Tehdään vielä yhteenveto 90-lukulaisista, kun koko sukupolvi on siirtynyt aikuisten sarjoihin.
"Suomalaiset NHL:ssä" -keskustelusta löytyy hyvää tilastollista materiaalia 90-lukulaisten saavutuksista NHL:ssä, joten en keskity tähän. Ysikympit ovat jo nyt ylittäneet aikaisempien sukupolvien saavutukset pistepörsseissä ja pelaajien määrissä. Lisäksi kannattaa myös huomioida, että ikäluokilla 90-94 ja 95-99 on huomattava ero tehopisteissä jälkimmäisten hyväksi. Jälkimmäisissä ikäluokissa on enemmän lahjakkuuksia, mitä nyt tietysti varausten määrätkin kertovat.
Suuri muutoksen vuosi voisi olla 2014 suomalaisessa jääkiekossa. Silloin (2014-15) NHL:ssä meni heikoimmin kuin koskaan ja Suomi voitti maailmanmestaruuden nuorissa. Tosin muutoksen tuulia oltiin nähty jo aiemminkin. Harva muistaa, että vuosina 2009,10 ja 12 voitettiin pronssia U18- ikäluokassa. Juniorityö oli siis jo päässyt aallonpohjastaan ja joitakin hyviä pelaajia oli ilmaantunut. Tämä ei kuitenkaan liiemmin näkynyt varauksissa, suomalaisiin ei luotettu eikä heitä varattu ykköskierroksilla ainakaan top 10 Mikael Granlundia lukuunottamatta.
Keskusteluissa oli välillä epätoivoisia sävyjä, ajateltiin, että ehkä suomalaisilta vain nyt puuttuu jokin ominaisuus huippukiekkoilijaksi tulemiseen ja olemme jollakin tavalla tuomittuja olemaan kovia duunareita. Jalosen mestaruusmiehistö v. 2011 vahvisti tätä ajatusmallia. Toisaalta, huikeaa NHL-uraa ennusteltiin pelaajille, jotka eivät kuitenkaan maailman mittakaavassa ihan huippuja olleet. Toivo alkoi kuitenkin herätä viimeistään kun Barkov ja Ristolainen vuonna 2013 osoittivat, että suomalainenkin kiekkoilija voi kiinnostaa meren takana NHL-seuroja tosissaan.
Vuodet 2015-19 ovatkin sitten olleet ennennäkemätöntä nuorten murtautumista kansainväliselle huipulle. Kaksi Nuorten maailmanmestaruutta ja kaksi poikien kertovat omaa kieltään suomalaisten uudesta noususta huipulle. Varmaan nousu taittuu jossakin vaiheessa, mutta tärkein tavoite eli maajoukkueen nostaminen kärkikastiin yksilötaitojen avulla onnistuu varmasti 20-luvulla. Ei tarvita enää oikeaa pelitapaa selittämään kaikkea menestystä edes MM-kisoissa.
Maalivahdit:
Ainoa huolenaihe pelaajien kehityksessä on maalivahtien tilanne. Ei yhtään 90-luvulla syntynyttä ykkösvahtia NHL:ssä. Vain Saroksesta voidaan melkoisella varmuudella odottaa sellaista, mutta hänkin lienee silloin jo 25-vuotias. Muut vahdit odottavat edelleen vuoroaan joko kakkosvahtina tai AHL:ssä. Matka huipulle on erittäin pitkä, kolmosvahdista ykköseksi vaaditaan todella tasaisia otteita ja varmuutta. Lista näistä in spe maalivahdeista on aika pitkä: Gibson, Korpisalo, Husso, Lankinen, Kähkönen..., mutta tuskin kukaan voi tietää, pääseekö joku heista huipulle. Teoriassa on mahdollista, että joku vanhempi veskari kiilaa vielä heidänkin edelleen.
Joni Ortio oli 10-luvun puolivälissä matkalla kohti ykkösveskarin paikkaa, mutta jostakin syystä yritys jäi kesken. Nyt suurin mahdollisuus lienee Luukkosella, mutta hänenkin kehitystään on odotettava 5-6 vuotta. Suomella ei ole tulossa Raskin tai Lehtosen veroisia supertalentteja. Kilpailu hyvien maalivahtien kesken on äärimmäisen kovaa ja vaatii myös onnea onnistuakseen. Luultavasti muu maailma on täysin kuronut eron maalivahtivalmennuksessa umpeen Suomen kanssa ja tällöin pelaajamassat ratkaisevat huipputalenttien löytämisen todennäköisyyden.
Puolustajat:
10-luvun alussa Suomella ei ollut yhtään potentiaalista NHL-pakkia. Vatasen nousu SM-liigan parhaaksi herätti suuria toiveita, mutta pitkään ongelmana oli isokokoisten ja taitavien pakkien saaminen huipulle. Vasta 10-luvun puolivälissä tämä puute korjautui pelaajamateriaalissa. Nyt huippuvuosien jälkeen saattaa mennä taas muutama vuosi ennenkuin löytyy seuraava kärkivaraus pakeista.
Vaikka 90-lukulaisia ei enää enempää NHL:n tulisikaan, jo debytoineiden menestys riittää täysin maajoukkueelle. Syntyy kilpailutilanne, jossa huipputurnauksiin voitaisiin valita taitojensa puolesta puolustajia jopa 12 pakin joukosta. On myös mahdollista, että joku nuorista saavuttaa NHL:n absoluuttisen huipun, mitä ei ole tapahtunut koskaan. Toki Ruotsalainen oli hyvä, muttei kuitenkaan Norristasoa. Ruotsilla on sentään 3 eri voittajaa ja lukuisia voittoja viime vuosilta.
Hyökkääjät:
Hyökkääjiä varattiin ykköskierroksella jo 10-luvun alussa ja esim. Mikael Granlundiin ladattiin ylisuuria odotuksia. Puute oli kuitenkin sama kuin pakeilla, mistä löytyisi isokokoisia taitavia hyökkääjiä. Armia ei vielä räjäyttänyt pankkia, mutta viimeistään Barkov sen teki. Nyttemmin tilanne hyökkääjien kohdalla on erittäin hyvä, sillä laadukkaita pelaajia rittää 4 ketjuun eikä mitään jarrukenttää enää tarvita. Jokainen pelaaja osaa myös tehdä maaleja. Kaiken lisäksi materiaalissa on erityyppisiä pelaajia, joten pelaajien roolitus nousee tärkeäksi asiaksi huipputurnauksiin.
90-luku on todella osoittautumassa kultaisen sukupolven vuosikymmeneksi, nähtäväksi jää, hyötyykö maajoukkue näistä pelaajista muissakin turnauksissa kuin kevätkarnevaaleissa.