Levyä otettu nyt vantterammin haltuun ja jotain voidaan jo todeta. Shot In The Darkin jälkeen olin toiveikas ja päätä nyökyttelevä vanhan singerin toimivuudesta, mutta nyt kokonaisuutta ynnäillen ei tämä bändin uran ehtoopuolen levyjen parhaimmistoa ole, joskaan ei mitään pahveintakaan hyllytuotetta. Plussaa jämäkästä pituudesta ja Johnsonin sirkkelimäisestä raspista jälleen. Levyllä materiaali ei rönsyile kun täytettä ei ole tungettu, mutta samalla on todettava että minulle tässä on hämmästyttävän paljon semmoista Black Icen tapaista helposti unohtuvaa vetoa.
En tiedä, mutta onko Anguksen kitarointiin tullut lisää sellaista Eppu Normaalissa kuultavaa näppäilyä, joka eri biiseissä toistuu? Noh, ehkäpä kappalerakenteet vain ovat mitä ovat. Anyway, kitarapartio hoitaa jälleen totutusti homman kotiin ja soundi on sopivan kuivakka niin kuin tähän myllytykseen kuuluukin. Lisäksi Ruddin työskentely tahdituksessa tuo kaivatun turvallisuuden tunteen, tätä on se eleetön originelli rock’ n roll - takominen ja sitä vielä vaalitaan.
Kappaleissa on ihan sahaavan hyvää riffiä ja laulua, mutta se jokin viimeinen koukku jää vähän uupumaan. Jotenkin nimenomaan se biisin rakentaminen tuntuu olleen hieman hankalaa joidenkin kappaleiden kohdalla. Jos nämä olivat Malcomin lipaston laatikon syövereihin unohdettuja riffejä, niin joku syy sille varmaan on, että niitä ei ole laitettu painoon ns. aiemmin? Rock Or Bustin ja Black Icen kohdalla minulla oli tässä vaiheessa pykälän kaksi toiveikkaampi olo.
Tosiaan minulle ovat toimineet kappaleet, joista pientä ennakkomaistiaista saatiin ja esimerkiksi sinkun lisäksi Demon’s fire saa minussa aikaan sitä hyväksyvää nyökkäilyä. Money Shot ja No Man’s Land ovat asteikon kärkeä. Muutama omituinenkin ”kokeilu” tältä uusimmalta löytyy, jos sellaista sanaa voidaan näiden äijien kohdalla käyttää, mutta esimerkkinä vaikka päätösraidan kertsi. Mutta, väliinputoajia ei ole ja groovea on tosiaan kosolti koko kolmevarttia, taso vain notkahtelee.
Ei tämä klassikko ole eikä täynnä mitään hittibiisejä, joita raastetaan rammareista samanlaisella voimasoitolla jatkossa kuin Thunderstruckia, mutta kuitenkin uskottava murikka ja jatkumo siitä elämäntyöstä mitä tällä nimellä on aiemmin julkaistu. Vaikka tämä bändi tekisi vinyylin missä on pitkäsoitollinen pieruja, röyhtäisyjä ja kännistä örinää, niin nekin saataisiin muotoiltua AC/DC - katalogiaan uskottavasti ja faniväestö uskollisena nekin poistaisi kaupoista. Se tulee aina olemaan osoitus AC/DC:n suuruudesta. Pitää olla kiitollinen, että vielä nämä kannot lähtivät talkoisiin ja jos tämä jää joutsenlauluksi studiossa, on tämä ihan tarpeeksi järeä statement loppusanoiksi. On ollut jo kauan epäreilua verrata nimittäin AC/DC - materiaalia sinne kultavuosiin, kun kivijalkaa luotiin.
