Eipä tuo koutsivalinta täälläkään riemunkiljahduksia aiheuta, mutta samapa tuo tässä kohti, kun runkosarjamenestys aivan järjestään johtaa räikeisiin alisuorittamisiin playoffeissa. Valmentajien kohdalla sykli on hyvin usein sama, eli tsemppaava silkkihansikkain pelaajia kohteleva "hyvä jätkä" seuraa veemäistä pelaajat riekaleiksi repivää jääräpäätä, ja toisin päin. Molemmat voivat toimia, mutta vain tietyn aikaa, kuten Ducksin tapauksessa on nähty. Carlyle vei toisella kaudellaan Ducksin päätyyn asti, minkä jälkeen viesti kaikui kuuroille korville ja tuloksena oli täysin munaton ja hengetön joukkue, ja valmentaja sai väistyä.
Boudreau taas palautti pelaajien itseluottamuksen, sai heidät nauttimaan jääkiekosta ja hyvältähän tuo vaikutti pitkän aikaa, nousujohteisuus säilyi kaikista Game 7 -tappioista huolimatta ja Boudreau vei playoffeissa joukkueen aina yhtä sarjaa pidemmälle. Tänä keväänä olisi tuon kaavan mukaan pitänyt päästä finaaleihin (ja hävitä ne seiskapelissä, heh) ja itse näen että se oli Boudreaun ainoa mahdollisuus säilyttää työnsä. Näin ei käynyt ja voidaan varmuudella todeta, että Boudreau on nyt nähty, silkkihansikkaat eivät siivitä tätä joukkuetta mestaruuteen. Siinä mielessä suunta on Ducksilla oikea, joskin olisin paljon mieluummin nähnyt Ducksin kokeilevan jotain täysin uutta, kuin palaavan vanhaan.
Faktahan on että tasokkaita valmentajia ei kovin montaa vapailla markkinoilla juuri tähän saumaan ollut. Claude Julienia olen aiemminkin toivonut Ducksiin, mutta jotain kertoo hänen tasostaan se, että herra on edelleen Bostonin palkkalistoilla kaikista vastoinkäymisistä huolimatta. Darryl Sutter olisi kelvannut minulle myös, mutta myös Kings päätti pitää menestyneen valmentajansa. Mike Yeo kävi haastattelussa, mutta itsekään en ole aivan vakuuttunut hänen kyvyistään, vähän liian monta kertaa hän onnistui tappamaan Wildin peli-ilon. Bob Hartley olisi profiililtaan sopinut Ducksiin hyvin, mutta en tiedä haastateltiinko häntä edes.
Travis Green olisi ollut mielenkiintoinen valinta, ilmeisesti ei-NHL -koutsien parhaimmistoa tällä hetkellä. Mielellään olisin antanut tällaiselle nuorehkolle (45 vuotta) päävalmentajalle mahdollisuuden. Ja Dallas Eakins on muuten Ducksin farmijoukkueen päävalmentaja, joten siinäkin olisi ollut yksi vaihtoehto. Marc Crawford on vapaana, mutta kuten Hartley, hänkään ei ole niittänyt menestystä ihan viime aikoina. Paul MacLean taas menee käsittääkseni samaan kastiin Boudreaun kanssa, eli tämä "player's coach".
Näillä mennään, joten pakko totutella ajatukseen vanhasta jääräpäästä penkin takana. Joitain asioita hänen pestaamisensa yhteydessä kannattaa kuitenkin muistaa:
- Carlyle sai kenkää viisi ja puoli vuotta sitten. Aika tekee tehtävänsä, sekä Carlyle itse että myös silloin mukana olleet pelaajat ovat ehtineet muuttua ajan kuluessa. Myös koko laji on ehtinyt muuttua. Joten minusta ei liikaa kannata tuijottaa siihen, miten Carlylen viimeiset vuodet Anaheimissa menivät.
- Toronton aikakaudesta on turha vetää johtopäätöksiä Carlylea mollatakseen, se joukkue oli täysi luuseri, ja silti Carlyle vei heidät kerran playoffeihin. Toronto varaa tänä kesänä ykkösenä ja en silti kuule Babcockista paljoa huonoa.
- Carlyle on edelleenkin Stanley Cup -voittaja, mitä ei voi aliarvioida, kuten Boudreaun kohdalla nähtiin. En jaksa uskoa Carlylen sortuvan vastaavanlaiseen kädettömyyteen kuin Boudreau.
- Carlyle saa käyttöönsä hyvin erilaisen joukkueen kuin 2011. Joukkue on paljon, paljon laadukkaampi. Suurin ero on siinä, että 2011 Ducks oli vielä käytännössä Ryan-Getzlaf-Perry -ketjun varassa, pappa-Teemun antaessa tukea. Nyt siellä on mm. Kesler, jota pidän Ducksin tärkeimpänä hyökkääjänä ja parempana johtajana kuin esim. Getzlafia.
