Bloggaaminen
Ei siis se muovituoppien keräily, vaan nämä nettipäiväkirjat. Tosin helmiäkin löytyy joukosta, mutta noin kokonaisuudessaan ilmiön suosio ei täysin avaudu. Suurin osa tuntuu olevan sen oman muoti/ruoka/teknologia/taidepippelin kohottamista/pinmpin hoonaamista.
P.S. Se Leprasta sikiävä 30€-kokeilu vaikuttaa poikkeukselta sääntöön.
Twitter
Seuraamisen osin ymmärrän, mutta kuinka monella on oikeasti jotain omaa annettavaa? Jotenkin erikoinen konsepti ja en ihmettele, että Suomessa FB jyrää yli.
Festari-vipit
Täyttä huumoripaskaa. Vaihtoehdot: hennakalinaisten kanssa hapotonta papayalonkeroa kuraisessa kaljateltassa jossain himoksella tjsp. tai sitten edes b-luokan suomijulkkisten ja levottomat-hasbeenjengin kanssa ruisrockeissa ostamassa samaa 7€-rahvaskaljaa kuin muukin festarikansa tiskin toiselta puolelta. Päälle toki joku pimpelipom-buffa "Ethän santsaa!"-kylteillä, jossa kuitenkin 20 ensimmäisen minuutin jälkeen tarjoillaan perusbroilerinnahkapullia wasabilohien ja calvadosankkojen "yllättäen" loputtua.
Huippukokkien fanitus
Melko moni, jotka olen edes jollain tasolla tavannut, ovat vaikuttaneet ihmisinä lopulta aikamoisilta mulkuilta. Ehkä kaunis ilmaisu olisi joku ammattilaisuus, mutta pitäisivät sen ammattilaisuuden siellä kyökin puolella. Turha sillä on bousailla, jos muu käytös ns. kirkkaammissa saleissa on ihan samaa tasoa perusmulkun kanssa. 2010-luvun "huippukokki" on 1980-luvun mäkihyppääjän inkarnaatio. Loppupeleissä oikeasti hyvät raaka-aineet ja ihan peruskeittiötaidot eivät jätä asiaan syventynyttä tavista kovinkaan kauas. Toki vittuuntunut perusilme, huonomman jokikunnaksen stailaama habitus ja keskeneräiset hihatatuoinnit yleensä puuttuvat.