Vastasin äänestykseen Kiila, Heinola 10 ja Eikä vielä ole edes ilta. Tuo kolmas oli vaikea valinta, koska EVOEI on kirjoissani aika tasavahva Plastikin ja KKP:n kanssa, mutta nyt päädyin edellä mainittuun ratkaisuun. Innostuin myös laittamaan kaikki levyt järjestykseen.
1. Kiila: Tämä on pysynyt suosikkialbuminani koko Apis-faniuteni ajan eikä muutosta siinä suhteessa ole odotettavissa. Kiila on paras sekä nostalgiasyistä että ”objektiivisesti”. Tällaisena pahemman luokan myöhäisherännäisenä aloin kuunnella bändiä vasta tämän levyn myötä ja platta teki jo ensikuunteluilla suuremman vaikutuksen kuin mikään albumi sitä ennen tai sen jälkeenkään. Ei silti voi sanoa, että Keilalla välttämättä olisi Apiksen muihin tuotoksiin verrattuna hienoimmat meltsut tai nerokkaimmat lyriikat – vaikka ovathan ne hienoja ja nerokkaita – mutta ennen kaikkea siinä on perhanan väkevä tunnelma. Johtuneeko sitten sanoittajan senhetkisestä elämäntilanteesta vai mistä, mutta juuri Keilalla on alusta loppuun sellainen tunnelataus, ettei paremmasta väliä. Siksi kyseessä on myös loistava terapia-albumi; sen tahdissa kuuntelijakin voi purkaa angstejaan ja pohtia elämänmenoa. Silloin aikoinaan päiväni alkoi ja loppui Geilalla, enkä varmaan olisi pysynyt tolpillani ilman sitä. Eli tuli purettua omat teiniangstit tuon albumin tahdissa, mutta on siitä näin aikuisiälläkin saanut paljon irti. Välillä on vierähtänyt viisikin vuotta ilman Kiilan kuuntelemista, mutta silloin kun elämä tuntuu potkivan kunnolla päähän ja laittaa vaikka Valon juuren soimaan... noh, se katharsis on jotakin uskomattoman ravistelevaa. Lisäksi mainittakoon, että Kiilalla ei ole yhtäkään mielestäni huonoa biisiä, joten kokonaisuus on kunnossa. Laululintu ja Syöpä ovat puhutelleet itseäni vähemmän kuin muut, mutta eivät nekään missään nimessä paskoja ole. Suosikkibiisejäni levyltä ovat edellä mainittu Valon juuri, Kuollakseen elossa ja Pala siitä.
2. Heinola 10: Tämä kuuluu lemppareihini osittain samoista syistä kuin Kiilakin. Kokonaisuus on rautainen: kaikki biisit ovat joko helvetin hyviä (Kadut, Ruhtinaat, Timantit), hyviä (Viivakoodit, Reunallat, Tunnit, Muistijäljet) tai ihan hyviä (Kirveltäjät, Käärmeet, Kaksoishuiput). Itse asiassa Kiila saattaisi kivuta top kolmoseeni jo pelkästään siitäkin syystä, että se sisältää kaikkien aikojen suosikkibiisini eli Kadut. Eihän se periaatteessa ole bändin paras biisi sanoitukseltaan tai meltsultaan, mutta minulle se on silti tärkein jo siksikin, että kyseessä on eka Apiksen tekele joka kolahti kunnolla. Ehkä tuo kappale vain tuli elämääni oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa – se oli jotakin aivan muuta kuin mikään aiemmin kuulemani (kylläpä kuulostankin melodramaattiselta tänään). Yleisesti ottaen pidän erityisesti Tonin sanankäytöstä kyseisellä levyllä. Kieli on rikasta ja oivaltavaa, sillä käytetty sanasto on laajaa ja nerokkaita kielikuvia esiintyy vielä enemmän kuin millään toisella levysellä. Tulkinnanvaraa on juuri sopivasti: lyriikat eivät ole liian valmiiksipureskeltuja (kuten erityisesti ekoilla julkaisuilla ja EVOEI:llä) mutta eivät myöskään mitään hämärää jorinaa (kuten uusimmassa tuotannossa). Heinola 10:n biisit avautuvat eri kuuntelukerroilla hieman eri tavoin ja seuraavat mukana eri elämäntilanteissa. Tonin lauluääni oli myös Heinola 10 ja Hiekan aikoihin parhaimmillaan; sellainen miellyttävän matala ja pehmeä. Loistoalbumi.
3. EVOEI: Tässäkin sijoituksessa lienee mukana jonkin verran nostalgialisää, sillä EVOEI oli ensimmäinen Apiksen levy, jonka ilmestymiseen laskin oikein päiviä ja levynjulkkareissakin tuli oltua. Ah, se oli sitä faniuden kulta-aikaa. Jos purin Kiilan avulla pahimmat teiniangstini, niin EVOEI:n avulla sitten niiden jäänteet. Siksi siitäkin on muodostunut tärkeä levy, vaikkei se täysin sovikaan oman musamakuni kanssa yksiin. Levyn ilmestymistä edeltävissä haastatteluissa Toni ja Sipe kuuluttivat suureen ääneen, että tuleva albumi olisi paluu alkuaikojen punk-mättöön. Sellaista he ovat kyllä muistaakseni puhuneet joidenkin muidenkin julkaisujen kohdalla eikä tuo väite EVOEI:nkään kohdalla täysin paikkansa pitänyt, mutta silti levyllä on niitä punk-vivahteita minun makuuni turhan paljon – esimerkiksi Kaivo ja Ylijäämävalumaa ovat aika tyhjänpäiväistä rallattelua melodisesti, samoin Karman laina menee ajoittain liiallisen rääkymisen puolelle. Sanoituksellisesti EVOEI sisältää painavaa asiaa, mutta minun makuuni lyriikat ovat vähän turhankin lukkoonlöytyjä eivätkä jätä tilaa kuuntelijan omille tulkinnoille. Vastapainoksi niistä löytyy tosi hyviä ja monikäyttöisiä metaforiakin (kuten ”kaivo” ja ”näytelmä”), mutta kaiken maailman asuntolaina- ja mielenterveyssanastot menevät välillä jopa kökköyden puolelle. Hieman häiritsee myös, että biisit ovat vähän turhankin samasta puusta veistettyjä. Lyyrisesti se ei niinkään haittaa, kun kerran jonkin sortin teemalevy on kyseessä, mutta tempoihin, melodioihin ja sovituksiin olisin kaivannut lisää vaihtelua, ettei homma kävisi yksitoikkoiseksi. EVOEI:llä ei ole yhtään kunnon slovaria (edes nimibiisiä en laske tuohon kategoriaan). Kyllä levy on silti varsin iskevä niin musiikillisesti kuin sanoituksellisestikin. Muistan EVOEI:n biisien toimineen myös livenä erityisesti hyvin. Lempikappaleitani levyltä ovat Trauma, Näytelmä, VEAM ja Nimensä alle.
4. Plastik: Tässä levyssä on paljon hyvää, mutta puutteitakin löytyy. Perusasiat ovat kyllä kunnossa, koska biisit ovat sävellyksinä ja sanoituksina enimmäkseen ihan täyttä rautaa. Plastik aloittaa sekä melodisesti että lyyrisesti uuden aikakauden Apulannan tuotannossa, joskin ensimerkit oli kuultavissa jo edeltäjälevysellä. Meltsuihin jo AKKM:llä hiipinyt herkempi ja kauniimpi puoli on tällä levyllä jalostunut entistäkin herkemmäksi ja kauniimmaksi. Sanoituksellisesti Plastik on jo sitä jylhiin kielikuviin verhottua tuntemusten kuvailua, josta voi löytää tarttumapintaa melkein missä tahansa elämäntilanteessa. Elikkä biisimateriaalissa ei sinänsä ole juurikaan moitittavaa, mutta soundimaailma on turhan konepuuroinen ja biisit on muutenkin sovitettu tukkoon. Ovathan konesoundit välillä ihan jees, mutta liikaa käytettyinä ne pilaavat biisin kuin biisin ja tietynlaisiin kappaleisiin (kuten EYT:n kaltaisiin rokkipaloihin) ne eivät mielestäni sovi ollenkaan. Vaikkapa Maailmanpyörässä taas ei ole mitenkään liioiteltua määrää hälyääniä, mutta kyllä ne kummalliset avaruusvingutukset silti häiritsevät, koska ne vievät huomiota itse meltsusta (joka on hyvä) eikä millä ole mitään tunnelmapoliittistakaan funktiota. Välillä sovituksiin on tuutattu tavaraa niinkin paljon, että lähestytään jo kakofonian rajoja (kuten Odotuksen ja Maanantain kertseissä). Laulusoundi on myös monissa biiseissä (esim. Noidanmetsästäjä, KSP, EYT, Tervetuloa) enemmän kuin outo – joskin Tonin ääneen on ilmaantunut ihan uutta vahvuutta aiempiin julkaisuihin nähden –, kun ainakin itse kuuntelisin mieluummin sellaista ihan puhdasta laulantaa. Juuri Plastikin konemössösoundien ja täyteenahdettujen sovitusten takia monet levyn biiseistä toimivat parhaiten livenä. Lisäksi levyllä on muutamia yhdentekeviä kappaleita (Turvallista matkaa helvettiin ja Tyhjää ikkunassa) ja suoranaisia täytebiisejä (Terä), joten siitäkään syystyä se ei yllä ihan top kolmoseen, vaikka oiva levy onkin. Parhaita biisejä ovat KSP, Odotus, Tervetuloa, Maanantai, EYT ja Maailmanpyörä.
5. KKP: Tämän olin ensimmäisellä kuuntelukerralla valmis kruunaamaan melkeinpä yhtyeen parhaaksi tuotokseksi, mutta paikoitellen valmiiksipureskellut tekstit aiheuttivat, ettei sillä ekojen kuuntelujen jälkeen ollut enää niin paljoa annettavaa. Vähän turhankin selvästi liikutaan parisuhteen päättymisen herättämissä tunnelmissa ja siinä se. Onhan KKP silti todella kova ja tunnelmallinen erolevy, eikä olisi uskonut minkään yhtyeen pusertavan yhdentenätoista albuminaan tuollaista taideteosta ilmoille. KKP on musiikillisesti mukavan monipuolinen, mutta ei kuitenkaan liian sillisalaattimainen kokonaisuus. Pidän myös siitä, että edellisen levyn paikoitellen mutkikkaiden meltsujen jälkeen on palattu yksinkertaisempaan ilmaisuun. Täysosumia on paljon: Aggressio, Yksinkertainen, Ihme, Paju... Nimet ja päivämäärätkin on aika jännä biisi mikronkilahduksineen. Zombeja ja Toinen henki puolestaan jättävät vähän kylmäksi, Paaso on turhan haahuileva makuuni ja Yhdestoista marssi on toivon mukaan Apiksen ensimmäinen ja viimeinen instrumentaalibiisi. Eli kyllähän tuolta levyltä heikompaakin matskua löytyy, mutta yleisarvosana on ehdottomasti plussan puolella.
6. Kuutio: Pidän kyllä tästäkin levystä ja sekin kolahti ilmestyessään omiin senhetkisiin fiiliksiini. Etenkin trilogiakokonaisuuden päättävänä lenkkinä se toimii vallan mainiosti, vaikka toivo ei ehkä omasta mielestäni ole niin koskettava aihe kuin ahdistus. Levy on onnistuneen monipuolinen; sopivassa suhteessa menevämpiä ja rauhallisia biisejä sekä siltä väliltä olevia. Negatiivisena puolena mainittakoon muutamat melodisesti hieman omituiset, sekavat ja rytmiikaltaan löysät kappaleet (ainakin Airut ja Pakkomielle) sekä jotkin yksittäiset sanoitukselliset hämäryydet, mutta melkein kaikista teksteistä ja samoin koko levyltä löytyy kuitenkin järkevä sanoma. Toisaalta levyn selkeä heikkous on, että sanoituksista erottuu vain yksi järjellinen taso ja sitten siihen päälle on ripoteltu joitakin kummallisuuksia, joista ei saa mitään irti. Lyriikat ovat siis osittain liian yksiselitteisiä ja osittain liian ufomaisia. Freestylemeikit-kappale ei ole vieläkään avautunut minulle ollenkaan, mutta siinä erinomaisen tarttuva melodia kompensoi lyyrisia outouksia. Freestylen lisäksi Ravistettava ennen käyttöä ja Kuution palaset ovat kestosuosikkejani levyltä – ne taas erityisesti nerokkaan oivaltavan sanankäytön takia. Männävuosina myös aiemmin hieman tylsiltä tuntuneet Puolet ja Kirous ovat alkaneet toimia, koska niihin jotenkin kiteytyy koko albumin idea.
7. Hiekka: Tämä on käsittääkseni aika aliarvostettu levy, mutta itse tykkään kyllä. Toki Hiekka on tyylillisesti aikamoinen toisinto Hienola kympistä, mutta itseäni se ei ole haitannut, kun olen kuunnellut molemmat levyt ensimmäistä kertaa ns. retrospektiivisesti vuosia niiden julkaisun jälkeen. Jos olisin aikoinaan oikein odottanut Hiekkaa ja sitten ilmoille olisi lävähtänyt levy, joka ei eroa edeltäjästään oikein mitenkään, niin olisihan se saattanut tuntua vähän tylsältä. Sellainen ero on kuitenkin havaittavissa, että Hiekka on hieman epätasaisempi kokonaisuus kuin Heinola 10. Faarao on varmaan Apiksen toiseksi paras biisi ja Hiekka, Hippo, Valas, Kolmiolääke ja jumalakin toimivat varsin mallikkaasti, mutta Hetki taas on aika tyhjänpäiväistä lässytystä ja Onttosydän suorastaan kökkö kaikessa pihisevyydessään.
8. AKKM: Toni sanoi joskus, että AKKM on kaikkien mielestä joko heidän paras tai paskin levynsä, mutta missään nimessä se ei ole keskinkertainen. Olen sitten ehkä kummajainen tässä suhteessa, koska minun mielestäni AKKM on Apiksen mittapuulla tietyllä tapaa hyvinkin keskinkertainen, vaikka ranking-sijoitus selvästi alle keskitason jääkin. Itselleni AKKM edustaa nimittäin välivaihetta, joka ikään kuin jakaa Apiksen tuotannon tyydyttävään ja loistavaan, mutta ei ole itse oikein kumpaakaan. Kyseisellä albumilla meltsuissa alkaa olla jo kauneuttakin ainakin vanhan tuotannon rääkymisbiiseihin verrattuna ja kyllähän nuo AKKM:n lyriikatkin koskettavat ihan eri tavalla verrattuna johonkin Hemiin. Soundimaailma ei myöskään ole yhtä epämiellyttävän koneistettu kuin seuraajalevyllä, vaikka Plastikin biisit ovat kyllä sinänsä parempia. Tykkään myös kovasti Sipen rummuttelusta AKKM:llä; myöhemmin on ollut paikoitellen turhankin minimalistista rumputaiteilua.
Huonointa AKKM:ssä on se, että biisit kuulostavat liikaa toisiltaan. Välillä minun pitää ihan miettiä, että missäs biisissä laulettiinkaan "kaikki puoleen hintaan tänään annetaan" tai että mitenkäs vaikkapa 002 ylipäätään meni. Onhan toki hyvä, että levyn biisit muodostavat selkeän kokonaisuuden, mutta siinä vaiheessa kun kappaleita ei oikein erota toisistaan, ollaan minusta jo mettässä. Toisaalta myös sanoitukset pyörivät yksiselitteisesti saman aiheen ympärillä, ja kyseinen aihe sattuu vieläpä olemaan harvinaisen loppuunkaluttu. Suhteen päättyminen on aiheena niin kulunut, että toivoisin aina löytäväni erobiiseistä jotakin muitakin merkityksiä. Kolmas minua häiritsevä juttu on se, että jotkin sinänsä hyvät biisit on ilmeisesti yritetty pilata hämärillä toteutuksilla. En minä ainakaan ymmärrä, miksi Hallaassa on se omituisen tukkoinen ja sössöttävä laulusoundi. TMK:n yliampuvan särisevät kitarat ja 001:n yskiminen ovat niin ikään yksinkertaisesti mauttomia.
Puolet biiseistä on kuitenkin tosi hyviä ja puolet sitten vähän huonompia. 006, 003, TMK ja Hallaa ovat lemppareitani. Tykkään muuten kovasti Tonin laulannasta tuossa 003 kipaleessa, koska siinä tulkinnassa on raakaa voimaa verrattuna muihin AKKM:n vokaaleihin, jotka vedetään sellaisella hennolla ja aavistuksen nuhaisella sointivärillä. 005 kuuluisi myös parhaiden kappaleiden joukkoon ilman sitä säkkäreiden ärsyttävää anssikela-laulantaa. Aluksi en muutenkaan tykännyt kyseisestä biisistä, mutta sanoituksen avauduttua se alkoikin äkkiä tuntua ihan pirun mainiolta. 001, 002, 004 ja 0010 ovatkin sitten levyn keskitasoa ja Mex-Tex surkea täytebiisi.
9. Sielun kaltainen tuote: Ei huono, mutta petyin kuitenkin. Kirjoitin aiheesta tarkemmin Apulanta-topiciin.
10. Kolme: Kolme taas on melkoinen toisinto Ehjästä ja siitä syystä minulta meni ennen aina sekaisin, kummalta levyltä mikäkin biisi löytyy. Välillä menee kyllä vieläkin, mutta hiukan yksinkertaistaen voisi sanoa, että hyvät biisit ovat Kolmella ja huonot Ehjällä – siinäpä oiva muistisääntö. Musiikillisesti kumpikaan levy ei tosin oikein viehätä minua. Kolmella on kyllä joitakin ihan tarttuvia biisejä, mutta enimmäkseen se on turhan punkahtavaa ja yksinkertaista metelöintiä. En siis missään nimessä toivo musalta mitään progemaista sekavuutta, mutta voisihan niitä sointuja olla enemmänkin kuin vain se kolme. Vieläkin enemmän tällä ja Ehjällä vituttaa se, että Tonin laulu hukkuu melkein täydellisesti soittimien alle. Eihän hänen laulantansa tuohon aikaan ollut erityisen mieltäylentää kuultavaakaan (ja siksihän se onkin miksattu niin vaimeaksi), mutta kyllä minua ainakin rasittaa, jos sanoista ei saa mitään selvää ilman valtaisaa ponnistelua. Elikkä edellä mainittujen syiden valossa Kolmella viehättävät lähinnä tunnelmat ja lyriikat. Mitä vaan on kyllä kokonaisuudessaankin aivan mainio biisi – siinä on jo vähän AKKM-tyyppistä herkkyyttäkin. Liikaa, Kalamiehen toveri, Todella jossain ja Paha, paha asia porskuttavat sitten lähinnä sanoitusten voimalla. Eihän noissa mitään myöhemmän tuotannon kaltaista korukielisyyttä ole, mutta sellaista onnistuneen rajua meininkiä kylläkin. Jos Liikaasta tehtäisiin uusi versio kunnon vokaaleilla, se olisi varmasti yksi Apiksen parhaista biiseistä. Kilpikonna ja Mato ovat vähän lapsellisia, mutta Kolmen ainoat perseestä olevat kappaleet ovat Voiko tämä olla mahdollista ja Hemi – eivätkä nekään ole kovin syvältä sieltä. Eli ihan ookoo levy kaiken kaikkiaan, mutta useimmat muut Apiksen tuotokset vain ovat vielä parempia.
11. Attack of the A.L. People: Minulla on vähän kaksijakoinen suhde Attackiin. Noita levyn sovituksiahan aina parjataan, mutta minusta niissä on kyllä oma viehätyksensä. Attackin melodiatkin ovat paikoitellen ihan tarttuvia ja itse nimenomaan tykkään niistä syntikoistakin – ne tuovat vähän mieleen Leevi and the Leavingsin ja se on aina positiivista –, mutta valitettavasti lyriikat ja Tonin lauluääni taas ovat ihan halpaa sontaa. Kelpaanhan rakkaani, Kolme vuotta (mennään naimisiin) ja Miksei uni tuu? ainakin ovat melodiapoliittisesti tosi nättejä, mutta lyriikat sitten vilisevät jotain "Jos säkin musta tykkäät, niin anna pieni suukko vaan" -tyylisiä kuolemattomia viisauksia, joiden kohdalla teini-iän ylittäneen kuulijan tekisi mieli hypätä kaivoon silkasta myötähäpeästä. Noissa sanoituksissa mättää lapsellisen sanaston lisäksi liika suoruus, iloisuus ja siirappisuus. Toki rakkauslaulutkin voivat toimia, mutta silloin niiden tulisi olla joko oivaltavia tahi persoonallisia tai miksei molempiakin. Attackilla näin ei tosiaankaan ole, joten lyriikat eivät herätä sen myötähpeän lisäksi oikein mitään tuntemuksia. Päivästä toiseen, Itkeväthän enkelitkin ja Ilona? ovat kyllä kelpo biisejä. Kristalliprinsessastakin pidän jostain kumman syystä, vaikka sen sanoista ei saa mitään selvää. Tai ehkä juuri sen takia, sillä Tonin lauluääni oli noihin aikoihin aivan raivostuttavan limainen ja vänisevä. Revenge of the A.L. People oli kuitenkin minusta melko turha julkaisu, sillä vaikka lauluraidat ovatkin onnistuneempia kuin alkuperäisversioissa, biisit eivät toimi kun niistä on riistetty ne sympaattiset syntikkahelinät. Juuri Kristalliprisenssa sekä Ilona ja Päivästä toiseen tosin ovat ehkä Revenge-versioina parempia.
12. Ehjä: Muuten samat kommentit kuin Kolmelle, mutta tällä levyllä on vähemmän hyviä biisejä ja enemmän huonoja. Minä olen voittaja ja Poistuisitko mun elämäni ovat kyllä erityisesti lyriikoiltaan mainioita ja melodiatkin ovat kivan tarttuvia. Kymmenen ylöspäin, En voi auttaa, PVC-unelmia, Silti onsku ja Mitä kuuluu ovat myös ihan ok. Pöljä, Nevermind the Cowboys, Mennään eläintarhaan, Multa lähtee järki, Jos tahdot niin ja Dee Bee puolestaan ovat ihan hirveää rääkymistä ja pelleilyä. Sen verran paljon on tuota paskaosastoa, että sijoitus jää näinkin alas.
13. Kusituto: Sun pitäis luovuttaa, Valon pimeyksien reunoilla, Loppunäytös ja Sun kohdalla ovat hyviä biisejä, mutta muuten tämä levy on yhdentekevää jorinaa.
Tosi kiva että tällainen äänestys järjestettiin, mielenkiintoista nähdä muidenkin mielipiteitä. Kiitoksia
@Les Crusher!
