Näitä loukkaantumisia miettiessä on pakko todeta, että jääkiekko on muuttunut tässä suhteessa todella paljon viime vuosina. Loukkaantumisissa voi vedota lisääntyneisiin pelimääriin, mutta kun jo muutaman pelin jälkeen porukka on telakalla niin kokonaispelimäärä tuskin on ainoa syy loukkaantumisiin. Onko peli muuttunut sellaiseksi, että pelaajien kroppa on liian kovilla?
Kaiholla muistelee jotain 90- luvun puolivälin Ässiä, joilloin toki loukkaantumisia tuli, mutta enimmäkseen pelit pystyttiin pelaamaan peruskokoonpanoilla.
Silloin joukkueessakin pystyttiin naureskelemaan Stanislav Meciarin kaikkien aikojen pisimmälle poissaololle sormimurtuman takia.
Ihminen perusolentona ei ole juurikaan muuttunut sen sadan vuoden aikana , mitä kiekkoa on pelattu. Kaikki muu taas on muuttunut jäätä lukuunottamatta. Kaukalot toki on muutettu nykyisin ”turvallisemman” oloisiksi joustokaukaloiksi. Varmaankin antaa anteeksi jotakin, mutta ei lähellekään riittävästi.
Vauhti, se on kasvanut aivan järjettömäksi viimeisen 20 vuoden aikana. Lisäksi kaikenmaailman sääntömuutokset ovat lisänneet vauhtia, kuten esim keskiviivan paitsion poistaminen. Pitkän kiekon tavoittelu toinen.
Varusteet omalta osaltaan ovat edistäneet vauhdin kasvua. Entistä kevyemmät, suojaavammat sekä kovemmat varusteet ovat toiseen suuntaan taas eräänlaisia aseita taklauksissa osuessaan kunnolla. Luistimien kehityksestä tässä ei oikein kannata edes aloittaa, kuinka paljon ne ammattilaisen jalassa ovat helpottaneet luistelua ja lisänneet vauhtia.
Mailat, ehkäpä suurin yksittäinen edistysaskel. Ollaan siirrytty alkuperäisestä mailan evoluutiossa raaka-aineesta vallan toiseen, tavallaan jopa kolmanteen ellei jopa neljänteen materiaaliin. Nykyisin se kaikista tumpeloinkin pelaaja saa sen rannevedon lähtemään yli 100 km/h todella pienellä liikkeellä. Osuessaan kroppaan tekee kiekko omaa pientä kivaa tuhoaan veto vedolta.
Nämä muutamat esimerkit kun laitetaan janalle ja toistetaan samaa useita kertoja viikossa peleissä ja harjoituksissa, niin jossakin kohtaa se kroppaa vain sanoo jo väsymyksestä itsensä irti. Kaiken maailman kolhuja kun tulee päivästä toiseen samaan kohtaan, niin se viimeinen mitä kroppa ei enää kestäkkään, voi olla aivan mitättömän näköinen kosketus.
Matkustamisen rasitusta en tässä ala edes käsittelemään. Satojen kilometrien istuminen väsyneenä jo valmiiksi hieman vajaakuntoisena, ei ainakaan edesauta parantumista. Se palautuminen ei oikeastaan edes ala, vaan rasituskerroin kasvaa koko ajan.