Voisikohan olla niinkin, että me kaikki emme suhtaudu potkupalloon - varsinkaan arvokisoissa, joissa Suomea ei ikinä nähdä - verisen intohimoisesti? Suomalaiseen luonteenpiirteeseenhän kuuluu perinteisesti myös ainakin Jatkiksen perusteella muiden lajia seuraavien ihmisten jatkuva dissaaminen. Tarkoittaen juurikin tätä "gloryhunterit blahblah" -juttua, eikä vain nyt futiksen osalta. Ikään kuin itselle olisi aina pakko todistella miksi se oma fanittaminen on niin paljon hienompi juttu kuin jonkun toisen.
Itsekin kun katson potkista lähinnä arvokisojen ja joskus UCL:n osalta, en monestikaan omista mitään yhtä tiettyä suosikkia, vaan yksittäiseen peliin tai turnaukseen suosikki valikoituu muiden asioiden perusteella. Silti futiksen MM:t on kevyesti mielenkiintoisin urheilutapahtuma, jota odotetaan aina neljä vuotta kieli pitkällä. Toki Brasilia hurmasi jo '94-kisoissa muutaman hienon yksilön (Romario, Branco, Leonardo, Bebeto) takia, ja siitä lähtien brassit on ollut se ykkössymppis ja nimenomaan pelityylinsä takia. Monesti tulee kuitenkin oltua jonkun muunkin joukkueen puolella kisoissa. Melkein aina suosikeiksi valikoituvat kaunista hyökkäävää futista pelaavat joukkueet, ja inhokkilistan kärjessä puolestaan on päinvastaisia esimerkkejä (Englanti, Saksa).
Tahtoo siis sanoa, että ihmisillä vain yksinkertaisesti on erilaisia suhtautumisia urheiluun ja suosikkeja ja lempijoukkueita saattaa tulla ja mennä. Mikä siinä on niin ihmeellistä hyväksyä ja ymmärtää?