Kausi on tosiaan kesken ja siksi olenkin jättänyt pitkälti kommentoimatta näihin uusiin hakuihin ja spekulointeihin. Saadin ja Sharpin kohdalla laitan kuitenkin lyhyesti lusikkani soppaan. Enemmän kuitenkin kiekkoromantikon näkökulmasta kuin taskulaskimen kanssa numeroita yhteen ynnäten. Jälkimmäisen kaltaista sinänsä tärkeää realistista viestiä kaipaavan kannattaa ehkä hypätä tämä fiilistely ylitse.
Tämän ketjun alustusta kirjoittaessa GapGeek oli vielä toiminnassa ja Sharpin kohdalta löytyy tiedot kevääseen 2017 voimassa olevasta sopimuksesta, jonka caphit on 5,9 m$. Sopimuksesta löytyy myös NMC-pykälä sekä muokattu NTC-pykälä, joka lienee jokin pelaajan määrittelemä lista ei toivotuista seuroista.
Keskusteluissa on ollut aika pitkälle sellainen asetelma, että Bowmanin pitää valita joko Saad tai Sharp. Tilanne saattaa hyvinkin pitää paikkansa kesällä. Itse toivoisin kuitenkin, että tilanne voisi toistaiseksi ratketa nimenomaan kahden vuoden maltillisella siltasopimuksella Saadille. Sharpin sopimuksen päättyessä (ja toivottavasti taloustilanteen parannuttua) olisi sitten mahdollisuus leipoa kunnon sopimus Saadille. Toivottavasti samalla myös edullisempi, mutta edelleen houkutteleva jatko 35 vuotta täyttäneelle Sharpille. Saad ja Sharp vaihtaisivat silloin ikään kuin cap hitejä keskenään, vaikka ei kuitenkaan ihan yksi yhteen. Voi olla, että Saadin agentti ei ikipäivänä anna tuollaista mahdollisuutta, mutta ainahan sitä saa elää toivossa.
NHL-joukkueen managerointi on etenkin palkkakattoaikakaudella pitkälti bisnestä, jossa rahat yritetään lyödä pelaajiin kiinni siksi aikaa, kun heistä on hyötyä ja sitten otetaan uusia tilalle. Menneisyyden saavutuksiin jumittuminen maksaa useimmiten työpaikan, kuten Chiarellin kohdalla taisi hieman käydä Bostonissa. En ihmettele, vaikka jonkun GM:n toimiston seinässä lukisi:"
Kill Your Darlings". Nyt en luonnollisestikaan puhu maalivahdeista. Siitä huolimatta kannattajan sydämeni itkee verta sinä päivänä, kun Sharpin pelipaidassa on jokin muu logo kuin
Indianhead. Ihan samoin itki niinä päivinä, kun Roenick, Belfour ja Chelios siirtyivät pois Chicagosta. Minähän tosin olen myös menneisyyteen juuttunut Ilves-kannattaja, joten se lienee jollain tavalla ymmärrettävää.
Ainakin minulle Sharp on paljon enemmän kuin numerot pistepörssissä ja maalin takarautaan kilahtava rightin lämäri. Flyersissa alkaneesta NHL-urasta huolimatta Sharp on Blackhawk ja hän ehti pelata Keithin ja Seabrookin tavoin kaksi kautta Chicagossa ennen Toewsin ja Kanen astumista parrasvaloihin. Vaikka Franchise-kaksikko onkin Hawksin sydän ja sielu, niin vaikea on olla antamatta arvoa tuolle kolmikolle, joka oli tasoittamassa kaksikolle polkua jo umpisurkeassa Blackhawksissa. Paita ja peppu -pakkiparin lisäksi tärkeään kolmikkoon kuuluu myös Chicagon oma unelmavävy.
Luulen, että en ole tässä asiassa edes kovin yksin. Varsinkin Chicagossa, jossa monen menestyksen myötä kelkkaan hypänneiden kannattajien jääkiekkotietämys ei aina huimaa päätä, Sharp on ymmärtääkseni hurjan suosittu. Ehkä Bowman pystyy muuttamaan tämän ulkourheilullisen näkökulman dollareiksi.
Sharpia tuskin valitaan Hall of Fameen, eikä hänen numeroaankaan todennäköisesti jäädytetä. Hänet tullaan silti muistamaan tämän historiallisen menestyksekkään aikakauden yhtenä suurena Blackhawks-pelaajana ja minusta tuntuisi väärältä, jos hän päättäisi uran jossain muualla. Valitettavasti tuo vaihtoehto lienee todennäköisempi kuin Chicagossa pelaaminen uran viimeiseen otteluun asti.
Näin MM-kisojen aikaan voinee kaivaa loppuun vielä YouTubesta esiin tämän voittomaaliksi jääneen
alivoimaosuman.