Itse olen kanssa ollut AC-sarjassa mukana ihan alusta saakka. Jostakin näin, että tollanenkin peli on olemassa ja historia + parkour-henkisyys (se oli cool sillon 2007-2008, esim. ranskalaiset District -elokuvat) iski kuin tuhat volttia. Siisti kuin mikä ja niiden isojen aitojen rakennusten - kirkkoja ja temppeleitä - huipulle oli oikeasti vaikeaa ja aikaa vievää navigoida, kun sinne vei vain tietty reitti ja ei ollut aina ihan selvää, mistä pystyy ottamaan kiinni. Siinä samalla sitä sitten pysähtyi fiilistelemään itse sitä rakennustakin. Itse peli oli kuitenkin kaiken avoimuuden, maaseutujen ja eri kaupunkien jälkeen hyvin itseään toistava - ja buginen. Sen kuitenkin pelasti loistava loppukoukku tarinassa.
AC 2 olikin jo sitten ihan eeppinen tarinaa pohjustavine lyhytelokuvineen. Ezio oli hyvä hahmo ja Borgioiden aika valtavan kiinnostava, peli immersoi sisäänsä aivan huolella. Siitä sitten jatkot vielä Brotherhoodiin. Yksilöisin tarkemmin jos muistaisin, miksi se oli niin hyvä. Tässä vaiheessa tietysti jo ykkösessä alkanut Desmond Milesinkin tarina oli oikeasti selkeä ja kiinnostava, että mitä sieltä lopulta tuleekaan esiin. Pidin myös valtavasti niistä Eedenin omenan taipaleen jäljittämisestä läpi historian ja siihen liittyneistä sivutehtävistä. Joskus niiden sivupelien parissa vierähti hyvinkin paljon aikaa, koska en halunnut millään katsoa netistä mitään vastauksia, vaan keksiä ja löytää vastauksen itse.
Revelations sitten oli pienoinen pettymys. Konstantinopolille ei hirveästi lämmennyt, mitään uutta pelissä ei varsinaisesti ollut ja en siitä näin jälkikäteen edes muista juuri mitään.
AC 3 taas kuuluu omiin suosikkeihin sarjassa. Jälleen eziomaisesti hyvä päähahmo simppelin tehokkaalla ja sympaattisella tarinalla, jossa ehditään nähdä mistä hän tulee, mitä hän on menettänyt, miksi hän taistelee. Luminen metsä, kalliot ja luonnonläheisyys iski, minkä ohella opettelin pelistä löytyvät muutamat vanhat lautapelit innolla. Ja tietysti Yhdysvallat miljöönä ja sen vapaussota siihen päälle. Maailma oli niin valtava ja liikuin siellä erittäin mielelläni. Pelasin lähes loppuun saakka käyttämättä ollenkaan fast travelia.
Black Flag kuuluu monien suosikkeihin, mutta itse en hirveästi lämmennyt tuolle laivatouhulle. Olen kaikki nurkat nuohoava pelaajatyyppi ja jotenkin se laivaan kapuaminen, ruorin kohdalta sen haltuunottaminen, liikkuminen haluttuun paikkaan, ruorista poistuminen, veteen hyppääminen, uiminen haluttuun paikkaan, alkoi vähän ottaa kärsivällisyyden päälle. Ja sitten kun ei heti joka paikkaan tavallaan päässyt, kun laiva oli alussa niin heikko, että piti vältellä vahvoja vihollisia ja tiettyjä paikkoja. Muuten tietysti kovaa tavaraa oli peli sivutehtäviään myöten ja itse pidin seiloreiden lauluista.
Roguen olemassaolo multa jäi aikanaan huomaamatta, enkä ole sitä tähän päivään mennessä pelannut. PS4:lla sitten alkoikin Unityn ja Syndicaten myötä kyseenalaistaa, että jaksaako tätä vuosittain ilmestyvää sarjaa enää pelata, kun sen parhaat päivät tuntuvat olevan takanapäin ja tuo Animus-juonikuvio alkaa olla jo sellaista höttöä, ettei enää ymmärrä yhtään, miten se liittyy mihinkään aiempaan ja vielä vähemmän kiinnostaa, että tuleeko se tulevaisuudessa johtamaan yhtään mihinkään. Tarinat eivät myöskään kietoutuneet enää yhtä vahvasti ja suoraan historian tapahtumiin (tapettiin historiallisia hahmoja, voitettiin vapaussodan taisteluita), vaan historiallinen aika alkoi olla yhä enemmän ja enemmän pelkkä tausta.
Syndicaten jälkeen olin päättänyt luovuttaa sarjan suhteen, mutta kun porukka kehui Originsia, niin pitihän siihen lopulta tarttua. Kontrollit oli vaihtuneet ja peli oli luonut nahkansa ihan uudelleen. Kun siihen lopulta tottui, niin peliä tuli hakattua joululomilla paljon ja ilolla. Pyramidien nuohous toi vähän mieleen AC2:sen, vai Brotherhoodin kirkkojen salaisuuksien paljastamisen, tai 3:sen mainiot katakombit. Oli jälleen läsnä sellainen lapsenomainen ilo, että mitä kaikkea tämä tuore peli vielä tuokaan nenän eteen ja sitä ei jarruttanut edes vähän tyhjäpersoonainen maitonaama päähahmona.
Odyssey sitten taas herätti ihmetystä, kun jälleen AC-peli ilmestyy jo vuoden kuluttua edellisestä. Mutta antiikkinen Kreikka jos mikä kutkutteli mieltä. Valitsin vieläpä naisen päähenkilöksi, koska tämä valinta varmastikin toisi pienen lisämausteen kokemukseen. No ei tuonut muuten kuin pelaajan pään sisällä, kun paljastui hyvin nopeasti, miten peli on käsikirjoitettu hahmovalinnan osalta neutraaliksi ja jopa enemmän mieshahmolle. Ja itse peli oli samaa vanhaa kuin Originsissa, että sitä pitäisi jaksaa uudet 100 tuntia. Ateenaan päästyäni alkoi väsyttää ja sitten lähinnä vetelin pelin pikavauhtia päätökseen yrittäen samalla tehdä edes nuo kaikki mielenkiintoisimmat sivutehtävät netin opastamana.
Nyt sitten kaikesta huolimatta Valhalla on jälleen tuossa muoveissa odottamassa vuoroaan. Mitään en pelistä tiedä, mutta vähän on fiilis jälleen sellainen, että ellei kolahda, niin olisiko aika hypätä junasta pois. Piti jäädä jo hankkimatta, mutta kun porukka on täällä hehkuttanut.