Andersonin läpimurron jälkeinen normaalikausi on edelleen 15-30 maalia sen ainutlaatuisen nopean ja ison pelotteen lisäksi, joka jäällä pelkoa herättää.
Se että yhdellä kaudella tämä pelasi loukkaantuneella olkapäällä vajaan 0-kauden painottuu aika paljon. Kuntoutus ei siis silloin toiminut vaan älyttiin lopulta keskeyttää kausi.
Ja Anderson-treidi on suuri syy, miksi Columbus ylipäätään joutui reboottaamaan. Vanhalla remmillä olisi jyskytetty eteenpäin. Ja vaikkei olisi niin olisi sentään yhä assetteja, joilla on vaihtoarvoa, eikä nolliksi muuttuneita Domeja. Tai ylipäätään ydinryhmä, joka pystyy mellastamaan pleijareissa ja löytämään kilpailuetua.
Jos miettii tätä nykyryhmää niin eihän meillä ei ole ketään Jennerin ollessa telakalla, joka tekisi mitä haluaa kaikista puolustetuimmilla sektoreilla. Siis yhtään ketään, jonka voi voittoa odotellen laittaa vastaan niitä huippuviisikkoja, joita Dubois ja Anderson joukkueemme ydinpalasina jo kertaalleen kaatoivat.
Eli aivan yhtä valmis en olisi antamaan etukäteiskunniaa nykymiehistölle tulevista voitoista. Mitään varsinaisia kilpailuetuja ei tietääkseni ole. NHL-laitureita on sekä yksi huippupuolustaja ja maalivahti, joka viittoo suojelemaan kaverinsa nollapeliä.
Ei kukaan esimerkiksi viiden miljoonan dollarin Nyquistia ole kritisoinut vaikka hän toisin kuin Anderson veti täydellisen ohikaudenkin sopimusjaksollaan. 27-vuotias Anderson on kuitenkin mystisesti hajoamassa taas. Domillakin oli olkapäävamma.
Eikä Anderson-kritiikki tietenkään mitenkään liity siihen, että lähti Columbuksestamme. Joka tarjosi huikeaa kuuden vuoden pahvia. Ei se ei nyt välttämättä niin merkittävä ero ollut Mont Realin seitsemään verrattuna.
Anderson halusi seitsemää, joten kannatti hajotti ydinryhmä, jonka siis ennen Dubois-treidiä ajateltiin olevan valmis pelaamaan pleijaripaikoista. Päästiinkin heti seuraavalla kaudella retoolia tekemään sen sijaan, että olisi nippu, joka oli jo menestynytkin peleissä ja johon lisätä Duboisin ja Werenskin ympärille. Johon olisi niiden jo varattujen tulokkaiden ollut helpompi mukautua.
Nykyjoukkue voi voittaa maalikuninkuuden. Mutta onko lupauksissakaan nyt jo todella sellaista, että tällä ryhmällä voitettaisiin pelejä suurseuroja vastaan, joilla on kahden suunnan tähtihyökkääjiä, koko aluetta dominoivia puolustajia ja ylivertaisia yksilöhyökkääjiä. Vastustajilla valitettavasti on.
Tykkäsin Duboisin ja Andersonin tuomasta identeetistä siinä, että oli ylipäätään jonkinlainen kilpailuetu perustelemassa, miksi niitä pelejä voitettaisiinkin.
Nyt on kova-aseiset snaipperit Laine, Bjorkstrand ja Tsinakov. Ehkä Bemström.
Sitten on tulokkaita, joista ei tiedä onko heistä minä vuonna mahdollisesti vahvistuksiksi. Vai koskaan. Siksi sellainen pleijareissa Torontoa vastaan tehty läpimurto ykkössentterin saappaiden täyttämisen ohessa tai 15-30 maalin fyysiset kaudet olivat vertailussa kivoja näyttöjä.
Maalikoosteissa voi riittää koto-Suomessa juhlittavaa, mutta tämä jengi ei ytimeltään erotu kilpailuun nähden eroa tekevänä millään osa-alueella ellei kesällä sitten tapahdu ihmeitä. Mikä vaatisi hyviä assetteja myös vaihdettavaksi. Ja uusilla varauksillakin voi mennä vuosia, että ylipäätään nousevat vakio-NHL-pelaajiksi.
Toki, jos Sillinger, Tsinakov ja Texier ovat yhtäkkiä kärkiketjujen vahvistuksia tilanne on erilainen. Mutta ei siltikään vertailussa muuhun sarjaan mitenkään mahtava eli että he teoillaan haastaisivat ja kaataisivat Tampoja ja Torontoja, kuten nämä exämme tekivät Columbus-uransa alussa. Puheilla menestyksekäs tulevaisuus onkin helpompi järjestää kuin pelaamalla Duboisin ja Andersonin tavoin play-off-pelejä.
