Eiköhän jo ole sopiva aika omistaa ketju yli 20-vuotisen levytysuran tehneelle kovalle kotimaiselle, jolta on ensi kuussa putkahtamassa ulos uran 11. pitkäsoitto: Tales from the thousand lakes - Amorphis.
En tunne bändin aivan varhaista historiaa tai musiikin yleisiä ulottuvuuksia ja detaljeja niin tarkkaan, että kykenisin niitä tarkalleen analysoimaan - joku muu tehköön sen puolestani.
Muistan saaneeni ensikosketuksen bändiin joskus lukioiässä 90-luvun puolivälin tienoilla, kun luokan pitkätukat tykittivät ja ylistivät Karelian Isthmusta kilvan. Kenties levy oli silloin vahvoine murinoineen juuri Paradise Lostin yleisöystävällisempään Draconian Timesiin kiintyneelle teinipojalle hiukan liian brutaali. Tiettyihin sävelkulkuihin muistan kyllä jo tuolloin ihastuneeni.
Myös kakkosalbumi Tales from the Thousand lakes meni jollain tapaa minulta ohi. Jossain takaraivossa kummittelee muisto, että mm. Black Winter Dayn synkkyys olisi ollut minulle liikaa. Onneksi tämänkin levyn kohdalla sai uuden mahdollisuuden myöhemmin.
Pari vuotta myöhemmin ilmestynyt Elegy sen sijaan tunkeutui suoraan sieluun, ja nimenomaan levy nimikkobiisi toimi porttiteorian ensimmäisenä alikulkuna tähän päivään asti seuranneeseen hyvänlaatuiseen riippuvuuteen. Vielä tänäänkin tuo levy edustaa sitä aidointa Amorphista minulle, kuten varmasti monelle muullekin. Levy suorastaan kuhisee huikeita kappaleita, yhtään hutia en osaa nimetä.
Näin jälkikäteen koko tuotantoon summaten, vuosituhannen lopun Tuonela aloitti minun arvosteluasteikollani Amorphiksen alamäen. Summer’s End loistaa edelleen kaikkien aikojen kärkibiisien joukossa ja levyllä on muutama muukin osuma, mutta kokonaisuus on kaukana siitä, mihin Elegy pystyi.
Am Universum jatkoi hyvin alkanutta alamäkeä. Crimson Wave, Alone, Goddess (Of the Sad Man), hienoja vetoja, mutta terästä ei oikein ollut enää tietoakaan. Tätä seurannut Far from the Sun ei ansaitse edes omaa kappalettaan. Pohja oli kohdattu, eikä oikeastaan yhdessäkään biisissä ollut enää sitä jotain, johon olin bändissä tykästynyt, joten totesin bändin menetetyksi tapaukseksi.
Kiitos paljon autoilun ja runsaan radion kuuntelun, vuoden 2006 House of Sleep sinkkua ei voinut välttyä kuulemasta, ja vaikka en edelleenkään pidä ko. kappaletta livekeikan encoren arvoisena, se tunkeutui korvakäytävään säälioston arvoisesti. Eclipse ja etunenässä Tomi Joutsen nostivat Amorphiksen korvissani ihan uuteen lentoon, jollaiseen en usko sen olisivan ikinä Pasi Koskisen kanssa pystyneen. Kalevala-teeman paluu, sekä puhtaan laulun ja murinan vuoropuhelu palasivat ja pitkästä aikaa levyllä oli kasapäin todellisia helmiä.
Silent Waters on itselleni ”se toinen paras” Amorphiksen levy toistaiseksi. Ei mielestäni ihan yhtä kokonainen kokonaisuus kuin Elegy, mutta muutamat yksittäiset biisit vetävät edelleen maton alta. Niitä harvoja levyjä, joita kuunnellessa kyynelet ovat vaan valahtaneet.
Skyforger... Kuuntelin levyn tänään uutukaista varten itseäni kyllästääkseni ja totesin, että tämä on varsin särmätön ja keskinkertainen tekele. Taas kerran muutama pomminvarma osuma, mutta etenkin levyn toinen puolisko jää varsin heikoksi.
The Beginning of Times paransi edellisestä paljon, levy on jotenkin paljon sähäkämpi ja monipuolisempi kuin edeltäjänsä. Päätöskipaleen Beginning of Time loppu kruunaa kaiken. Joku musiikin ammattilainen taisi joskus kirjoittaakin, että My Kantele voisi alkaa siitä, mihin Beginning of Times loppuu.
Viimeisimpien välissä julkaistiin vielä Magic & Mayhem – Tales from the Early Years, -kokoelma, joka sisältää uudelleenäänitettyjä kappaleita bändin kolmelta ensimmäiseltä levyltä. Harvinaista kyllä, tämä uudelleenäänitys ei alkuperäisiä raiskaa, vaan nostaa vanhat helmet paremminkin esiin. Viimeistään tämä palautti minutkin kuuntelemaan kahta ensimmäistä kunnollisella pieteetillä.
Amorphiksen yhdestoista, Circle, kohtaa päivänvalon 19.4.2013 ja ennakkokuunteluista tihkuneiden tietojen mukaan musiikin rakenne on tyystin erilainen neljään edelliseen, hyvin samantyyliseen levytykseen nähden. Jos viikko sitten julkistettua Hopeless Days -sinkkua on uskominen, näin tosiaan saattaa olla, enkä voisi paljon innokkaammin tulevaa kuuta odottaa.
Amorphis on minulle se bändi, joka tönäisi tutustumaan syvemmin progressiiviseen metalliin. Miksi? Syitä on useita, ja niitä on vaikea erotella. Minulle toimivat Holopaisen usein koko biisin mitan kulkevat kitaramelodiat, Rechbergerin etenkin keikoilla helposti todettava äärimmäinen tarkkuus kannujen ääressä, Joutsenen laulu- ja esiintymistaito, osin sitä kautta pintaan nouseva brutaaliuden ja kauneuden kontrasti, sekä varmasti myös valtaosassa levyjä edustettuna ollut Kalevala-mystiikka.
Silläkin uhalla, ettei teksti enää yhteen viestiin mahdu, kehaisen vielä paitsi bändiä livenä, niin myös rajoja rikkovana, ennakkoluulottomana kokeilijana, joista itselleni viimeisimpänä kokemuksena viimekeväinen huikea kokemus Tampere-talossa.
En tunne bändin aivan varhaista historiaa tai musiikin yleisiä ulottuvuuksia ja detaljeja niin tarkkaan, että kykenisin niitä tarkalleen analysoimaan - joku muu tehköön sen puolestani.
Muistan saaneeni ensikosketuksen bändiin joskus lukioiässä 90-luvun puolivälin tienoilla, kun luokan pitkätukat tykittivät ja ylistivät Karelian Isthmusta kilvan. Kenties levy oli silloin vahvoine murinoineen juuri Paradise Lostin yleisöystävällisempään Draconian Timesiin kiintyneelle teinipojalle hiukan liian brutaali. Tiettyihin sävelkulkuihin muistan kyllä jo tuolloin ihastuneeni.
Myös kakkosalbumi Tales from the Thousand lakes meni jollain tapaa minulta ohi. Jossain takaraivossa kummittelee muisto, että mm. Black Winter Dayn synkkyys olisi ollut minulle liikaa. Onneksi tämänkin levyn kohdalla sai uuden mahdollisuuden myöhemmin.
Pari vuotta myöhemmin ilmestynyt Elegy sen sijaan tunkeutui suoraan sieluun, ja nimenomaan levy nimikkobiisi toimi porttiteorian ensimmäisenä alikulkuna tähän päivään asti seuranneeseen hyvänlaatuiseen riippuvuuteen. Vielä tänäänkin tuo levy edustaa sitä aidointa Amorphista minulle, kuten varmasti monelle muullekin. Levy suorastaan kuhisee huikeita kappaleita, yhtään hutia en osaa nimetä.
Näin jälkikäteen koko tuotantoon summaten, vuosituhannen lopun Tuonela aloitti minun arvosteluasteikollani Amorphiksen alamäen. Summer’s End loistaa edelleen kaikkien aikojen kärkibiisien joukossa ja levyllä on muutama muukin osuma, mutta kokonaisuus on kaukana siitä, mihin Elegy pystyi.
Am Universum jatkoi hyvin alkanutta alamäkeä. Crimson Wave, Alone, Goddess (Of the Sad Man), hienoja vetoja, mutta terästä ei oikein ollut enää tietoakaan. Tätä seurannut Far from the Sun ei ansaitse edes omaa kappalettaan. Pohja oli kohdattu, eikä oikeastaan yhdessäkään biisissä ollut enää sitä jotain, johon olin bändissä tykästynyt, joten totesin bändin menetetyksi tapaukseksi.
Kiitos paljon autoilun ja runsaan radion kuuntelun, vuoden 2006 House of Sleep sinkkua ei voinut välttyä kuulemasta, ja vaikka en edelleenkään pidä ko. kappaletta livekeikan encoren arvoisena, se tunkeutui korvakäytävään säälioston arvoisesti. Eclipse ja etunenässä Tomi Joutsen nostivat Amorphiksen korvissani ihan uuteen lentoon, jollaiseen en usko sen olisivan ikinä Pasi Koskisen kanssa pystyneen. Kalevala-teeman paluu, sekä puhtaan laulun ja murinan vuoropuhelu palasivat ja pitkästä aikaa levyllä oli kasapäin todellisia helmiä.
Silent Waters on itselleni ”se toinen paras” Amorphiksen levy toistaiseksi. Ei mielestäni ihan yhtä kokonainen kokonaisuus kuin Elegy, mutta muutamat yksittäiset biisit vetävät edelleen maton alta. Niitä harvoja levyjä, joita kuunnellessa kyynelet ovat vaan valahtaneet.
Skyforger... Kuuntelin levyn tänään uutukaista varten itseäni kyllästääkseni ja totesin, että tämä on varsin särmätön ja keskinkertainen tekele. Taas kerran muutama pomminvarma osuma, mutta etenkin levyn toinen puolisko jää varsin heikoksi.
The Beginning of Times paransi edellisestä paljon, levy on jotenkin paljon sähäkämpi ja monipuolisempi kuin edeltäjänsä. Päätöskipaleen Beginning of Time loppu kruunaa kaiken. Joku musiikin ammattilainen taisi joskus kirjoittaakin, että My Kantele voisi alkaa siitä, mihin Beginning of Times loppuu.
Viimeisimpien välissä julkaistiin vielä Magic & Mayhem – Tales from the Early Years, -kokoelma, joka sisältää uudelleenäänitettyjä kappaleita bändin kolmelta ensimmäiseltä levyltä. Harvinaista kyllä, tämä uudelleenäänitys ei alkuperäisiä raiskaa, vaan nostaa vanhat helmet paremminkin esiin. Viimeistään tämä palautti minutkin kuuntelemaan kahta ensimmäistä kunnollisella pieteetillä.
Amorphiksen yhdestoista, Circle, kohtaa päivänvalon 19.4.2013 ja ennakkokuunteluista tihkuneiden tietojen mukaan musiikin rakenne on tyystin erilainen neljään edelliseen, hyvin samantyyliseen levytykseen nähden. Jos viikko sitten julkistettua Hopeless Days -sinkkua on uskominen, näin tosiaan saattaa olla, enkä voisi paljon innokkaammin tulevaa kuuta odottaa.
Amorphis on minulle se bändi, joka tönäisi tutustumaan syvemmin progressiiviseen metalliin. Miksi? Syitä on useita, ja niitä on vaikea erotella. Minulle toimivat Holopaisen usein koko biisin mitan kulkevat kitaramelodiat, Rechbergerin etenkin keikoilla helposti todettava äärimmäinen tarkkuus kannujen ääressä, Joutsenen laulu- ja esiintymistaito, osin sitä kautta pintaan nouseva brutaaliuden ja kauneuden kontrasti, sekä varmasti myös valtaosassa levyjä edustettuna ollut Kalevala-mystiikka.
Silläkin uhalla, ettei teksti enää yhteen viestiin mahdu, kehaisen vielä paitsi bändiä livenä, niin myös rajoja rikkovana, ennakkoluulottomana kokeilijana, joista itselleni viimeisimpänä kokemuksena viimekeväinen huikea kokemus Tampere-talossa.