Voi olla, että Ape ei nykykiekon osaajana ja ymmärtäjänä ole aivan terävintä kärkeä, mutta pitää myös muistaa se tosiasia, että tietyt lainalaisuudet säilyvät pelissä nimeltä jääkiekko aina. Nuoret ja rohkeat avaavat uusia portteja ja ovat kehityksen edellytys, mutta on virhe, jos kokemusta ei osata arvostaa tarpeeksi. Toisaalta pelkkään kokemukseen ja vanhaan kaavaan ei voi myöskään tukeutua. Pitää kunnioittaa myös uusia näkymyksiä, ennakkoluulottomuutta ja luovuutta. Menestyvästä valmentajasta pitää löytyä paljon molempaa eli kokemuksen hyödyntämistä ja rajoja ylittävää innovaatiota. Ape on ensimmäisessä Suomen ehdotonta ykkösluokkaa, toisessa ei sitten niinkään. Jokainen voi itsekseen miettiä suomalaisia tunnettuja valmentajia, miten nämä ominaisuudet heissä yhdistyvät.
Toinen näkökulma on tietenkin se, että onko jääkiekko alun alkaenkaan Apelle ominaisin laji ja vielä Suomessa ja Porissa. Apen filosofinen, ihmisläheinen ja ihmisen (pelaajan) oma-aloitteiseen ongelmaratkaisuun ja itsensä kehittämiseen tähtäävät valmennusmetodit eivät ole omimmillaan suomalaisten lätkäjätkien keskuudessa. Porilainen ja stadilainen lätkämentaliteetti ja Apen filosofia eivät ehkä yllä vuosisadan rakkaustarinaksi koskaan. Siinä vaiheessa, kun kolmoskentän vasen pakki kuuntelee pelimatkoilla bussin takapenkillä korvanapeista Beethovenin seitsemättä sinfoniaa, nelosketjun laitahyökkääjä lukee Thomas Moren Utopiaa ja loput ovat kokoontuneet bussin keskelle Apen ympärille keskustelemaan jääkiekon ja muun urheilun yhtymäkohdista taiteisiin ja kulttuuriin laajemminkin, ollaan jo lähellä. Peli ehkä hävittiin, mutta kasvettiin taas ihmisinä yhden reissun verran.