Havumetsien GM
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Sini-puna-valkoinen, Kupittaan ylpeys!
Venäjän lentokoneturman yhteydessä tällä palstalla on käyty aika kovaa ja jossain määrin puuduttavaakin vääntöä siitä, miten kukin tämän tapauksen ja yleensäkin tällaiset tapaukset kokee. Tänä vuonnahan näitä on ollut paljon: Japani, Norja ja nyt Venäjä. Tämän ketjun idea on, että täällä jokainen saa ihan vapaasti purkaa sitä omaa vittuuntuneisuuttaan tekopyhään RIPittelyyn ilman, että tarvitsisi mennä huutelemaan niihin pöytiin, joissa joku oikeasti suree tapahtunutta.
Jokainen kokee tällaiset uutiset omalla tavallaan. Omaa tunnereaktiolle ei yksinkertaisesti mitään voi, se tulee spontaanisti. Ei sitä tarvitse myöskään mitenkään perustella. Mulle on tässä vuosien varrella käynyt kertakaikkisen selväksi se, etten kykene tuntemaan juuri minkäänlaista surua kun itselleni täysin tuntematon ihminen tai ihmisiä kuolee. Esim. Tommy Tabermannin runoista ja Tommysta persoonana pidin hyvinkin paljon, mutta en minä silti hänen lähtöään sen kummemmin jaksanut surra. Puhumattakaan jostain norjalaisista demarinuorista.
Omien läheisten kohdalla tilanne olisi varmasti eri. En kuitenkaan osaa siitä mitään sen kummemmin sanoa, kun esim. oman vanhemman poismeno ei Luojan kiitos ole tähän ikään mennessä vielä eteen tullut.
Sitten itse asiaan. Todella rasittavaa tuo WTC-iskujen muisteleminen. Se on ollutta ja mennyttä ja sillä hyvä. Oli salaliittoja tai ei. Ne ihmiset on jo mullissa, turha koko asiaa on enää märehtiä varsinkaan tässä mittakaavassa.
Jokainen kokee tällaiset uutiset omalla tavallaan. Omaa tunnereaktiolle ei yksinkertaisesti mitään voi, se tulee spontaanisti. Ei sitä tarvitse myöskään mitenkään perustella. Mulle on tässä vuosien varrella käynyt kertakaikkisen selväksi se, etten kykene tuntemaan juuri minkäänlaista surua kun itselleni täysin tuntematon ihminen tai ihmisiä kuolee. Esim. Tommy Tabermannin runoista ja Tommysta persoonana pidin hyvinkin paljon, mutta en minä silti hänen lähtöään sen kummemmin jaksanut surra. Puhumattakaan jostain norjalaisista demarinuorista.
Omien läheisten kohdalla tilanne olisi varmasti eri. En kuitenkaan osaa siitä mitään sen kummemmin sanoa, kun esim. oman vanhemman poismeno ei Luojan kiitos ole tähän ikään mennessä vielä eteen tullut.
Sitten itse asiaan. Todella rasittavaa tuo WTC-iskujen muisteleminen. Se on ollutta ja mennyttä ja sillä hyvä. Oli salaliittoja tai ei. Ne ihmiset on jo mullissa, turha koko asiaa on enää märehtiä varsinkaan tässä mittakaavassa.