Levyä on pyöritelty nyt viitisen kertaa kokonaisuudessaan ja osaa ehkä jo sanoa jotain. Ensimmäisellä kerralla ensimmäinen puolisko levystä toimi tosi hyvin.
Sateenkaaren pää tuli kuunneltua liiankin monta kertaa ennakkoon, joten se tuntui jo vaisulta (milloinkohan sitä oppisi olemaan kuuntelematta singlebiisejä etukäteen, niin ne ei tuntuisi niin laimeilta itse albumilla?). Puolustaa kuitenkin paikkaansa suht räväkkänä aloituksena. Heti perään tulee suoraviivainen Kappaleina joka jatkaa sellaista aika räväkkää ilmaisua. Hiukan kierompi Taistele kolahti ensimmäisellä kertaa varsin hyvin tietyllä hypnoottisuudellaan. No, ei se hullumpi ole edelleenkään. Voi vaan ajan kuluessa tuntua turhankin yksinkertaiselta. Voisin kyllä kuvitella, että livenä toimii mainiosti.
Levyn todennäköisesti paras biisi on hyvin kaunistunnelmainen Auringon kultainen kaupunki. Akustisuus ja tietty yleinen myyttinen salamyhkäisyys tuo vähän Auran ajat mieleen. Myös Kuoleman kulkumies on lohdottomuudessaan varsin mieliinpainuva ja hienoista psykedeelisyyttäkin on mukana ja kertosäe on todella tarttuva sanoineen.
Nimikkokappale on myös rauhallisen seesteistä tunnelmointia ja toimii hyvin. Totenmanniin en saanut oikein otetta ensimmäisillä kuuntelukerroilla, mutta se on alkanut ehkä toimia paremminkin. Sanoissa on kyllä ideaa, kuten kauttaaltaan levyllä. Manisola on myös hiukan psykedeelisiä virtauksia sisältävä kappale, omalla tavallaan ihan metka, mutta taitaa silti kuulua levyn heikoimpiin tapauksiin. Ei oikein aukene sisällöltään, eikä muutenkaan.
Kättenpäällepanijat on Totenmannin tapaan sellainen joka meni aluksi ihan täysin ohi, mutta siitäkin on alkanut löytymään tasoja. Vaatii sulattelua. Linnunrata on se "parempi single" ja ei nyt poikkea singleversiosta juurikaan, vaikka n. puoli minuuttia onkin pidempi. Tuntuu, että se koostuu loppupuolen hiljaisuudesta pääasiassa. Onhan se kuitenkin ihan kaunis kappale, mutta tätäkin olisi pitänyt olla kuuntelematta etukäteen.
Päätösraita Laulu todellisuuden luonteesta meni myös aluksi aika lailla ohi, pieni pettymys levynpäätökseksi jonka soisi aina olevan jotenkin todella sykähdyttävä sävellys. No sanat on kyllä hienot ja CMX:lle epätyypillisesti hyvin rohkaisevat ja optimistiset ja löysin niistä tärkeää sanomaa: "Kaikkialla on valo kultainen. Tunnet sen ja niin on ollut aina. Aina tulee olemaan, ulkopuolinen et oo kuitenkaan kokonaan, sen hehkun kun vain muistat tiedät olevasi viel."
Vaikea silti sanoa vieläkään mitä tämä kokonaisuudessaan on. CMX:n parhaimmistoa? Tuskin. Hyvää tässä on kuitenkin se, että tämä ei oikeastaan tyylillisesti muistuta erityisesti mitään aiempia. Vaikka ehkä juuri vivahteita mm. Auralta ja Vainajalta on. Ainakin irtiottoa kolmesta edellisestä albumista on otettu ja se on hyvä asia. Se tietty raskas tie on mielestäni kuljettu juttu jo toistaiseksi. Erityisesti seesteiset akustisuudet tässä kolahti ja niitä olisi voinut olla enemmänkin. Tämä on enemmänkin haikea albumi, kuin CMX:maisen synkkä (toki sitäkin nyt on seassa). Siitä kiitosta. Lisää kekseliäisyyttä melodioissa olisi ehkä voinut olla ja koukkuja vähän enemmän, toki nyttenkin on muutamia varsin ovelia kertosäkeitä, mutta jotain viimeisintä potkua jää kaipaamaan. Tällä hetkellä vaikuttaisi, että tämä voi jäädä elämään muutaman hienon biisin kautta, mutta muuten painuu hiukan unholaan.