtävät.

Työuraan liittyy kuitenkin yksi tienhaara jossa olin reilut 10-15v sitten. Olin silloin erittäin innokas moottoripyöräilemään ja se olikin jo syy miksi hain aikoinan töitä ulkomailta, koska samalla pääsisi ajelemaan uusissa maissa jne. Olin sitten vapaaehtoisena (eli nollapalkka ja reissukulut omasta pussista) töissä erään MM-sarjan kilpailuissa. Tutustuin sitten siellä jollain tasolla mukana kulkeviin suomalaisiin, mm. nimeltä mainitsemattomaan tallipäällikköön ja käytiin sitten keskusteluja kun innokkaana laji kiinnosti ja pyöriä tutkittiin varikolla. Yhdessä vaiheessa sitten hän kyseli että mikä saa jonkun tulemaan tänne omin rahoin. Sanoin että laji kiinnostaa. Mitä teet työksesi? Olen pankkialalla. Heillä olisi kyllä tarve tehdä tiettyjä juttuja ja tässä vaiheessa mietin mielessäni, että tarjoaako tuo muka duunia. Pohdin, että ok-vakityö minulla on mutta tämä olisi erittäin siistiä mutta toisaalta en kyllä jaksaisi elää hotelleissa ja matkustaa 250 päivää vuodessa. Sanoin sitten jotain, että olen kai nykyiseen tyytyväinen, vaikka se olikin aikalailla entry level duuni silloin. Myöhemmin ollaan pari kertaa juteltu eri yhteyksissä ja sama fiilis jäänyt, että tuossa olisi ollut ehkä saumat. Tätä kuviota olen paljon jossitellut jälkeenpäin mutta jos, ja jos tuossa edes oli perää eikä vain oma kuvitelmani, mutta jos olisin päässyt tuohon karavaaniin mukaan niin sitten en olisi tavannut vaimoani eikä tietenkään nykyinen työura olisi tapahtunut ja mitä kaikkea nämä yhdessä ovat tuoneet. Mutta aina välillä tulee mieleen, että olisko tuo sitten toiminut ja ehkä se on oman elämäni "thing that got away".

Moottoripyöräilyyn ei niinkään liity isompaa perhosefektiä mutta sen takia osin lopetin jääkiekon junnuna ja taas olen harmitellut sitä nyt kun harrastekiekkoa on tahkonnut kohta 15v että oishan tämäkin kortti kannattanut katsoa loppuun asti. En olisi ammattilaiseksi päässyt ja ehkä pidempi junnu-ura olisi haitannut koulua ja opiskeluja ja olisiko loppuelämän kulku sitten ollut tällainen, ehkä ei ja nyt kun säilyi terveenä niin sekin on erittäin iso plussa. Niin moni pelikaverini hajoitti selkänsä sen ajan punttiopeissa ja polvea meni, aivotärähdystä tuli niin ehkä näin oli kuitenkin parempi.

 

[K.A.H]

Varsinaista elämäntarinaa en tänne jaksa kirjoittaa, mutta lähtökohdat huomioon ottaen olen varmaan tehnyt elämässä ihan hyviä valintoja. Mikä sitten aina onkaan aidosti ihmisen oma valinta ja mitkä valinnat enemmän heijastuksia kasvuympäristöstä ja muusta sellaisesta.

Mutta, olen siis käytännössä äiditön lapsi ollut ja kasvanut vailla äidin turvallista syliä. Oikea äitini oli sekakäyttäjä (nyt jo kuollut) ja myöhemmin kuvioihin tullut äitipuoli taas oikein sellainen klassinen paha äitipuoli. Kylmä ja välinpitämätön minua kohtaan. Aina etsi pelkät viat minusta, joista sitten raportoi isälleni. Nykyään mietin miten hitossa isäni ei heittänyt tuota naista pihalle, koska eihän tuo edes halunnut olla äitihahmo meidän uusperheessä. Olin vain ilmaa hänelle. Nykyään olen itse isä, enkä sietäisi keneltäkään moista käytöstä tytärtäni kohtaan mitä itse sain kokea. Oikeaa äitiniä en sen sijaan mistään syytä, hän oli vain liian herkkä ja hyvä ihminen tähän maailmaan mutta koki pahoja asioita. Mieli hajosi ja päihteet vei. Rauha äitini sielulle, toivottavasti nähdään siellä jossain vielä.

Tämän kaiken huomioon ottaen olen varmaan tehnyt elämässäni ihan hyviä valintoja. En ole tavoitellut kuuta taivaalta, ja olen ollut 20 vuotta samassa työpaikassa. Se on kuitenkin hyvä ja vakaa työpaikka. Takaa leivän pöytään. Se riittää minulle, sillä olen lapsena nähnyt sekä varakasta elämää (isäni oli menestynyt yrittäjä) sekä äärimmäisen köyhyyden (äitini). Kumpaakaan en kaipaa omalle kohdalle. Nuorena päätin sattuneista syistä, etten koskaan juo itseäni humalaan. Enkä ole juonut. Sekin on ollut hyvä valinta. Saatan kuitenkin joskus ottaa saunaoluen, mutta siinä se. Eikä siten minun rakkaan tyttäreni tarvitse koskaan nähdä isäänsä humalassa ja pelätä, kuten minun tarvitsi lapsena. Minulla on siis kohta 2v. tytär. Ja tietysti avopuoliso. Ollaan oltu pian 12 vuotta yhdessä, mutta emme naimisissa. Valinta sekin. Tapasimme legendaarisessa Suomi 24 treffipalstalla. Katselin hänen profiiliaan ja monta päivää mietin jaksanko nähdä vaivan ja kirjoittaa viestin. Lopulta jaksoin, ja tässä sitä ollaan. Se oli elämäni merkityksellisin valinta tähän mennessä. Paras ihminen juuri minulle. Hyväksyy minut ihan tämmöisenä vaan. Ja
mainitaan nyt vielä meidän pieni koira. Elämäni paras "ostos". Ihana otus.

Että ihan hyvin on kaikki siis mennyt. On vakaa työpaikka ja perhe. Ne tärkeimmät. Moni olisi pärjännyt varmasti paljon huonomminkin. Parasta on että meidän tyttärellä on ydinperhe. Itselläni ei koskaan ollut.

 

[Kyle]

Itse en ollut peruskoulussa mikään kummoinen opiskelija, sellainen keskinkertainen. Tiedostin kuitenkin todella hyvin vahvuuteni ja heikkouteni, sekä olin vähän sellainen mennään sieltä missä aita on matalin tyyppi.
9. luokan syksyllä minulle alkoi hahmottumaan mihin pyrkisin jatko-opiskelemaan ja siihen aikaan oli eri lukioissa hyvin tarkat arvosanarajat millä otettiin sisään hakijoita(tai näin ainakin minulle uskoteltiin). Syksyllä tuli eteen sitten viimeiset valinnaiset aineet joista sai valita mitä opiskelee kevätlukukauden ja näistä saa arvosanan todistukseen, osa valinnaisista aineista kuten kuvis oli sellainen että jos sitä ei ota, niin joulutodistuksen numero jää päättötodistukseen.

Laskin, että minun keskiarvo oli tyyliin 7.8 ja 8.0 vaadittiin kouluun mihin halusin. (En muista ihan tarkkaan oliko juuri nämä, mutta jotenkin silleen että 2-3 aineessa pitäisi yhden numeron verran nostaa ka.). Joten katselin todistustani, että missä aineissa pystyisin parantamaan arvosanaa pisteellä ja samalla puntaroin valinnaisia aineita mistä saisin helpoiten yli 8 todistukseen joka nostattaa keskiarvoa. Kuvaamataito oli koko ylä-asteen ollut 9 ja se oli myös valinnaisena aineena, joten vaikka kyseessä oli yksi lempiaineistani tein päätöksen että en ota kuvista jolloin päästötodistukseen jää 9. Vaan otan valinnaisena yhteiskuntaopin joka ei sinänsä kiinnostanut, mutta sitä oli ennakkoon ajateltuna helppo lähteä korottamaan kun pohjalla oli vaatimaton numero.

Kesken syksyn vaihtui kuviksessa yllättäen opettaja. Sitten siinä oli joku ihan normaali maalaus/piirustustunti jossa oma paperini muistaakseni repesi. Heitin sitten ihan ilman ajatusta paperini roskiin ja pyysin tältä uudelta opettajalta uuden paperin. Joka sanoikin, ettei tipu. Käski hakemaan roskiksesta ryttäämäni paperin ja piirtämään siihen. Meni teini-minulta pata ihan jumiin ja suunsoitto jatkui siten, että jouduin rehtorin puhutteluun. Loppu syyslukukausi oli tältä uudelta opettajalta sellaista tiuskimista minua kohtaan ja varmaan syyllinen olin minäkin. Joulutodistuksessa oli kuvaamataito 7, jonka myötä todistuksen keskiarvo taisi laskea ja muistan sen hetken kun totesin mielessäni "ihan sama, en ikinä tule nostamaan keskiarvoa 8". Koska nyt kuvis oli laskenut 9 -> 7 ja se oli lukittu päättötodistukseen, mikä tarkoitti sitä että olisi tarvinnut vielä useampaa muuta ainetta nostaa numerolla. Kuulin myös kun jotkut väittivät, ettei yhdellä lukukaudella voi numero laskea kuin yhden numeron verran. Se vitutti vielä enemmän lisää, enkä tietenkään mennyt protestoimaan mihinkään.

Teininä koin tapauksesta sellaista häpeää, etten edes puhunut asiasta kellekään. En edes ottanut selvää olisiko sinne haluamaani kouluun ollut mahkuja toista reittiä, koska mielestäni minulle oli tehty selvä että se on juuri 8.0 eikä yhtään alle. Muistan kuitenkin kuinka epämiellyttävää oli mennä aina valinnaisen aineen tunnille kun muille se aine oli juuri se mihin oli halunnut. Itselle se oli epäonnistunut taktikointi yritys.

Noh, ei mua tuo sinänsä ole jäänyt harmittamaan mutta hyvä muisto siitä on jäänyt kuinka nuorena kokee, että koko päästötodistukseen vaikutti se yksi rytätty paperin pala.

Kertomuksessa voi olla aukkoja, mutta näin minä sen muistan. Esimerkiksi olen varma, että kuviksen numero otettiin siinä koulussa mihin olisin halunnut keskiarvossa huomioon.

 

[adolf]

Kauhean pitkästi en nyt jaksa alkaa miettimään ja kirjoittelemaan eri asioita. Mutta olen tuosta päihderiippuvuudestani ennenkin palstalle kirjoitellut. Se, että löysin sen ongelman kanssa oman pohjani 15 vuotta sitten, niin se on elämäni suurin muutos ja elämänvalinta. Toki eihän se ollut semmoinen ongelma, että se muutti kaiken kertaheitolla, vaan elän vielä tänäpäivänäkin sitä muutosprosessia, joka silloin vuonna 2010 alkoi.

Mutta en halua edes miettiä semmoista, että mitä olisi tapahtunut, jos elämäni ei silloin olisi ottanut kokonaan toisenlaista suuntaa. Kaikki ystävät, työpaikka, terveys, harrastukset, huomattavasti terveempi itsetunto, rahaa ja mahdollisuus matkustella... mitä tässä nyt on näitä asioita siunaantunut näiden vuosien aikana.. mitään näistä minulla ei luultavasti olisi, jos en sitä päätöstä olisi silloin tehnyt.

Ehkä sen voisin mainita kuitenkin, että jos nyt olisin 20-vuotias minäni uudelleen, niin se ala jota lähden opiskelemaan olisi ihan toinen, kuin mitä olen opiskellut ja mihin olen päätynyt töihin. Ihminen on kovin onnekas silloin, jos jo parikymppisenä tai sitä nuorempanakin tietää hyvin kirkkaasti sen, että mikä on se "oma juttu". Sen ikäisenä se opiskeluun heittäytyminen on paljon helpompaa ja yksinkertaisempaa, kuin keski-ikäisenä.

Mutta en mää isommin valita. Minulla on ihan hyvä työpaikka, mitä nyt viime ajat on eletty hyvin tuulisia aikoja siellä. Ihan mielenkiintoistakin aina ajoittain, mutta ei tuo duuni mikään semmoinen sydämen asia minulle ole.

 

[hege]

Itse olin kanssa, kuten @Kyle , laiska yläastelainen ja tosiaan lukioon (niihin pariin mitä itse olin ajatellut) tarvitsi juuri jonkun reilun 8,0 ka:n. 9-luokan jäljeen kuunneltiin suvivirsi ja saatiin spettari käteen ja toisin kuin kuvittelin ka olikin joku 7,8 ja vitutus melkoisen kova ja taittelin spettarin suoraan taskuun ja hyvä etten heittänyt roskikseen. Sitten siinä mietin ja kun koulun kanslia oli auki vielä niin hain kymppiluokan hakemuksen ja siihen piti täyttää jotain juttua todistuksesta eli spettari esiin ja siinä spettaria katsellessa rupesin ihmettelemään miten tämä ka nyt voi olla noin alhainen? Kansliasta laskin lainaan ja itse laskemaan ja katso, ka olikin oikeasti jotain tyyliin 8,5 eli todistuksen keskiarvo oli laskettu väärin (olettaisin, että arvosanoista oli keskiarvoa laskettaessa jäänyt ehkä 1-2 pois mutta jakajien määrä oli pysynyt oikeana).

Välillä miettinyt miten homma olisi mennyt jos asiaa ei itse olisi silloin huomannut, silloinkin siinä oli kova säätö koska arvosanat oli kuitenkin jo toimitettu eteenpäin ja olit tehnyt jo valinnat sen suhteen mihin pyrit lukioon tai amikseen. (edit lisäys) Eli jos ei siinä kohtaa olisi ajatellut 10-luokkaa ja olisi ollut tyytyväinen 3. vaihtoehtoon lukuin suhteen niin tuskin olisi asiaa sen enempää tarkistellut ainakaan siinä kohtaa.