Niin, ja se Max Domi on tehnyt enemmän pisteitä tällä kaudella mitä Anderson. Domilla 32, Andersonilla 25.
Silti toinen näistä herroista on se, jota ei laitettu tarjolle jumbojengin toimesta. Miksiköhän... Kun molemmat organisaationsa ovat tykänneet Andersonista. Ero oli loukkaantuneelle pelaajalle tarjotussa kuudessa ja seitsemässä sopimusvuodessa, mikä kostautui katastrofaalisesti piakkoin. Domi taas oli ylimääräinen kummallekin samalla aikajanalla vaikka pistekeskiarvo oli kohdillaan.
Jonkinasteisia pistenikkareita Columbuksella on tosiaan tulossa remmiin. Paljon helpompi oli kuitenkin Duboisista ja Andersonista ennustaa tulevan voittavia pleijaripelaajia, kun nämä olivat ihannekanadalaisia liikkuvuudeltaan, kooltaan ja urheilullisuudeltaan. Nyt on tilalle tulossa jätkiä, joille heidän pistesaldonsa ja maalimääränsä olisivat jo saavutus urahuippuna. Ilman, että kahden suunnan pelistään esimerkiksi olisi mitään apua kellekään. Vielähän ei ole takeita, että tulokkaat edes pystyvät hyökkäyspeliään NHL:n sota-alueella toteuttamaan.
Muistetaan nyt vielä, että esimerkiksi Duboisin lähtöä vauhditti se, kuinka ensimmäisiä prime-vastuukausiaan pelattiin poikkeuksellisen nihilististä kilpikonnaprosenttilätkää, jossa ei kukaan juhlinut pisteillä. Larsenin aikana taas mitään muuta kuin henkilökohtaisia pisteitä ei ole saatu aikaan. Eli konteksti on myös erilainen joukkueissa, joista Anderson-treidin jäljiltä nopeasti tuli erilaisia vaikka tunnus ja nimi ovatkin yhä samoja.
Ja tännekin linkattiin se toissapäiväinen lehdistötilaisuus, jossa Jarmo hyvin harvinaislaatuisen nöyrästi totesi, että se Anderson-treidi hävittiin 100-0. Aina ei voi voittaa, ei edes joka päivä, mutta mikä siitä treidistä tekee yhä kytevän katastrofin oli vaikutus Columbuksen jääkiekkoon ja identiteettiin. Anderson ja Dubois olivat kaikki kaikessa ajatukselle columbuslaisesta unelmapelaajasta. Heidän menetyksensä käänsi siis koko organisaation menestysreitin Laineen, Werenskin, Johnsonin, Sillingerin, Texierin, Tsinakovin, Martsenkon, Bemströmin, Voronkovin, Foudyn, Ceulemansin ja ensi kesän ykköskierroksen varausvuorojen tielle.
Kaksi varmaa identiteettipalasta siis vaihtui Werenskiin (joka siinä entisen core-ryhmän dream teamissä olisi ollut) ja kokoelmaan jätkiä, joilla ei maalinteon lisäksi ole mitään erityisominaisuuksia, nopeutta tai kokoa, jota tarvittaisiin pleijaritaistoissa. En siis hahmota, miksi tuo nykyjengi olisi auttamatta matkalla pleijareihin tai voittaisikin sinne päästyään Tampat ja Torontot. Kun vastassa on toisten jo toteutuneita dream teamejä. Millä tuollainen Columbuksen jengi voittaa vaikka Barkovin ketjun, kun valmennuksessakin annetaan nykyisin tasoitusta.
Ketkä ovat ne megapelaajat ja puolustuspeliin sekä kaksinkamppailuihin kontribuutionsa antavat sillingerit ja texierit tässä nipussa. Duboisin ja Andersonin tiimissä oli nuorta, pleijareissa testattua, läpimurtonsa tehnyttä isoa rautaa, jota olisi kelvannut asettaa muita vastaan jo tänä kevänä. Joukkue oli ei vain
hard to play against, mutta poikkeuksellisen maalivaarallinen ja liikkuva isoiksi miehiksi. Tilalla on ryandzingeleiden jengi, jota kylvetetään tennislukemin tasaisin väliajoin, eikä core tue Jenneriä vaille ollenkaan puolustuspeliä tai vihollisen sota-alueella operointia. Iso-Josh Anderson treidaamalla luovuttiin fyysisestä kilpailuedusta, lähitulevaisuudesta, koko ryhmästä ja seuran Howsonin ajoista rakennetusta identiteetistä, josta ei ole enää käytännössä jäljellä kuin kapteeni Jenner.
Uusi Columbus on huomattavasti erilaisempi kuin aiempi pleijarirunko ja identiteetti. Varmaan siinäkin projektissa joku nousee yksilönä esiin, mutta ryhmänä on aika kaikki utopista odotella, että aiempi kuin pleijareihin tehty ja siellä tähtisikermiä vastaan testattukin runko ei olisi hyvin todennäköisesti ollut paljon vaikeampi vastustaja muille.