On niillä merkitystä, mutta säännöt on tehty rikottavaksi ja mitä enemmän pystyy liikkumaan sillä harmaalla alueella selviämällä mahdollisimman vähin rangaistuksin niin aina vaan parempi. Jokainen sitten muodostaa sen oman "harmaan alueensa" jolla liikkuu, jollekin riittää pieni koukkiminen tällaiseen ja se, että pyrkii siten hyötymään tilanteesta ja saamaan etua omille, joku toinen valitsee jonkun toisen keinon - minä venyttäisin rajoja todella paljon, koska minulle tärkeää on vain ja ainoastaan voitto, ei miten se tulee.
Jos nykyään harrastaisin huippu-urheilua ja minulle tarjottaisi mahdollisuus turvautua dopingiin ja se avaisi tien menestykseen ja miljooniin, niin enpä kovinkaan montaa kertaa miettisi, että turvautuako vaiko ei. Aivan sama kiekossa, jos voittaminen vaatii rikollisia otteita ja valmentaja ohjeistaa niihin, niin tuolloin rajat ovat hyvin häilyvät ja jos joukkueen menestys vaatii sellaisia niin olisin valmis niihin.
Toisaalta jos vastustaja harrastaa rikollisia otteita meidän joukkuetta vastaan (kuvitellaan nyt, että pelaan jossain joukkueessa), jos mikään muu ei auta niin tuolloin minusta joukkueen pelaajien on tehtävä selväksi se, että niin ei kannata tehdä. Enforcerin on tehtävä työtä kaskettya, tai kenen rooliin se nyt kuuluukaan - kuten Probert aikaan teki.
Toisaalta vastustajan heikkoutta tulee käyttää hyväksi, niinpä jotain Red Wingsejä vastaan pelatessa käskisin rottien ja muiden metsästää Datsyukia ja Zetterbergiä. Raukkamaista? Kenties mutta vain voito on tärkeää minun filosofiassa.
Olen urheilussa hyvin epämoraalinen ja epäeettinen ihminen, lähes kaikki keinot päämäärän saavuttamiseksi on sallittuja. Tappamista nyt en sentään kannata, mutta joku hajonnut polvi tai murtunut nilkka ei paljoa paina jos oma joukkue siitä hyötyy.
vlad.