Pakollinen armeija, hyi vittu. Olen koko systeemiä vastaan ja jos olisin politiikko, puhuisin tuon vanhanaikaisen lakipykälän poistamisen puolesta. Mielestäni on aivan perseestä, että ollaan olevinaan niin saatanan vapaamielinen maa ja silti ei muka voida edes antaa miehelle oikeutta VALITA, haluaako hän oikeasti suorittaa armeijapalveluksen, vai vaikkapa mieluummin panostaa opintoihinsa tulevaisuuden tavoiteammattia varten.
Mielestäni on aivan käsittämättömän ahdasmielistä ja vanhanaikaista, että jos uskaltaa olla erilainen, jos uskaltaa sanoa systeemille jyrkästi EI, niin sinua rankaistaan tästä joko vuoden siviilipalvelus-pakkopullalla tai kivalla pikku visiitillä vankilassa. Vittu sä erotut rohkeasti massasta, ja olet siis kriminaali ja kapinallinen!
Aion nyt puhua täysin totta. Suunnittelin jopa itsemurhaa, koska luulin aidosti joutuvani armeijaan jota olin pelon vallassa jo pennusta asti odottanut.
En vaan sillon uskonut että olisin kestänyt sitä rääkkiä, ei olisi ollut minun paikka, ei sitten alkuunkaan. Rauhaa rakastavana ja arvostavana ihmisenä ei ollut pienintäkään kiinnostusta koko vitun paskaa kohtaan. Sotapeleistäkään en ole koskaan tykännyt. Kaipa nämäkin mieltymykset kulkee tietyllä tapaa käsi kädessä.
Noh, sairastin "onnekseni" lapsena rolandisen epilepsian + minulla oli tuolloin syksyllä 2011 kutsuntojen aikaan paha ahdistuneisuusongelma juuri siksi kun pelkäsin niin saatanasti omaa tulevaisuutta, jonka takia minulla oli lääkitys että sain edes nukutuksi öisin. Kun tähän vielä lisätään että olen todella ns. "kevyttekoinen" kaveri, mitä nyt yleensäkään 170cm pätkä luonnolleen voi kun en mikään salifriikkikään satu olemaan.
Nuo olivatkin sitten riittivät kriteerit C-paperien myöntämiselle ja se helpotus kun pääsin kutsunnoista pois... En osaa edes kuvailla sitä valtaisaa huojentuneisuuden täyttämää tunnetta mikä mulla tuolloin oli. Tunsin itseni voittajaksi, tunsin itseni hyvin onnekkaaksi. Tosin ne läheiset jotka tietää mun hankalan, ajoittain suorastaan helvetillisen, koulukiusausatuksi joutumisen sävyttämän lapsuuteni, pystyisi myöntämään rehellisesti että tämä onni on ansaittu menemällä läpi helvetin liekkien.
Lapsuuteni oli oikeastaan ihan vitun perseestä, ja jos saisin elää sen uusiksi, voitte olla varmoja että tekisin sen helvetin mielelläni, mutta hei elämä opettaa. Nyt olen kuitenki jo parikymppinen ja onnellisempi kuin ikinä aiemmin. Elämäni on sielunkumppania vaille täydellisen tip top :)
Jotta ei nyt kuitenkaan liikaa tulisi karattua ketjun aiheesta, niin toivon koko sydämeni pohjasta, että jos minulla tulee joskus olemaan lapsia, saisivat he itse valita. Pakollinen armeija joutaisi helvettiin. Tämä on minun absoluuttisen vahva mielipiteeni. Jos olet eri mieltä, ei ole syytä suuttua. Tiedän varsin hyvin että maailma on täynnä erineviä mielipiteitä, mutta juuri se on yksi ihmiselämän hienouksista :)
