Ei vetänyt surulliseksi / hiljaiseksi

[Kourujärven Ponnistus]

Lapsiin kohdistuvat trakediat vetävät hiljaiseksi. Esimerkiksi Afrikassa, Kobin autiomaassa moni lapsi kuolee ns. "paskahalvaukseen", joka johtuu huonosta vesijohtovedestä. Myös Kiinassa lapsityövoiman ylimalkainen käyttö vituttaa suunnattomasti ja vielä kun moni tälläkin palstalla sortuu ns. "Kiina-paitaan", on vitutus vielä kahta kauheampi.

Oikeastaan kaiken muun suhteen olen melko kylmä. Esimerkiksi jos joku NHL-stara ajaa Ferrarilla kahtasataa lyhtypylvääseen, olen ratketa riemusta.

 

[Havumetsien GM]

Jotenkin hämmentävää ollut seurata noita Norjan ampumisten muistoseremonioita. Vähän kuin ateisti seuraisi jotain herätyskokousta ja yrittäisi päästä siihen "fiilikseen". Ei vain avaudu, että miten tuollainen täysin tuntemattomien ihmisten kuoleminen voi koskettaa yhtään millään tavalla tai toimia jonain "kansakunnan yhdistäjänä". Jag älskar Norge, vi älskar Norge... Täytyykö sitä koko ajan todistaa? Vaikka Suomessa tapettais 10 000 ihmistä massa-ampumisissa samana viikonloppuna, niin ihan yhtä lailla mä olisin ylpeä suomalaisuudestani kuin sitä ennenkin. Ei siihen tarvittaisi mitään ruusuja, nalleja, pääministerin puheita ja kolmevuotiaiden tyttöjen koskettavia "Rakastamme Suomea, Suomi on rauhan kansakunta, vastaamme vihaan rakkaudella" -runoja.

Totta kai jos läheinen ihminen (tai miksei eläinkin) kuolee, niin se koskettaa. Samoin se, jos näkee kärsimyksen läheltä eli jos nyt vaikka katsoisin ikkunasta ulos ja siellä olisi joku tekemässä väkivaltaa, niin eihän se tietenkään kivalta tuntuisi, päinvastoin. Mutta se että täysin minulle tuntemattomat ihmiset kuolevat, on ihan se ja sama. Maailmassa on se 7 miljardia ihmistä ja koko ajan joku kärsii ja kuolee. Jos sitten vähän isompi määrä kuolee kerralla, niin ei sillä ole yhtään mitään merkitystä jos vähänkin laajemmasta perspektiivistä tarkastelee.

Murehdin paljon ihmiskunnan tulevaisuutta ja niitä ihan oikeita ongelmia: luonnonvarojen liikakulutus, julkisen ja yksityisen velan tolkuton määrä, maapallon liikakansoitus ym. Näillä asioilla on aidosti merkitystä siitä näkökulmasta, millaisen maapallon ja yhteiskunnan tuleville sukupolville jätämme. Jonkun yksittäisen hullun päähänpisto ampua 77 demarinuorta on toki valitettava, mutta kuitenkin loppupeleissä täysin irrelevantti asia. Harmittaa, kun mediassa puhutaan niin vähän näistä oikeista ongelmista, vaan sen sijaan paisutellaan näitä yksittäisiä väkivaltatapauksia jotka eivät esim. tässä tapauksessa kerro norjalaisen yhteiskunnan tilasta yhtään mitään.

Media on tässä muutenkin se suuri kaksinaismoralisti. Estonia-tapauksen aikaankin ulkomaiset toimittajat suorastaan tungeksivat päästäkseen esimerkiksi valokuvaamaan ruumiita. Ei heitä kiinnostanut paskan vertaa mikään läheisten kärsimys, vaan se että saadaan lehtiä myydyksi, jotta ihmiset voivat kouluissa ja työpaikoilla esittää, kuinka järkyttyneitä ja murheissaan he ovat.

Välillä tuntuu myös, että eniten näistä massamurhista järkyttyvät ne, joilla on omassa elämässä kaikkein vähiten ongelmia. En usko, että esim. kovin moni koulukiusattu jaksaa järkyttyä tuntemattomien norjalaisten kuolemasta, kun omassa tilanteessa on ihan tarpeeksi suremista ja pähkäilemistä.

 

[Buffalo_1988]

Sanasta sanaan samoilla linjoilla Havumetsien GM:n kanssa. Hieno kirjoitus.

 

[koukku]

Joo ärsytti jo ennakkoon tämä muistopäivä niin paljon, etten vahingossakaan katsonut sitä helvetin sadan tunnin muisto-ohjelmaa, joka lähetettiin Suomen televisiossa! Norjassa tekevät mitä tykkäävät asiaa prosessoidessaan, mutta meillä pieni kooste päivän tapahtumista uutisten yhteyteen olisi riittänyt vallan hyvin, niin kuin nyt oli tehtykin, kaiken muun ohjelman lisäksi. No kyyninen paska kun olen, mietin vielä, olisiko puolueella tässä väliä, mutta ei kai nyt sentään; kai tää päivä oltaisiin pyhitetty Suomen televisiossakin samalla innokkuudella muisteluun, vaikka uhrit olisivat olleet esim. PerNoja taikka Norjan Maalaisliiton jäseniä.

 

[Hanhi]

Välillä tuntuu myös, että eniten näistä massamurhista järkyttyvät ne, joilla on omassa elämässä kaikkein vähiten ongelmia.

Onkohan surun/vitutuksen määrä vakio, oli sitten omassa elämässä asiat hyvin tai huonosti. Moni varmaan tuntee näitä ihmisiä, joilla asiat on enemmän kuin hyvin, mutta elämä järkkyy kun ajatellaan liikaa ja turhia asioita. Ihan näin esimerkkinä vaikka kuva kuoliaaksi rääkätystä koirasta. Itseä se puistatti minuutin kaksi, viiden minuutin päästä en muistellut näkemääni kuvaa ollenkaan. Kun taas toinen itki puoli päivää ja mietti maailman pahuutta lopun päivää.

 

[Sisäliitin]

Onkohan surun/vitutuksen määrä vakio, oli sitten omassa elämässä asiat hyvin tai huonosti. Moni varmaan tuntee näitä ihmisiä, joilla asiat on enemmän kuin hyvin, mutta elämä järkkyy kun ajatellaan liikaa ja turhia asioita. Ihan näin esimerkkinä vaikka kuva kuoliaaksi rääkätystä koirasta. Itseä se puistatti minuutin kaksi, viiden minuutin päästä en muistellut näkemääni kuvaa ollenkaan. Kun taas toinen itki puoli päivää ja mietti maailman pahuutta lopun päivää.

Kuva kuoliaaksi rääkätystä koirasta todennäköisesti saisi minut surulliseksi mutta Norjan joukkomurhan muistelu ei saa. Olenko huono ihminen?

Tästä samasta aiheestahan kinattiin ihan saatanaksi täälläkin aikoinaan.

 

[hannes_ko]

Vihaiset nuoret miehet taas vauhdissa. Tässä ketjussa ja aseiden kanssa ympäri länsimaiden.

Ehkä kaikille tekisi hyvää surra myös tuntemattomia ihmisiä, niin ei olisi joka vuosi Suomessakaan näitä ikäviä tapahtumia.

Tuntemattomia ihmisiähän se Breivik ampui.

 

[Eino_Mies]

Pääministeri Stoltenberg sanoi puheessaan: "Breivik epäonnistui". No mitä muutakaan ministeri olisi virkansa puolesta voinut sanoa.

Näyttää kuitenkin siltä, että Breivik onnistui tavoitteissaan. Kaikki juhlapuheet vahvasta yhteisöllisyydestä ja avoimesta yhteiskunnasta ovat pohjimmiltaan vain psykologisia defenssimekanismeja, joilla pyritään sysäämään syrjään se tosisasia, että massamurhaaja todellakin muutti norjalaista yhteiskuntaa haluamallaan tavalla.

Tuollaiset massiiviset muistokonsertit ja muut vuosipäivähömpötykset vain lisäävät tuskaa enitsestään ja pitävät Breivikin nimen esillä. Yksilötasolla ja perheiden kesken surutyötä saa ja pitääkin tehdä, mutta että siitä tehdään "koko kansan" yhteinen asia niin on kyllä aivan perseestä.

 

[sampio]

Mun mielestäni kukin saa jäädä suruttomaksi, jos niikseen tulee. En ymmärrä suru-uutisilla mässäilyä, mutta en sitäkään, että jonkun muun suru tuomitaan teeskentelyksi, koska uhrina oli tuntematon. En minäkään erityisemmin surrut Norjan tapahtumia, mutta tuntui se todella pahalta, samoin tämä viimekertainen Jenkeissä.

On aivan selvää, että tuollainen liki sadan hengen joukkomurha on koko kansalle traumaattinen tapahtuma. En tiedä, pitääkö sitä vuosittain surra, mutta ehkä ensimmäisen vuosipäivän viettäminen ja uhrien muistaminen ei keneltäkään suomalaiselta ainakaan ole mitään pois.

 

[sampio]

Yksilötasolla ja perheiden kesken surutyötä saa ja pitääkin tehdä, mutta että siitä tehdään "koko kansan" yhteinen asia niin on kyllä aivan perseestä.

Uskoisin, että tuollainen kollektiivisuus myös helpottaa monia. Saattaa toki joitakin myös ahdistaa, mutta kai jokaisella on kokemusta siitä, että joskus aito empatia lohduttaa, vaikkei välttämättä mitään toisikaan takaisin.

 

[Jakedeus]

Mutta se että täysin minulle tuntemattomat ihmiset kuolevat, on ihan se ja sama. Maailmassa on se 7 miljardia ihmistä ja koko ajan joku kärsii ja kuolee. Jos sitten vähän isompi määrä kuolee kerralla, niin ei sillä ole yhtään mitään merkitystä jos vähänkin laajemmasta perspektiivistä tarkastelee.

....

Murehdin paljon ihmiskunnan tulevaisuutta ja niitä ihan oikeita ongelmia: luonnonvarojen liikakulutus, julkisen ja yksityisen velan tolkuton määrä, maapallon liikakansoitus ym. Näillä asioilla on aidosti merkitystä siitä näkökulmasta, millaisen maapallon ja yhteiskunnan tuleville sukupolville jätämme.

Nämä kaksi toteamusta ovat aivan totaalisessa ristiriidassa. Jos sinulle on aivan se ja sama jos Norjassa kuolee 77 sinulle tuntematonta ihmistä, niin minkä ihmeen takia sinua sitten kiinnostaa, jos tulevaisuudessa kuolee n määrä sinulle tuntemattomia ihmisiä?

 

[sekolust]

Aikanaan SEN tsunamin mukana meni entinen opettaja. Psykologian tunnilla sitten käytiin läpi tuntemuksia ja ainakin itse totesin, että en ehkä osaa suhtautua aiheeseen vaadittavalla vakavuudella. Kyseinen opettaja oli opettanut minua yläasteella samassa koulussa (yläaste+lukio samassa rakennuksessa ja osa opettajista työskenteli molemmissa) ja psykologian opettajan kollega oli kyseessä.

Jotenkin aina vain tuntuu "väärältä" murehtia itselleen toissijaisia asioita: yhteisestä historiasta huolimatta kyseessä oli loppujen lopuksi yhtä "merkittävä kuolema" kuin kenen tahansa kyseissä tapahtumassa kuolleen suhteen. Miksi esimerkiksi kansallisuus on niin merkittävä, että sen takia pitäisi kuolleita surra? Pakko todeta, mutta ainakin itse koen yhtä merkityksettömäksi itselleni yhdentekevän suomalaisen ja *lisää tähän kansalaisuus* kuoleman. Vastaavasti itselleni merkittävän henkilön kuolema koskettaa, omisti tämä minkä passin tahansa.

 

[Midnight Rambler]

Hiljattain taisi tulla vuosi täyteen Norjan ammuskeluista. Piti oikein muistuttaa itseään, että mistä vitun ammuskeluista ennen kuin sytytti. Näin paljon mua nämä asiat kiinnostaa. Jotain luonnonkatastrofeja en pysty muistamaan edes senkään vertaa.

 

[ms.qvist]

Vihaiset nuoret miehet taas vauhdissa. Tässä ketjussa ja aseiden kanssa ympäri länsimaiden.

Ehkä kaikille tekisi hyvää surra myös tuntemattomia ihmisiä, niin ei olisi joka vuosi Suomessakaan näitä ikäviä tapahtumia.

Tuntemattomia ihmisiähän se Breivik ampui.

Vihaisten nuorten miesten joukkoon kuuluu myös vihainen keski-ikää lähestyvä mies. Mutta oikeastaan tämän kesän kuluessa olen ryhtynyt tarkemmin pohdiskelemaan filosofisessa mielessä tämän teeman ympärillä pyöriviä asioita ja vaikka oma suhtautumiseni ihmisen kuolemaan ja suremiseen ei käytännössä ole muuttunut miksikään, olen tietyllä tavalla oppinut entistä paremmin ymmärtämään sitä miksi monet meistä surevat ja jopa hakevat lohdutusta tilanteissa joissa täysin tuntematon on tapettu julmalla tavalla.

Minulle ihmishenki on nollan arvoinen keskimäärin, vain pienen pienellä joukolla ihmisiä on minulle positiivista merkitystä mutta en tiedä kuinka surisin heitä jos he kuolisivat yllättävällä ja julmalla tavalla - surisinko ollenkaan vai ilmenisikö suruni siten, että sytyttäisin kynttilän ikkunalaudalle ja muistelisin niitä hetkiä jotka sain viettää hänen kanssa. En osaa vastata. Ymmärrykseni muiden surua ja liikuttumista kohtaan tapahtumien ympärillä on kuitenkin kasvanut, ja koetan asettaa itseni sellaiseen asemaan, että pyrin suomaan heille ajan suruun tai muistelemiseen tai vain osanottoon, mutta toki jos kysytään minun mielipidettä, kerron sen koettaen kuitenkin ilmaista asennoitumiseni julkisuruun maltillisemmin ja antamalla ihmisille tilan siihen.

Olenko tulossa vanhaksi ja vähemmän vihaiseksi?

vlad.

 

[Vellihousu]

On aivan selvää, että tuollainen liki sadan hengen joukkomurha on koko kansalle traumaattinen tapahtuma. En tiedä, pitääkö sitä vuosittain surra, mutta ehkä ensimmäisen vuosipäivän viettäminen ja uhrien muistaminen ei keneltäkään suomalaiselta ainakaan ole mitään pois.

Niin, Breivik tavallaan surmasi muutakin kuin yksittäisiä ihmisiä, hän ampui pitkän sarjan luoteja koko Norjan kansallistuntoon ja siihen mitä norjalaiset omasta maastaan ajattelevat. Suomalaisten reaktio tapahtuneeseen taas on hyvin selitettävissä sillä että Norja on kuitenkin melko lähellä Suomea sekä fyysisenä maan että yhteiskuntana. Vastaava joukkumurha olisi voinut teoriassa tapahtua täälläkin joten ymmärrän kyllä jos joku reagoi tunneperäisesti vielä vuotta myöhemmin.

Kanssasuremisen merkityksestä tulee mieleen omakohtainen esimerkki eräistä hautajaisista joihin osallistuin pari kuukautta sitten. Vainaja ei ollut kovinkaan läheinen ja alun perin vastustin koko tilaisuuteen osallistumista juuri tuosta syystä johtuen. Itse hautajaisissa huomasin kuitenkin olevani aika liikuttuneessa tilassa. Kai se oli se koko rituaali ja lähiomaisten aito suru joka kosketti. Kirkon penkissä istuessa tajusin äkkiä hyvin kirkkaasti että se on ohi nyt, tuo kuollut ihminen ei enää koskaan palaa ja että jonakin päivänä minä itse makaan tuolla arkussa ja kaikki on minultakin ohi, peruuttamattomasti. Vaikka jokainen tietää että elämä päättyy kuolemaan, ei sitä asiaa kunnolla hahmota ennen kuin kuolema on nenän edessä.

Uskoisin että näissä kollektiivisissa suremisissa on kyse vähän samasta asiasta suuremmassa mittakaavassa. Vaikka itsekin olen välillä kyyninen erityisesti median harjoittaman "tältä täytyy nyt tuntua"-uutisoinnin takia, suhtaudun tietyllä kunnioituksella ihmisiin jotka haluavat surra myös täysin tuntemattomien kuolemaa.

 

[Erling]

Itse olen alkanut uskoa, että järkytys ja suru kymmenien tuntemattomien ihmisten kuolemasta Norjassa pohjaa ennen kaikkea realisoituneesta pelosta, että sama voi osua omassa elämässä omalle kohdalle. Luulen, että harva ihminen pystyy suremaan täysin vilpittömästi ja välittömästi tuntemattoman kuolemaan. Kyseessä on ennemminkin herännyt pelko, ja muistokonserteissa yms. pyritään kukistamaan tämä pelko kollektiivisesti koska se on näin helpomaa ja samalla näytetään, että "katsokaa nyt kuinka me kaikki suremme tätä, me emme ainakaan ammu toisiamme...me emme lannistu, kukaan ei kuollut turhaan".

Samalla tavoin teot järkytt(i/ä)vät suomalaisia koska norjalainen yhteiskunta on niin lähellä omaamme. Toki suurin osa meistä eläisi maailmassa missä vuoden takaisia tai viime perjantain kaltaisia tapahtumia ei tapahtuisi, mutta usein sosiaalisessa mediassa esitetty suru ei ole "aitoa" tai verrattavissa suruun omaisen tai läheisen menehdyttyä vaan korreloi enemmän pelkoa äkillisestä kuolemasta siinä yhteiskunnassa missä itse elää.
Toisaalta on todella harmi jos moni ihminen aidosti kokee lajinsa edustajien hirmutekojen olevan "ihan sama". Yleinen välinpitämättömyys ei toki ole yhtä paha kuin tekojen ihannointi, mutta mielummin luen muutaman päivän liioteltuja osaanottoja ja yliempatiaa, joka kuitenkin saattaa pitää sisällään jotain aitoa, kuin elän yhteisössä joka ei väittää ettei välitä mistään mitään.

Harvaa esimerkiksi sykähdytti 100 ihmisen kuolema Irakin pommi-iskuissa yhtä paljon kuin Denverin 12 kuolonuhria, joista jälkimmäinen teko oli taas "lähempänä" yhteiskuntaamme. Itse olen pahoillani tasan yhtä paljon sen katuojaan kuolleen irakilaispojan kuin elokuvateatterin tuoliin ammutun amerikkalaistytön puolesta. En kuitenkaan kehtaa väittää, että olisin järkyttynyt pysyvästi tai ajatellut asiaa kuin muutaman minuutin uutisen luettuani, mutta en myöskään jaksa uskoa, että kukaan haluaisi elää yhteiskunnassa jossa molempien esimerkkien kaltainen kuolema on mahdollista ja pitää asiaa "ihan samana".

Edit. Noniin siinä samaan aikaan Vellihousu kirjoittikin hyvin samankaltaisia ajatuksia...

 

[mjr]

Emotionaalisella tasolla tietysti läheiseksi koetut tapahtumat koskettavat enemmän kuin vastaavat mutta kaukaiset tapahtumat. Sadan ihmisen joukkosurma Norjassa voi hyvinkin koskettaa emotionaalisella tasolla enemmän kuin vaikka kymmenentuhannen lapsen kuoleminen nälkään Afrikassa. Mutta emotionaalinen reaktio ei tietenkään punnitse asiaa objektiivisen moraalikoodiston kautta, jota ajatellaan enemmän älyn kautta. Emotionaalinen reaktio on myös objektiivinen, mutta sitä ei yleensä pidetä tapahtuman yleispätevänä mittana - varmasti ymmärrettävistä syistä tunnereaktioiden ollessa monesti hyvin mielivaltaisia ja satunnaisia. Läheisen ihmisen kuolema varmasti normaalisti koskettaa yksilöä enemmän kuin vaikka miljoonien kuolema sodassa tai nälänhädässä, mutta silti useimmat ovat valmiita myöntämään, että jollain yleisinhimillisellä tasolla tälläinen joukkoturma on merkittävämpi tapahtuma ja menetys kuin yksittäisen ihmisen kuolema.

Itse olen taipuvainen ajattelemaan, että tälläisellä yleisinhimillisellä tasolla Donnen lähestymistapa on moraalisesti pätevin:

No man is an island,
Entire of itself.
Each is a piece of the continent,
A part of the main.
If a clod be washed away by the sea,
Europe is the less.
As well as if a promontory were.
As well as if a manor of thine own
Or of thine friend's were.
Each man's death diminishes me,
For I am involved in mankind.
Therefore, send not to know
For whom the bell tolls,
It tolls for thee.

 

[Beukeboom]

...

Pahoittelut lyhyestä viestistä, mutta:

Jatkoajan kautta aikain paras viesti. Kiitos.

 

[hannes_ko]

Minulle ihmishenki on nollan arvoinen keskimäärin, vain pienen pienellä joukolla ihmisiä on minulle positiivista merkitystä - - -.

vlad.

Tämä oma näkemyksesi on tullut selväksi vuosien mittaan. Haluaisitko, että tuo näkemys olisi universaali?

Tässä ja Muron ja Foorumin ja muiden keskustelupalstojen vastaavissa ketjuissa äänessä ovat enimmäkseen machoilevat nuorehkot miehet, jotka julkisen suremisen ylilyöntejä paheksuessaan sortuvat itse ylilyönteihin. Olen varma, että suurin osa tännekin kyynisesti kirjoittavista oikeasti jossain määrin järkyttyy tällaisista omaa elinpiiriä koskettavista tapahtumista ja silloin tällöin kokee liikutusta tuntemattomien ihmisten kohtaloista.

Mutta paljon on niitäkin, joille ihmisen arvo on todellakin lähellä nollaa. Jonkin sortin humanistina pidän sellaista pelottavana piirteenä, enkä ainakaan haluaisi sellaisen ominaisuuden lisääntyvän. Mielestäni täällä maailmassa on keskimäärin mukavampi olla, jos ihmiset ympärillä ovat empatiakykyisiä ja yhteistyöhaluisia humaaneja otuksia.

Jatkoajassa, Murossa jne. palstoilla on pitkään ollut muotia muun muassa se, että halveksitaan sukujuhlia ja sukua. Sukutapaamisia ja yhteydenpitoa vältellään, koska "suku on hullu" tai "sukua en ole valinnut" jne. Ehkä joissain tapauksissa suku on oikeasti sietämätön, mutta väitän, että ne tädin syntymäpäivät tai serkun lakkiaiset ovat kuitenkin tärkeitä tapahtumia, vaikka niistä ei päälle päin näy jäävän muuta käteen kuin kuiva nisunpala. Jos itseä ei nappaa käydä siellä tädin syntymäpäivillä, niin tädille se sinun piipahtamisesi voikin olla tärkeää. Se, että näkee vaivan mennä paikalle toisen ihmisen takia, on pieni vaiva isosta asiasta. Kyllä sitä Skyrimia voi pelata myöhemminkin. Nyt menee jo nyyhkyjutuksi, mutta kannattaa panna hyvä kiertämään.

Suku voi olla tylsä asia, mutta tylsiä asioita pitää oppia sietämään. Samoin kannattaa oppia sietämään tylsiä ihmisiä ja vaikeitakin ihmisiä. Tietenkin jokainen voi kaivautua täysin omaan poteroonsa ja elää omiaan puuhaten hyvän elämän, mutta minun on vaikea ymmärtää, että se olisi inhimillinen tapa elää. Minä viihdyn yksinkin, enkä ole hyvä toimimaan suurissa joukoissa, mutta pidän ihmisistä. Olen kiinnostunut sitä, mitä kuuluu sille pikkuserkulle, josta en ole kuullut vuosiin. Minusta tuntuu kurjalta, kun isän serkun mies kuolee. Ja minusta tuntuu kurjalta silloinkin, kun naapurikunnassa ikäiseni ihmisen elämä päättyy traagisesti. Silloin ei tunnu kurjalta, jos luen otsikon 90 ihmisen kuolemisesta Irakissa, mutta jos tietooni tulee jonkun uhrin kuva, tai elämäntarina tai joku muu inhimillistävä piirre, niin silloin tapaus jo vaikuttaakin.

Oma maailmankuvani on, että näin pitää ollakin, mutta tuntuu, että monen mielestä se on väärin. (Olin jo kirjoittaa, että "nykyisin", mutta onhan tämä ikiaikainen juttu.)

 

[ms.qvist]

Tämä oma näkemyksesi on tullut selväksi vuosien mittaan. Haluaisitko, että tuo näkemys olisi universaali?

Inhoan sanaa "universaali" vaikka tiedostan, että sillä tarkoitaan "globaalia", sanana universaali on jotenkin liian ylevä ja kohtuuttoman suuri kuvaamaan juuri mitään asiaa - ainakaan tällaista tunnetta.

Mutta kysymykseesi, olipa retorinen tahi ei, olen oppinut pohdintojeni kautta ymmärtämään erilaisia näkemyksiä ja maailmankatsomuksia, ymmärtämään sen, että ihmisiä koskettavat erilaiset asiat - toisia voimakkaammin ja toisia maltillisemmin tai ei laisinkaan. Vaikka pidänkin oudoksuttava ylenpalttista suremista tai muistelemista, kenties johtuen siitä, että en ole menettänyt ketään ihmisistä jota todella olen jäänyt kaipaamaan - isovanhempien kuolemat olivat helpottavia tai sellaisia miten itsekin haluaisin kuolla, vaarini tällaisena esimerkkinä suoraan saappaat jalassa. En osannut sitäkään surra vaikka kuolema yllättävä olikin, siinä iässä se kuitenkin on odotettavissa oleva tapahtuma. Muutama kaverini on tehnyt itsemurhan, minullakin sen tekeminen on käynyt monasti mielessä ja toteutuksen asteella, joten suhde kuolemaan on luonnollinen ja ollut jopa läheinen menneinä vuosina. Toisaalta en nykytuntemukseni mukaan toivo, että kaikki olisivat samanlaisia kuin minä, erilaisuus on rikkaus - etenkin silloin kuin siten toimimalla ei vahingoiteta muita ihmisiä.

Pyrin suomaan itsekullekin oikeutuksen suruunsa, kokea asiat omalla tavallaan vaikka toisinaan sitä ihmettelenkin, mutta toivon, että en enää niin ylenpalttisesti omaa näkökantaani toisi esille ainakaan tilanteissa joissa jossain tietyssä tapauksessa suru on keskustelijoilla tai läsnäolijoilla käsillä. Kuten kirjoitin, jos joku tiedustelee minulta tuntemuksiani, olen valmis kertomaan ne mutta minun tuntemukseni ei ole absoluuttinen totuus, se on subjektiivinen näkemys ja sellaisena se pysyykin. Minä tunnen omalla tavallani, sinä tunnet omalla tavallasi, kumpikaan näistä ei ole toista oikeampi tapa tuntea asioita, ja toivon, että pystyn pitämään tämän ajatuksen mielessäni.

vlad.

 

[hannes_ko]

vlad.

Se ei ollut retorinen vaan oikea kysymys. Vastasit nyt surun kautta, kun minua kiinnostaisi laajemmin ihmiskäsityksesi.

Sanoit että isovanhempiesi kuolema oli helpotus, mutta ei mennä kuolemaan asti, vaan puhutaan elämästä. Jos sinulla olisi ollut valta antaa isovanhemmillesi vaikkapa kymmenen tervettä elivuotta lisää, olisitko sen tehnyt?

Kaverien itsemurhat voi kuitata sillä, että hehän tahtoivat täältä pois. Mutta jos sinulla olisi ollut valta, olisitko antanut heille viisikymmentä onnellista vuotta maan päällä lisää?

Jos sinulla olisi mahdollisuus, pelastaisitko konkreettisella toiminnallasi tuntemattoman ihmisen hengen?

Jos sinulla olisi valta, estäisitkö maanjäristyksen, joka vie tuhannen ihmisen hengen?

Entä jos huomaat, että tuntemattoman ihmisen lompakko putoaa kadulle. Nostatko sen ja ojennat omistajalle?

Jos pudotat lompakon, haluatko, että joku löytäisi sen ja ojentaisi sen sinulle?

Vaikka et pitäisikään ihmisen arvoa juuri nollaa suurempana, et ilmeisesti kuitenkaan toivo kaikkien sotaa kaikkia vastaan, vaan toivot yhteiskunnan ja yhteisön pelaavan tiettyjen pelisääntöjen mukaan. Yhteisön hyvinvoinnin kannalta yksilöiden hyvinvointi on tärkeää. Hyvinvoivat yksilöt ja yhteisöt eivät tee esimerkiksi joukkosurmia. En ole huolissani siitä, että sinä, vlad, tekisit joukkosurman, mutta en silti toivo, että kaltaisiasi olisi enemmän.

 

[Havumetsien GM]

Kommentoidaan nyt kännykällä lyhyesti, että pyrin omassa elämässäni olemaan hyvä ihminen ja kunnioittamaan toisten ihmisarvoa kaikissa tilanteissa. Norjan tapahtumat tuntemattomine ihmisineen tuntuvat vain todella etäisiltä. En pysty tuntemaan mitään surua, kun en saa mitään kosketuspintaa. En siis koe olevani mikään tunteeton uhoaja, vaikka luonteeni aika epäsosiaalinen onkin.

 

[Robin Big Snake]

Vaikka itsekin olen välillä kyyninen erityisesti median harjoittaman "tältä täytyy nyt tuntua"-uutisoinnin takia, suhtaudun tietyllä kunnioituksella ihmisiin jotka haluavat surra myös täysin tuntemattomien kuolemaa.

Tästä olen samaa mieltä ja siksi naurankin niille vain pääni sisällä enkä päin naamaa. Nuorempana olisin tosin saattanut joskus päätyä jälkimmäiseenkin.

 

[ms.qvist]

Esitit runsaan joukon hyvin mielenkiintoisia kysymyksiä, koetan vastata niihin edes jollain tavalla mutta todella tyhjentävää vastausta en varmaan pysty antamaan juuri monen kysymyksen aihepiirin laajuuden ja henkilökohtaisuuden takia. Osaan esittämistäsi kysymyksistä olen varmasti viitannut palstalla aiemminkin, mutta koetan juuri nyt vastata edes jotain ja jos sinulle tulee mieleen täsmentäviä kysymyksiä niin esitä toki, koetan parhaani mukaan vastata niihinkin.

Se ei ollut retorinen vaan oikea kysymys. Vastasit nyt surun kautta, kun minua kiinnostaisi laajemmin ihmiskäsityksesi.

Sanoit että isovanhempiesi kuolema oli helpotus, mutta ei mennä kuolemaan asti, vaan puhutaan elämästä. Jos sinulla olisi ollut valta antaa isovanhemmillesi vaikkapa kymmenen tervettä elivuotta lisää, olisitko sen tehnyt?

Ehkäpä isäni äidille olisin antanut mielelläni kymmenenkin tervettä vuotta lisää, koska hän kuoli suhteellisen nuorena sairastettuaan kymmenisen vuotta syöpää, joka lopulta levisi hyvin laajalle hänen kehoonsa keuhkoista aivoihin saakka.

Sen sijaan vaarini (isänisä) eli jo suhteellisen pitkän ja terveen elämän, joten siinä mielessä hänelle en välttämättä olisi antanut lisää elinvuosia, vaikka houkuttelevaa toki olisi ollut antaa niitä terveitä vuosia lisääkin. Niiden terveiden vuosien myötä olisin kenties saanut vastauksen moneen mieltäni askarruttaneeseen kysymykseen.

Äitini äidin kohdalla olisin ennemminkin toiminut siten, että olisin hänen viimeiset vuotensa muuttanut terveiksi, oli kovinkin raskasta omaisena katsella mumminsa riutuvan pois alzheimerin myötä. Kuinka ensin hyväkäytöksinen mummi alkoi välillä puhua sekavia ja jopa kiroilla ja laulaa rivoja lauluja, ja kuinka hän lopulta "rapistui" ihmisraunioksi, jossa ei ollut jäljellä muuta kuin kuori. Hänen kohdalla olisin toivonut, että ne viimeiset kymmenen vuotta olisivat olleet terveitä ja hän olisi saanut kuolla terveenä 86-vuotiaana vanhuksena.

Äitini isän kohdalla en ryhdy edes spekuloimaan tilannetta, koska hän kuoli jatkosodassa vain muutamia kuukausia äitini syntymän jälkeen.

Mutta olisiko ollut oikein käyttää "valtaa" muuttaakseen elämän kulkua? Haluaisinko, että minun elämäni muuttuisi lopussa näin konkreettisella tavalla? (Seuraavassa kysymyksessä pohdin hiukan lisää tätä teemaa).

Kaverien itsemurhat voi kuitata sillä, että hehän tahtoivat täältä pois. Mutta jos sinulla olisi ollut valta, olisitko antanut heille viisikymmentä onnellista vuotta maan päällä lisää?

Tähän kohdin pätee osin sama kuin yllä, eli olisiko oikein muuttaa elämän kulkua? Olisiko se oikein, että heidän elämänsä muuttuu toiseksi? Toki olisin toivonut, että heidän elämänsä olisi ollut toisenlaista ja että he olisivat saaneet elää terveen ja onnellisen elämän, ettei heidän olisi tarvinnut tehdä itsemurhaa liian varhain, mutta onko oikein muuttaa tätä elämänkulkua?

Minun on pakko vastata lyhyenlaisesti, etten yksinkertaisesti tieäd sitä kuinka käyttäisin valtaani tällaisessa tapauksessa. Saisin "sädekehän" muiden silmissä antaessani heille onnellisia elinvuosia roppakaupalla, mutta olisiko se oikein antaa näitä vuosia? Haluaisinko olla "jeesus"? Haluaisinko, että joku muuttaisi minun elämää vastaavassa tapauksessa? En tiedä, olen ollut tehostetussa tarkkailussa im-yrityksen seurauksena kahdesti, enkä niinä hetkinä olisi toivonut kenenkään puuttuvan tilanteen kulkuun, mutta olisinko halunnut, että elämäni olisi muuttunut kokonaisuudessaan toiseksi, että onnettoman elämäntilanteen sijaan saisin nauttia onnesta. Katoaisiko jotain konkreettista persoonastani jos epäonnen sijaan elämä olisi ollut täynnä onnea? Minä en haluaisi, että minun elämääni kukaan muuttaisi näin konkreettisella tavalla, joten en tiedä osaisinko muuttaa muidenkaan elämää.

Jos sinulla olisi mahdollisuus, pelastaisitko konkreettisella toiminnallasi tuntemattoman ihmisen hengen?

Työni puolesta voin joutua tilanteeseen, jossa minun on ainakin yritettävä pelastaa minulle tuntematon ihminen. Toisaalta olen nuorempana soittanut hätäkeskukseen löytäessäni ulkonta sammuneen juopon, katsoin tuolloin, että teen oikein puuttuessani asiaan. Nyt minun on tavallaan pakko puuttua asiaan, jos näen jossain vakavasti loukkaantuneen ihmisen tai sammuneen juopon tai joku on hukkumassa tms. Mikäli en puutu ja se tulee ammatillisessa mielessä esille, siitä voi seurata välillisiä ongelmia. Tässä kohdin käteni ovat tavallaan sidotut, minun on toimittava vaikka "minäni" ajattelisi toisella tavalla.

Jos sinulla olisi valta, estäisitkö maanjäristyksen, joka vie tuhannen ihmisen hengen?

En estäisi.

Entä jos huomaat, että tuntemattoman ihmisen lompakko putoaa kadulle. Nostatko sen ja ojennat omistajalle?

Jos näen, että henkilö x kävelee kadulla ja häneltä putoaa lompakko, ojennan sen hänelle. Sen sijaan jos kadulla lojuu lompakko, kaikki riippuu sen hetkisestä mielentilastani nostanko sen ja vien löytötavaratoimistoon vai jätänkö lojumaan kadulle.

Jos pudotat lompakon, haluatko, että joku löytäisi sen ja ojentaisi sen sinulle?

Tietty toivoisin, että joku noukkisi sen ja ojentaisi minulle, mutta en voi olettaa, että ihmiset toimivat näin, joten syyttäisin itseäni suuresta huolimattomuudesta mikäli näin pääsisi käymään, että pudotan lompakkoni.

Vaikka et pitäisikään ihmisen arvoa juuri nollaa suurempana, et ilmeisesti kuitenkaan toivo kaikkien sotaa kaikkia vastaan, vaan toivot yhteiskunnan ja yhteisön pelaavan tiettyjen pelisääntöjen mukaan. Yhteisön hyvinvoinnin kannalta yksilöiden hyvinvointi on tärkeää. Hyvinvoivat yksilöt ja yhteisöt eivät tee esimerkiksi joukkosurmia. En ole huolissani siitä, että sinä, vlad, tekisit joukkosurman, mutta en silti toivo, että kaltaisiasi olisi enemmän.

Tähän voisin kirjoittaa hyvinkin pitkälti, mutta voi olla, että tila tulee vastaan, mutta lyhykäisyydessään. En itkisi vaikka 90% maapallon väkiluvusta haihtuisi tuhkana tuuleen, minä mukaanlukien - koska en pidä itseäni niin merkityksellisenä ihmisenä, että minun on säilyttävä elossa - koska tämä "joukkotuho" tietäisi sitä, että luonto voisi paremmin. Ajattelen tietyllä tapaa linkolalaisittain ja olen sitä mieltä, että luonnon hyvinvoinnin puolesta ihmispopulaatiota soisi hiukan karsittavan. Joten kun ryhdytään puhumaan todella suurista mittakaavoista, minulle merkitykselliset ihmiset muuttuvat merkityksettömiksi, kuten minä itsekin.

vlad.

 

[hannes_ko]

Joten kun ryhdytään puhumaan todella suurista mittakaavoista, minulle merkitykselliset ihmiset muuttuvat merkityksettömiksi, kuten minä itsekin.

vlad.

Ajattelemme samoja asioita. Tapani murehtia asioita suuressa mittakaavassa vaikuttaa jossain määrin jopa omaan toimintaani. Minulla ei ole tavoitteita, jotka koskevat omistamiani neliöitä, autoni moottorin tehoja tai asemaani työpaikalla. Tunnen jollain tapaa olevani maailmassa enemmän tarkkailija kuin osallistuja.

Silti en näe ristiriitaisena nähdä jokaista elämää arvokkaana. Materialistiset arvot ovat nopeasti katoavia, mutta humaani ajattelu on hieman kestävämpää ja ainakin ylevämpää. Ihminen on eläin, mutta ainutlaatuinen sellainen, ja kaikki mitä tämä laji puuhaa on kiinnostavaa. Toivon jokaisen ihmisen elävän onnellisen ja hyvän elämän.

Loppujen lopuksi luonto häviää, ei siinä auta vaikka kuusi miljardia ihmistä pantaisiin heti uuniin. Suurten mittakaavojen ajattelijalle linkolalaisuus osuu kovin huonosti, se on lillukanvarsia. Olen joskus vuosia sitten avannut tänne Linkolaa puolustavan ketjun, mutta sittemmin olen ajatellut asiat täysin uusiksi.