Karsin nyt tarkoituksella "omat pelaajat" pois ja keskityn vain liigaa tällä hetkellä pelaaviin. Muuten tässä kirjoitettaisiin vielä huomennakin tarinaa.
Ville Nieminen
Vääntää äärimmäisen kovalla asenteella aina. Kun pelitaidot eivät aikanaan olleet riittävällä tasolla, treenasin aivan hulluna ja juoksi portaita lisäpainojen kanssa. Kun paikkaa ei heti auringosta tullut, hioi hän peliään farmissa vuositolkulla. Kun peli on luonteeltaan muuttunut, on hän kehittänyt mielenmaisemaansa pelikirjojen osalta. Nuo kertovat jotain siitä päättäväisyydestä, jolla hän vääntää.
Luonnollisesti peli kaukalossa vastaa tuota mielikuvaa. Repii, raastaa, rikkoo ja aina antaa kaikkensa. Varmaan epätshekkimäisin mahdollinen pelaaja asenteensa puolesta, näin kieli poskella heitettynä. Välillä Niemisen peli menee yli ja tuolloin voi sattua näitä Pentikäiseen kohdistuneita taklauksia.
Tässä sitten on yksi Niemisen muista hyvistä puolista. Hän on haastatteluissa rehellinen, avoin ja sanavalmis. Jos hän tietää perseilleensä kaukalossa, hän sanoo sen. Jos oma joukkue on hävinnyt mestaruuden, hän toteaa rehdisti miksi näin kävi. Vähemmän vakavissa tilanteissa sitten vitsi lentää ja herjaa on hauska kuunnella.
Toni Söderholm
Harvinaisen paljon edustamansa seuran näköinen pelaaja. Ruotsinkielinen, syntynyt varakkaaseen paikkaan Kauniaisiin ja edustanut samaa seuraa junnuista asti. Jotenkin tuossa on hyvin paljon samaa kuin Väänäsessä näiltä osin: lähes stereotyyppinen oman seuransa edustaja, jolle tuntuu merkkaavan muutkin asiat kuin vain liksa.
Kaukalossa mies on pystynyt tekemään käytännössä vuodesta toiseen kovaa jälkeä. Yksi heikompi hetki tuossa välissä oli ulkomaiden jälkeen, mutta se selittynee luonnollisilla asioilla. Pystynyt myös siirtämään pelinsä pleijareihin asti, mistä osoituksena mm. Jari Kurrin nimeä kantava pysti palkintokaapissa.
Kaukalon ulkopuolellakaan mies ei ole mikään tuppisuu tai Aki Bergin klooni. Varsin pätevän kuvan mies on antanut itsestään kommentaattorin hommissa ja muita vastaavia tehtäviä vääntäessä. Mä melkein olen pettynyt, jos tuota miestä ei uran jälkeen nähdä säännöllisesti kiekkoaiheissa studiossa, molemmin kielin. Sen verran paljon miehellä on näkemystä, kykyä ajatella ja samalla munaa puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Tuolla olisi oikeasti annettavaa, toisin kuin näillä joojoo-miehillä.
Jussi Markkanen
Onhan tuossa nyt jotain hienoa. Pitkän kiertueen jälkeen mies lopulta palaa omaan seuraansa ja pystyy, ainakin lyhyen aluen perusteella, olemaan kentällä oikea vahvistus. Pieni tahra tullee aikoinaan Jokereihin tehdystä pahvista, mutta luulisi tuota voivan perustella järkisyin. Olihan perhe juuri lisääntynyt ja tuolloin Jokereissa oli varmasti suurin setelituppo ja kovimmat haasteet tarjolla.
Mies on myös pystynyt nousemaan niin hyvin suuren surun keskeltä ylös kuin vain on mahdollista. Pojan traaginen kuolema on aivan varmasti sellainen asia, jonka jälkeen kiekko ei tunnu missään. Kaikesta tuosta huolimatta hän on pystynyt nousemaan takaisin jaloilleen, torjumaan hyvällä tasolla ja antanut muutaman haastattelun, joiden uskon aivan varmasti olevan positiivinen voimavara vastaavan kokeneille.
Masi Marjamäki
Eihän tuo mikään helvetin taitava ole tai juhli mestaruuksia joka kevät. Sen sijaan pelaajatyyppinä aivan mahtava tekele. Juuri tällaisia pelaajia jokainen joukkue tarvitsee sarjasta riippumatta.
Kentällä mies antaa kaikkensa. Vaikka joukkue ei pärjäisi ja oma terveyskään ei parhaalla mahdollisella tasolla ole, niin tuumaakaan ei anneta periksi. Samalla mies tuntuu tekevän ketjukavereistaan tuuman verran pidempiä ja muutaman askeleen verran rohkeampia. Liikaa ei pelaajia, jotka tuohon pystyvät ilman, että olisivat muutoin rasite joukkueelleen. Kyllähän jonkun Jon Mirastyn kanssa voi pelata rohkeasti, mutta käytännöllisesti katsoen kärsiä alivoimasta.
Mulle on myös välittynyt kuva rehellisestä pelaajasta. Jos tarve tulee, hän on valmis vastaamaan teoistaan ja ottamaan vastuun. Mua suorastaan lämmitti miehen toiminta Krepsiä vastaan tuossa muutama vuosi takaperin: hän tiesi tehneensä väärin aiemmin ja ei pakoillut vastuutaan. Vaikka periaatteessa kyseessä ei ollut mikään spontaani tunnekuohu, jokainen tiesi pelin hengen. Tällainen toiminta on katoavaa luonnonvaraa, valitettavasti.
Ville Uusitalo
Ei tuosta pitänyt ikinä tulla liigakiekkoilijaa. Sarjatasot olivat junnudivareita, Suomen alasarjoja, kiekon pikkumaita ja vastaavaa. Kokoakaan ei liiemmin ollut ja aluksi kuntokaan ei ollut kovin rautainen. Lopulta sitten mies havahtui tilanteeseensa, alkoi treenaamaan ja vietti äärimmäisen kovaa urheilijan elämää olematta silti liigakiekkoilija. Lopulta liigaovet avautuivat, tosin eivät helpoimman kautta. Oikeastaan vasta neljännellä liigakaudella alkoi tulemaan "jotakin", toki kolmas oli jo ihan passeli.
Äärimmäisen hyvä esimerkki siitä, kuinka pitkälle sinnikkyydellä voi päästä. Uusitalon kohdalla se tarkoitti pelailun muuttumista kanisterin nostoon kotihallissa C-rinnassa. Ja tuo tosiaan tuli vain äärimmäisen kovan työn ja tinkimättömän asenteen kautta. Yhtäkään asiaa hän ei ole ilmaiseksi saanut, vaan kaikesta hän on maksanut kovaa hintaa hien, kyynelten ja veren muodossa.
Luonnollisesti tuo kova työnteko on tarkoittanut sitä, että pelaajana Uusitalo on ollut äärimmäisen esimerkillinen. Aivan varmasti se junnuista nouseva lupaus miettii kaksi kertaa harjoittelua kun vieressä on Uusitalon kaltainen kaveri. Kun suukin käy, niin aivan turhaan ei tuo ole itseoikeutettu kapteeni Porissa.
Itse pidän myös siitä, millaisen mielikuvan olen saanut Uusitalon suhtautumisesta Ässiin. Mun mielikuvissa mies on äärimmäisen lojaali sitä seuraa kohtaan, joka lopulta luotti häneen ja teki hänestä oikean liigapelaajan. Tuo huokuu kaikista haatatteluista, sanomisista ja tekemisistä. Porilainen se ei ole, mutta niin todellinen patasydän kuin vain ulkopuolelta tullut voi olla.