Elämänvalinnat

[tres11]

Kukaan ei tosiaan tiedä. Ehkä olisit välttänyt noi asiat, mutta jotain muuta epämiellyttävää olisi voinut tapahtua. Esim viikko sen jälkeen kun olisit muuttanut sen huippumallin kanssa saman katon alle, niin olisit liukastunut rapussa ja halvaantunut kaulasta alaspäin.

Mä käytän hissiä. Aina.

 

[Glove]

Ilmeisen huonoja valintoja on tullut tehtyä, kun melkein kaikki on mennyt loppujen lopuksi päin persettä.

 

[tres11]

Ilmeisen huonoja valintoja on tullut tehtyä, kun melkein kaikki on mennyt loppujen lopuksi päin persettä.

Ihan sama fiilis. Kun teet huonon valinnan niin sitä seuraa huonojen valintojen kierre tai siltä on tuntunut. Oon mä tiettyjä isoja päätöksiä miettinyt tarkkaankin ja sitten yleensä aina tehnyt väärän valinnan. Isäni tapaus dramaattisin. Tein väärän valinnan ja piste. Olisiko hyvä valinta silloin aikoinaan saanut aikaan hyvien valintojen kierteen? No ei näitä voi varmaan tietää...

 

[tres11]

Kukaan ei tosiaan tiedä. Ehkä olisit välttänyt noi asiat, mutta jotain muuta epämiellyttävää olisi voinut tapahtua. Esim viikko sen jälkeen kun olisit muuttanut sen huippumallin kanssa saman katon alle, niin olisit liukastunut rapussa ja halvaantunut kaulasta alaspäin.

Itsekin pohdin monesti tätä asiaa itsekseni, että millaiset tietyt pienetkin elämän valinnat ovat minua ohjanneet jonnekin tielle, missä olen juuri nyt. Yritän myös pohtia sitä toista reittiä, että mitä se olisi voinut olla, mutta aina matkassa on myös muuttujia mikä tekee siitä lopulta mahdotonta. Yleensä pohtiessaan sitä toista reittiä sen näkee jotenkin parempana kuin nykyisen. Harvoin niissä pohdinnoissa siinä reitin varrella tulee mitään käänteitä vastaan.

Tämä on juuri se elämän arvaamattomuus, miksi on turha miettiä että mitä jos olisi tehnyt jonkun asian toisin. Kaikki vaikuttaa kaikkeen, ja koskaan ei voi tietää. Periaatteessa jonkun Kälviällä asuvan Pentin aamutoimien myöhästyminen saattaa vaikuttaa sinun elämääsi, jos Pentille tulee kiire töihin ja ajaa siksi vähän vauhdikkaammin ja suoraan sinun auton keulaan jonka vuoksi halvaannut.

Tässä elämässä seilataan enemmän sattuman varassa kuin itse tajuaakaan.

Mä en nyt ihan ymmärrä. Kerroin lähinnä, että mitä elämääni lamaannuttavia asioita ja negatiivista kierrettä EI todennäköisesti olisi tapahtunut, eikä tuossa ole edes kaikki, siis jos elämänpolkuni olisi kulkenut hänen kanssaan. Minä kerroin elämänvalinnastani mikä johti tiettyyn elämänpolkuun. Jos minä ruoskin 18-vuotiasta itseäni väärästä elämänvalinnasta niin eikö se kuulu suoraan tähän ketjuun? Ei tämän asian vatvomisesta mitään hyötyä ole, mutta ketjuun se taitaa kuulua.

Toisaalta hatusta heitetyt spekulaatiot ei toteutuneista tulevaisuuden tapahtumista eivät taida kuulua. Eivät ole elämänvalintoja tai liity perhosvaikutukseen, koska eivät ole toteutuneet.

 

[septi]

Turussa ja naapurikunnissa tuli vietettyä lapsuus ja varhaisnuoruus ja isän kautta saadut kesätyöpaikat oikeastaan ohjasivat uravalinnan suuntaa lopulta. Se ensimmäinen isompi valinta tuli kun kuulin inttiaikojen lopussa kotiutumisoppitunneilla englanninkielisten koulutusohjelmien hausta. Vihaan talvea koko sydämestäni ja olin vakaasti päättänyt muuttaa Suomesta työskentelemään jonnekin Saudi-Arabiaan tai vastaavaan, jossa palkat ovat hyviä ja lunta ei tarvitse nähdä ikinä. Itselleni lupasin, etten edes käy Suomessa koskaan talviaikaan. Ajattelin, että englanninkielinen koulutus olisi hyvä lähtökohta tähän tavoitteeseen. Muutenkin kotikonnuilta oli paljon huonoja muistoja, joten ajattelin että maisemanvaihdos voisi tehdä terää.

Hain kouluun, tulin valituksi ja tämän valinnan perässä sitten muutin siihen ainoaan, pienehköön kaupunkiin, jossa valitsemani alan englanninkielinen koulutus sijaitsi. Kaupunkiin jossa en ollut koskaan käynyt, enkä tuntenut ketään. Muutin päivää ennen koulun alkua ja ensimmäisenä kouluaamuna piti navigaattorin kanssa suunnata perille, kun en tiennyt missä koulu sijaitsee. Turkuun jäivät laaja kaveripiiri ja silloinen tyttöystävä, jonka luokse vielä yli vuoden joka viikonlopuksi ajelin. Ja kun luokalla oli pääasiassa omissa oloissaan ja kotonaan viihtyviä aasialaisia opiskelijoita niin varsinaista luokkahenkeä ei syntynyt oikein missään vaiheessa ja ajoittain oli yksinäisyyttä.

Yksi luokkakavereistani oli kuitenkin nykyinen vaimoni, jonka kanssa ystävystyttiin heti ensimmäisenä koulupäivänä. Ensimmäiset 1,5 vuotta oltiin kavereina tiivisti yhdessä koulussa ja opiskelijatapahtumissa, kaikki arki-illat chattailtiin Messengerissä ja jonkinlaista sutinaakin oli. Siinä 1,5 vuoden kohdalla sain kuulla että "meistä ei koskaan tule paria". Erosin kuitenkin samoihin aikoihin lopulta silloisesta tyttöystävästäni ja pari viikkoa myöhemmin myös vaimo päätti silloisen suhteensa ja sitten oltiinkin yhdessä vaimoni kanssa hänen kommentistaan huolimatta :D Pari viikkoa siitä eteenpäin asuttiin virallisestikin yhdessä ja kohta 14 vuotta on yhteistä matkaa takana ja kaksi upeaa lasta saatu.

Kaikenlaisia muitakin pienempiä valintoja opiskeluvalintojen, asuinpaikkojen ja työpaikkojen kanssa jotka ovat vaikuttaneet polkuun, mutta tuo opiskelupaikan valinta ja muutto ovat selkeästi se suurin mullistus. En päässyt pakenemaan talvia ja kaveripiirini jäi pysyvästi aika suppeaksi, mutta toisaalta tutustuin ihmiseen jonka kanssa kemiat kohtasivat niin hyvin että heti ensimmäisestä keskustelusta koulun ruokalassa alkaen tavallaan kuljettu samaa matkaa (vaikka aikansa ottikin ennen kuin yhteen päädyttiin) ja rakennettu yhdessä perhe ja oma talo kehä3 kupeeseen. Lisäksi pystyin jättämään sen menneen painolastin ja Turun kuppikunnat taakseni ja kasvamaan paljon itsevarmemmaksi ihmiseksi itsekin. Monta kertaa olen miettinyt miten asiat olisivat menneet jos olisin valinnut sen ´helpomman´ vaihtoehdon ja jäänyt Turkuun opiskelemaan alaani suomenkielisessä oppilaitoksessa, joka oli kakkosvaihtoehto. En usko että asiat olisivat miltään osin paremmin. Olen erittäin onnellinen että tein tuon valinnan! Ilman niitä intin kotiuttamisoppitunteja tuskin olisin ollut tietoinen, tai osannut edes ajatella että alaani on myös englanninkielinen koulutus saatavilla Suomessa. Kiitokset siitä siis inttivelvoitteelle!

 

[Czescku]

Näitä tarinoita on mukava lukea. Lisää kiitos. Tässä lyhyesti yksi omani:

Seurustelen (siis asunut avoliitossa kohta 2v) naisen kanssa, joka ensitapaamisella totesi suoraan ettei voisi ikinä kuvitella seurustelevansa sinisilmäisen tai suomalaisen kanssa. Hän on kyllä suomalainen, mutta kasvanut Tansaniassa eikä viihdy täällä, siksi lähdemmekin sunnuntaina Espanjaan, jossa hän tuntee olonsa kotoisaksi kun kaikki huutavat toisilleen.

Ja miten tähän on päädytty. Isäni työskenteli Kaukaan tehtaalla Lappeenrannassa ja sieltä (sekä Kuusankoskelta) lähetettiin 1978 porukkaa asiantuntijoiksi Jari projektiin Brasiliaan. Minä parivuotiaana pikkupoikana sinne myös. 10v myöhemmin Skotlantiin päätettiin tehdä paperitehdas ja taas asiantuntemus Suomesta (Lappeenrannasta) ja sinnehän minäkin. Vanhempani tykkäsivät muutenkin matkustella niin lukion kolmannella oli helppo päätös lähteä kotikaupungin korkeakouluun (silloin vielä Lappeenrannan Teknillinen Korkeakoulu nimellä) lukemaan kansainvälistä markkinointia, kun moisen opiskelulinjan löysin vaihtoehtoja tutkiessani. Siihen kuului nimittäin pakollinen vaihtolukukausi. Minä menin Ranskan Rivieralle lukuvuodeksi, kun olin jo Skotlannissa 12-vuotiaana koulussa aloittanut ranskan opiskelun ja halusin lämpimimpään paikkaan, jossa puhutaan ranskaa.

Puolisoni totesi minulle alkuaikoina etten ole suomalainen (sinisiä silmiä hän ei selittämällä pois saa kuitenkaan), mikä varmaan pitää jossain määrin paikkaansakin, kun on sen verran maailmaa tullut nähtyä.

Voisin tähän myös toisen naisjutun kertoa perään. Joskus vain kaikki tuntuu menevän ns. putkeen. Alkuvuodesta 2006 sain vihdoin töitä (valmistuin 2003 toukokuussa) Helsingistä (TeliaSoneralta). Muutin kaverin luokse Hakaniemeen 28.2. tiistaina (1.3. alkoi työt). Viikonloppuna tietenkin biletettiin tänne päin jo muuttaneiden kavereiden kanssa ja tapasin lasteni äidin, joka oli eronnut puolisostaan olympiafinaalin jälkeen (26.2. jos joku ei Torinoa muista). Minä en erosta tiennyt, mutta kaverini tiesivät ja koska minulla oli ollut vähän sutinaa jo aikoinaan Lappeenrannassa lasteni äidin kanssa niin olivat minulta salassa sopineet jonkun kuppilan jossa sitten "vahingossa" tavataan. Kuukauden sisällä yhteenmuutto, 2 kuukaudessa kihloihin ja 1,5v jälkeen naimisiin. Oli ensimmäinen ns. oikea tyttöystäväni ja kaksi ihanaa lasta siitä on tuloksena vaikka suhde eroon päättyikin 10v sitten.

On elämänvalintoja joskus tullut mietittyä, mutta kuten tässäkin ketjussa todettu niin turha katua mitään, koska ei menneeseen voi vaikuttaa. Ei elämä aina helppoa ole ollut (esim. pari läheisen itsemurhaa, isäni kuolema 1999 ja avioero 2015), mutta tässä sitä vain eteen päin porskutetaan.

 

[Kaskelotti]

Valinnat, valinnat.

Mä olin aikoinaan naimisissa. Elettiin sellaista kahden kouluja käyvän ja myöhemmin töitä tekevän ihmisen dinkkutaloutta. Kaikki oli ok, kivaa, ihan jees. Ei mitään valittamista, elämä oli helppoa. Oli asuntolainat ja autot ja muut. Ei kuitenkaan ollut myöskään mitään järisyttävää ja suurenmoista, vähän sellaista hidasta hautapaikan katselua. Vaimo sitten täräytti, että erotaan. Tällain kaunistellusti. Erottiin. Myöhemmin kävi ilmi, että ihan kahdestaan ei oltu viimeistä vuotta oltu. Oli siellä se kolmaskin.
No mulle se ero jo itsessään oli sellainen elämän pysäyttävä asia. Tiedot petollisuudesta vei sitten loputkin. Muutto vieraalle paikkakunnalle. Olin todella yksin. Niin saatanan yksin. Aivan eksyksissä, helvetin hukassa.

Tuossa vaiheessa hurahdin. Aloin tutkia itseäni, omaa arvomaailmaani, omaa maailmankuvaani. Huomasin olevani ihan väärässä paikassa, mutta ei sitä oikeaa suuntaakaan löytynyt. Aloitin joogan. Aloitin meditoinnin. Tein totaalisen resetin. Mutta ei. Tapasin naisen, joka vei minut tantrakurssille. Hei, tässähän on jotain. Tuo suhde päättyi, mutta ajatus kyti sisälläni. Mitä helvettiä mulla on hävittävää? Mulla ei ole ketään, elämällä ei ole suuntaa, työt toki sujuu vaikka vasemmalla kädellä, vaikka kiinnostusta ei ole vähääkään.

Ja niin tein valinnan. Lähdin tutustumaan itseeni syvemmin tantran kautta. Pitkälle kurssille, joka joko toisi selkeyttä tai sitten ei. Tavattiin porukalla ensimmäistä kertaa paikkakunnalla, josta tulisi myöhemmin kotipaikkani, joskin muista syistä. Tavattiin toisen kerran, pitkän viikonlopun merkeissä aivan muualla. Kolmannen viikonlopun aikana tutustuin kuin vahingossa naiseen, jossa oli jotain kiehtovaa. Samaan aikaan jotain niin avointa ja kuitenkin niin salaperäistä, mystistä, sulkeutunutta. Sanoin suoraan tuolloin, että haluan tutustua häneen paremmin. Hän kertoi elävänsä polyamorisessa suhteessa. Kellot soivat päässä, entinen minäni huusi taustalla, että ”älä nyt saatana tuollaiseen pervoiluun lähde”. Tavattiin kuitenkin. Tämä johti suhteeseen, polyamoriseen sellaiseen, aluksi enemmän kauko- sellaisena, sittemmin kehittyi parisuhteeksi, avoliitoksi. Hän oli alusta asti ollut avoin halustaan omaan perheeseen. Mulla ei aiemmassa elämässä ollut mitään tällaisia ambitioita, mutta uusi minäni oli myös kaivannut tällaista. Jätettiin ehkäisy pois ajatuksella, että katsotaan mitä tapahtuu, ja jos tapahtuu, niin se on tietoinen valinta.
Tuli lapsi, tuli toinenkin. Seuraavaa odotellaan. Häitä tanssitaan tulevana kesänä.

Valinta. ”Mene sinne kurssille, et sä häviä siinä mitään muuta kuin korkeintaan rahaa”. Jos ex-vaimoni uskottomuus ei olisi romahduttanut koko maailmaani, en olisi kyseenalaistanut sitä maailmaa enkä löytänyt tällaista paratiisia.

Samalla löysin uudenlaisen rehellisyyden. Sellaisen, jossa sanon asiat suoraan, häpeilemättä, piilottelematta, ja silti loukkaamatta tietoisesti muita. Työelämässä tuo nostattaa välillä kulmakarvoja, koska siihen ei ole totuttu. Mutta samalla olen saanut kollegoilta aivan toisenlaista arvostusta osakseni, koska en taivu paskanjauhantaan ja mutkutteluun. Pyydettäessä annan myös rehellisen palautteen. Mun tavoite on, että ihan joka ikinen kehittyy siinä mitä tekee eikä jää lorvimaan sinne lattevyöhykkeelle, mukavuusalueelle, jossa kaikki on ihan kivaa ja ihan ok. Joskus kehitys vaatii kaaosta, ihan kaiken murskaamista, jotta se oikea suunta löytyy.

 

[hooceebruins]

Melko moni asia on mennyt elämän aikana aikalailla päin sitä itteään ja karmeita valintoja on tullut tehtyä, jotka ovat päättäneet pari avoliittoa ja aiheuttaneet potkujakin töistä. Silti tässä sitä rullaillaan keski-ikäisenä, ehkä jotain oppineenakin ja sinut itsensä kanssa.

 

[magnum37]

Mahtava ketjunavaus. Itse olen aina ollut "menneisyydessä elävä" sentimentaalinen ihmistyyppi. Paljon on tullut mietittyä tehtyjen ratkaisujen sekä sattumien välisen symbioosin merkitystä ihmisen elämässä. Etenkin nyt kun viiskymppiset lähestyy, niin sitä ainakin luulee pikku hiljaa ymmärtävänsä missä meni vikaan ja mitä olisi pitänyt tehdä toisin, ja mille ei olisi kuitenkaan voinut mitään jne.

Jos elämällä on jokin syvällinen tarkoitus, niin se lienee tästä elämästä oppiminen - usein virheiden kautta. Kaikilla on omat ristinsä kannettavanaan tässä elämässä. Ne ovat vain kaikilla vähän erilaisia. Mä inhoan kaikenlaista draamaa enkä tahdo sellaista tietoisesti elämääni aiheuttaa, mutta usein se tylsistä tylsinkin elämä tahtoo olla melkolailla draamaa täynnä, kun asioita katsoo taaksepäin. Se, että vielä seisoo tässä omin jaloin kaikkien haasteiden jälkeen, mitä elämä kullekin matkan varrella eteen heittää - on jo ihme sinänsä.

Olen vähän kateellinenkin monille fiksuille ja vastuuntuntoisille tämän päivän parikymppisille, joilla tuntuu olevan selvä suunnitelma elämälleen ja ovat valmiita tekemään kovaa työtä päästäkseen tavoitteisiinsa. He ymmärtävät, että maailma on lähtökovaisesti kova paikka. Itse olin nuorena enemmänkin sellainen haaveilija ja idealisti. Jalat eivät useinkaan olleet tukevasti maassa. Elin melko hedonistisesti ja pidin nautiskelevaa elämäntyyliä ihmisen itsestäänselvänä perusoikeutena. Huhu kertoo, että aikoinaan John Lennonin viikonloppumatka New Yorkiin kesti lopulta kymmenen vuotta. Olen voinut todeta samaistuneeni tähän. Mun fokus oli liikaa pehmoilussa ja nautiskelussa, mihin käytin elämäni parhaat ja energisimmät vuoteni. Saavutin korkeakoulututkintoni vasta 33-vuotiaana.

Mulla oli hyvä rakastava koti, mutta vanhemmat eivät juuri vaatineet minulta mitään. Osaksi tähän saattoi kai vaikuttaa synnynnäiset terveysongelmani. Vaikka vanhempieni tarkoitus oli varmasti hyvä, kotona oppimani asenne ei palvellut elämänkaareni edistymistä kovin hyvin. Elin elämääni omassa haaveellisessa kuplassani, ja koulunkäynti oli enemmänkin pakkopullaa. Läksyistä laistoin aina sieltä missä mahdollista. Ottaen huomioon minun aina lukeneeni koulukirjoista noin joka toisen sivun, niin oli sinänsä saavutus saada ylioppilaslakki reaalin kirjoittamalla. Se oli vähän pakko, kun matematiittiset lahjat olivat lähinnä nollatasoa. Lyhyen matematiikankin kurssit tuottivat toisinaan vaikeuksia. Ainoan kiitettävän numeron koskaan matematiikasta sain prosenttilaskuista yläasteella, ja siitäkin on kiittäminen lähinnä valveutunutta jääkiekkotilastojen tarkkailua Teksti-tv:stä. Kerrankin ymmärsin mitä lasketaan ja miksi.

Mulla oli muutamia sellaisia luontaisia kykyjä ja kiinnostuksenkohteita, joiden varaan kuitenkin pystyin rakentamaan jonkinlaista työuraa ja myöhemmin yritystäkin. Vaikka muodollinen pätevyys puuttuikin, niin pystyin todistamaan itselleni ainakin sen, että itseensä uskomalla sekä luontaisilla kyvyillä voi myös löytää paikkansa maailmassa. Mutta palatakseni siihen matematiikkaan; myöhemmin elämässäni tajusin, että matemaattinen lahjattomuuteni esti minua tosiasiassa pyrkimästä niille aloille, joissa olisin oikeasti kaikista eniten halunnut työskennellä ja joille minulla olisi ehkä motivaation ja perustietopohjan tasolla ollut jotain annettavaakin.

Yksi uraan liittyvä konkreettinen väärä elämänvalinta ainakin antaintamahdollisuuksien kannalta oli ehdottomasti se, että vaikka näpertelin tietokoneiden kanssa 8-vuotiaasta lähtien, niin mukavuudenhaluiselle ja visuaaliselle tyypille kuten minä, ne kaikki tietokoneen ääressä vietetyt tunnit kuluivat lähinnä pelaamiseen ja demojen tekoon sen sijaan, että olisin opiskellut basicia tai C-kieltä ja oppinut koodinväännön saloja. Fiksumpana lapsena tässä olisi voinut TEORIASSA vaeltaa suuren menestyjän polkua. Mutta kun ei onnistunut. Väärin valittu!

Tajusin myös myöhemmin, että lukion aikoihin olin myös masentunut. Tämän laukaisi oman terveydentilan aiheuttamien vaikutusten havaitseminen omassa elämässä sekä vanhempien ero ennenkuin aloitin lukion. Mutta siihen aikaan ei näistä puhuttu, eikä sitä itsekään ymmärtänyt, että oli paha olla. Lääkitsin itseäni sitten hakemalla entistä enemmän lohtua pyrkimyksestä nauttia elämästä koulumenestyksen kustannuksella. Onneksi päihteet eivät minua kuitenkaan missään vaiheessa kiinnostaneet.

@tress11 kirjoitti avausviestissään naisasioiden vaikutuksesta elämässä. Kieltämättä ne omallakin kohdalla noin yleisen tyytyväisyyden kannalta näyttelivät isoa osaa nuoruudessa. Vaikka elänkin pitkässä parisuhteessa, niin paljon kipeitä muistoja jäi. Sanotaanko näin, että naisasiat olivat aivan liian - siis aivan suhteettoman - tärkeitä. Se kaikki yrittäminen soidinmenoineen meni överiksi ja sillä tavoin tietämättäni sabotoin menestysmahdollisuuksiani onnellisen ja tasapainoisen parisuhteen löytämisessä. Olisi pitänyt valita kiinnittää ensisijassa huomio oman itsensä kehittämiseen niin ne naiskuviotkin olisivat varmasti järjestyneet paremmin siinä ohessa.

Niin, ja sellainen isompi elämänvalinta, joka muutti elämäni suuntaa merkittävästi, oli aikoinaan nuoruuden päätös palata Helsingistä takaisin synnyinkaupunkiini Vaasaan. Mutta en nyt väsytä lukijaa tässä kohden yksityiskohdilla. Mutta joskus olen miettinyt, mitä jos olisin jäänyt. En tiedä haluaisinko tietääkään.

En minä tiedä. Tässä nyt jotain ajatuksia. Paremminkin olisi voinut mennä ja vielä huonomminkin olisi voinut käydä.

 

[tres11]

Se kaikki yrittäminen soidinmenoineen meni överiksi ja sillä tavoin tietämättäni sabotoin menestysmahdollisuuksiani onnellisen ja tasapainoisen parisuhteen löytämisessä.

Hieno koko teksti, mutta lainataan tätä kohtaa. Tämä on muuten ihan totta. Omassa tapauksessani tämä tyttö teki kaikki aloitteet. Oma soidinmenoni oli istua yksin tylsistyneenä typötyhjässä yökerhossa. Eiköhän olisi homma toiminut meillä, näin uskoisin...

 

[Ronikki73]

Minulla nämä "entä jos", "mitä jos" ja kaikki jossitellut meni pahasti överiksi jossain välissä.
Olen luonteentani aika paha murehtija, ja jossittelut aina vain pahensivat asioita päässäni.
Jossittelut oli varmaan osa syy minun masennuskausiin, onneksi noista nyt on päässyt suurimmaksi osaksi eroon, mutta aina se minun tyhmä pää keksii jotain, mitä pyöritellä päässä, että sekoaa koko ukko.

Varmaan se on vain hyväksi välillä mietiskellä elämänsä valintoja ja miettiä mitä olisi tapahtunut jos olisi tehnyt jotain toisin, mutta sitten on meikäläisen kaltaiset tollot, kenellä ajatukset jää välillä kiertämään kehää, jota ei joskus tunnu saavan millään poikki.

 

[tres11]

Minulla nämä "entä jos", "mitä jos" ja kaikki jossitellut meni pahasti överiksi jossain välissä.
Olen luonteentani aika paha murehtija, ja jossittelut aina vain pahensivat asioita päässäni.
Jossittelut oli varmaan osa syy minun masennuskausiin, onneksi noista nyt on päässyt suurimmaksi osaksi eroon, mutta aina se minun tyhmä pää keksii jotain, mitä pyöritellä päässä, että sekoaa koko ukko.

Varmaan se on vain hyväksi välillä mietiskellä elämänsä valintoja ja miettiä mitä olisi tapahtunut jos olisi tehnyt jotain toisin, mutta sitten on meikäläisen kaltaiset tollot, kenellä ajatukset jää välillä kiertämään kehää, jota ei joskus tunnu saavan millään poikki.

Toisaalta tämä on ketju elämänvalinnoista ja niiden merkityksistä eli myös asioille joita siellä pään sisällä pyörittelee. Ei tuosta kyllä mitään hyötyä ole päin vastoin, tämä on totta, mutta itselläni on suuria vaikeuksia saada pois päästä tapahtumaa joka on vaikuttanut näin perustavalla tavalla koko elämääni ja siis negatiivisessa mielessä. Ei se varmaankaan pyörisi päässä jos tilanne olisi edes vähän parempi itsellä...

 

[Baikonur]

Monen vuoden ajelehtimisen ja haahuilun jälkeen, vapun aikaan 2010 tuli tehtyä omalta osaltani hyvin merkittävä valinta. Yhden baari-illan jälkeen eräästä ravintolasta poistuttuani erään sekalaisen porukan yhtenä jäsenenä, jäimme pähkäilemään, että mitä seuraavaksi. Katseemme kohtasivat yhden viehättävän ja illan aikana mukavaksi osoittautuneen naisen kanssa. Muistan edelleen sen katseen ja oman jännitykseni rennosta humalan tuomasta olotilastani huolimatta. Porukka hajaantui omille teilleen ja me jatkoimme kaksin kävellen yhteen hyväksi havaittuun pizzeriaan.

Juttelimme taukoamatta ja heti niin syvällisiä, että tajusin, ettei tämä tähän voi jäädä. Kerroimme molemmat menneen elämämme kipukohdista, eroista ja menetyksistä jne. Jatkoimme myöhemmin juttelua kohtuullisen karussa yksiössäni, johon en olisi kehdannut päästää ketä tahansa. Sovimme treffit parin päivän päähän yhteen läheiseen kuppilaan. Odotin siellä pikkupojan innolla hyvissä ajoin ennen sopimaamme aikaa ja välillä olin jo varma, ettei hän saavukaan paikalle. Siinä samassa, kun vilkaisin ulko-ovelle, hän avasi oven hymyillen. Tämänkin katseen muistan elävästi. Elimme intensiivisen kevään ja kesän ja loppusyksystä raskaustesti näytti positiivista. Muutimme yhteen vuokrakolmioon ja esikoisemme syntyi seuraavana kesänä. Pari vuotta myöhemmin lähes päivälleen saimme toisen lapsen. Tällä hetkellä asumme omakotitalossa, maaseutumaisessa ympäristössä, niin kuin molemmat haaveilimme silloin suhteemme alkuaikoina.

Tämän halusin kertoa siksi, että vielä tuolloin 2010 alkuvuonna olin varma, että elän loppuelämäni yksin. Tuolloin takana oli kaksi eroa ja valtava pettymys omaan itsekkyyteeni ja tyhmyyteeni parisuhderintamalla. Sen sentään tajusin, että itse olin töpeksinyt ja kaiken sen seurauksena ansainnut.

 

[Sonny Burnett]

Pääsin nuorena pahimpana lama-aikana kesäduuniin kaupungin ehkä tavoiteltuimpaan ja parhaiten palkattuun tehtaaseen. Tein hommani ja kaiketi hyvin teinkin, kun syksyn lähestyessä alkoi tulla vihjauksia- ja sittemmin lupauksia että vakihommia olisi tarjolla. En kuitenkaan ollut kiinnostunut uraputkesta kyseisessä firmassa ja kaupungissa ja totesinkin että kiitos- mutta ei kiitos. Tämä määrä-aikainen pesti riitti minulle. Sain siitä aikamoista hämmästelyä ja vittuiluakin vähän sieltä ja täältä kuinka kiittämätön ja ylimielinen urpo olen kun ei jonkun mielestä lottovoittoon verrattava duuni kelpaa.

Jatkoin omilla suunnitelmillani eteenpäin. Vaihdoin kaupunkia. Kului ehkä 4 kuukautta kun kesäduunipaikassa alkoi isot yyteet. Ensimmäiset ikinä kyseisessä suuressa- liki 2000 hengen työpaikassa. Porukkaa joutui pihalle niin maan perusteellisesti. Todennäköisesti meikä olisi ollut tuossa porukassa mukana viimeisimpänä tulleena. Kai tuostakin olisi eteenpäin päästy mutta elämänpolku olisi ollut varmasti kovin erilainen.

 

[Hippi Hiiri]

Minulla on vaimo ja hänen kanssaan pari skidiä, koska satuin menemään tiettynä hetkenä kuntosalille, ja nykyinen työpaikka ja oikeastaan koko ura, koska satuin menemään yhden heebon kanssa samaan aikaan saunaan opiskelijabileissä.

Vaimo ja lapset -tarina hiukan pidemmin: menin kaverin kanssa salille, jossa random emäntä, jota en siellä salilla nähnyt sitä ennen enkä sen jälkeen, tuli kyselemään että mitäs pojat harrastaa. Hän sitten pitchasi meille oman lajinsa, jota lähdinkin kokeilemaan. No, se vei mukanaan ulkomaille asti pelaamaan. Yhdessä turnauksessa asteli sitten tuleva vaimo vastaan ja hänen kanssaan tosiaan pari muksua tehtynä. Jos olisin sinä päivänä mennyt salille pari tuntia myöhemmin, näitä lapsia tuskin olisi olemassa.

Työpaikka ja ura: Opiskelujen alkuvaiheessa satuin saunomaan jossakin bileissä yhden kurssikaverin kanssa, joka myöhemmin puhui minut sen saunareissun vuoksi kesähessuksi sisään silloiseen työpaikkaansa. Siellä meni monta vuotta ja sen jälkeenkin olen jatkanut alalla.

 

[Iisoppi]

Olin kesätöissä metallialan yrityksessä. Työskentelin kanttikoneella (tehtiin erilaisia listoja ja esim. jiirilevyjä). Aluksi minulla oli työkaverina kokenut reilu nelikymppinen nainen. Hän joutui sitten menemään tuuraamaan keittiöön kun siellä työskennellyt "emäntä" juhli miehensä viiskymppisiä sen verran railakkaasti että unohti tulla töihin. Tämän jälkeen sain itseni ikäisen noviisin työkaverikseni (yksin tuota konetta ei voinut käyttää). Tultiin ihan kivasti toimeen mutta ei ne nyt mitäänkään ystäviä oltu keskenämme.

Lähdin kerran töiden jälkeen kaupungille ja törmäsin työkaveriini. Hän ei ollut tunnistaa minua kun minulla oli meikit naamassa (töissä en käyttänyt). Pyörittiin vähän Triossa kaupoilla ja lähdettiin sitten Sokkarille (Sokos) "kahville". Kun käveltiin Aleksia (Aleksanterinkatu) niin yhtäkkiä auto pysähtyi tien viereen ja sieltä tuli ulos kaksi miestä. Toinen oli työkaverini avomies ja toinen hänen kaverinsa. He olivat Lahdessa urheilukoulussa armeijassa. Hetki juteltiin ja sitten miehet jatkoi matkaa autolla. Eipä siinä mitään... Ei jäänyt kummoinenkaan vaikutus kummastakaan.

Sitten työkaveri alkoi puhua että hänen aviomiehensä armeijakaveri oli kovin ihastunut minuun Että hän haluaisi tavata minut ennenkuin armeija loppuu. Sitten tuli sellainen viikonloppu että hän olisi Lahdessa kun hänellä oli kisat Hälvälässä? (harrasti ammuntaa) ja voitaisiin vähän käydä viihteellä nelistään. Niinhän sitten eräänä lauantaina menin työkaverini luokse. Syötiin, juotiin (lähinnä kaljaa ja lonkeroa) ja katsottiin Uhrilampaat. Illan aika miellyin tähän "inttikaveriin". Meillä oli mukavia jutteluja röökillä ollessamme. Vähän siinä pussaltiinkin... Sitten lähdettiin Lahden yöhön ja mentiin Divaan (yökerho/disco). Siellä minulla meni jo aika lujaa. Mutta oli kivaa. Mies seurasi minua kaikkialle, tarjosi juotavaa ja odotti jopa vessan ovella. Käsikynkkää käveltiin sitten työkaverini kotiin yöksi. Ja yöllä harrastettiin seksiä. Ihanaa seksiä. Taisin olla jopa vähän rakastunut.

No ampumakisat meni ja armeija oli jo loppu.Ajattelin että se nyt oli siinä. "Inttikaveri" oli kotoisin pohjoisesta ja armeijan jälkeen lähti sinne. Mutta me pidimme kuitenkin yhteyttä ja jotenkin lupauduttiin toisillemme kun meillä oli jokin yhteys. En halunnut mitään kaukosuhdetta mutta en halunnut myöskään irrottaa hänestä. Ja jotenkin parin vierailun jälkeen (hän kävi Lahdessa) jätkä jäi minun asuntooni. Se oli kyllä aluksi ihanaa. Oli ihminen joka arvosti minua ja halusi puuhata kanssani. Minun ihana nallekarhuni, lämmin, pehmoinen ja herttainen. Hän oli paljon kanssani koska hänellä ei ollut oikeastaan kavereita Lahdessa (työkaverini oli saanut lapsen ja perhe oli siinä kiinni). Voi vitsi, se oli jonkin aikaa todella ihanaa elää avoelämää ja suunnitella tulevaa. Häitä, lapsia, omaa taloa yms...

Mutta sitten alkoi tuntua että kaikki on liikaa. Halusin enemmän omaa elämää. Mutta mies olikin hyvin mustasukkainen ja omistava. Ihanasta miehestä tulikin hirviö. Hän ohjasi minua, mitä teen, ketä tapaan ja milloin. Hän oli aina mukana. Rakastavana ja herttaisena... Jotkut kadehti minua kun minulla niin ihana mies. Mutta hän oli minun vankilani. Mutta niin rakas minulle. Kyllähän käytti minuun fyysistä väkivaltaakin mutta pahinta oli henkinen väkivalta. Minun vähättelyä, haukkumista ja kiusaamista. Vain hän on niin suopea ja kiltti että hän sietää minua. Minun pitäisi olla kiitollinen hänelle. Hän mursi minut joka olin jo alunperin rikki (se on toinen tarina). Olin kiinni hänessä ja hän oli minun kotona. Tuntui ettei minulla ole voimia laittaa häntä pois. Olihan se hänenkin koti.

Ja sitten kerran tuli vain raja vastaan. Sain sanottua hänelle että jos hän ei lähde pois asunnostani niin kerron poliisille miksi jouduin päivystykseen (mies oli tönäissyt niin että kaaduin pöytää vasten ja menetin tajuntani ja sain ison haavan). Ja hän lähti. Oli aiemmin sanonut että lähtee pois vain jalat edellä (kuollut) tai omasta tahdostaan kun esitin että olisi parempi että hän jättäisi minut ja kotini. Olen edelleen todella tyytyväinen että mies ei koskaan ottanut minuun uudelleen yhteyttä. Ja tiedän että tulevaa ja muita "uhreja" ajatellen, minun olisi pitänyt tehdä hänestä ilmoitus poliisille. Mutta minä en jaksanut. Olin vain niin tyytyväinen että hän lähti pois.

Ja minulla meni vuosia koota itseni. Tunsin itseni huonoksi ihmiseksi koska olin alistunut sellaiseen käytökseen. Lisäksi jossain ajatusten pohjalla oli se ettei kukaan muu kuin tuo jätkä voi rakastaa minua kun olen niin vaikea ja hajalla. Hän näki minun heikkouteni. Eikä asiaa auttanut että äitini oli ihan tuon miehen lumoissa. Hän odotti lapsenlapsia, häitä yms. statusjuttuja. Hän ei vieläkään halua uskoa että kyseessä oli inhottava ihminen. Mutta minulla on ollut onneni että olen voinut näitä juttuja puhua ystävälleni ja terapiassa. Ja minun kohdalle tuli vielä muutama upea mies jotka rakasti minua mutta antoi minun elää. Olen heistä niin kiitollinen. Ja lopulta, vuosien harhailun jälkeen, löysin miehen jonka kanssa on hyvä olla. Ei ole liikaa omistamista. On vain hyvä olla yhdessä. On ollut ongelmia mutta niistä on selvitty.

Tulipahan vuodatus. Mutta tämä on minusta yksi esimerkki siitä että jos... niin kaikki olisi mennyt toisin.
...Jos en olisi saanut kesätöitä juuri sieltä
...Jos työparin ei olisi tarvinnut lähteä tuuraamaan keittiöön
... Jos en lähtenyt kaupungille ja tavannut työkaveriani
.... Jos en olisi suostunut lähtemään työkaverini luokse viettämään iltaa
.... Jos olisin torpannut kaukosuhdeteen heti aluksi
... Jos en olisi antanut toisen muuttaa luokseni niin helposti
'
'
'
.... Jos olisin kasvattanut munat ajoissa! ;-)

 

[tres11]

Hyvää settiä porukka vetää kyllä :)