Henkilökohtaisesti The Roadin ongelma on lähinnä se, että se perustuu enemmänkin muotoon kuin sisältöön, tai pääasiassa ympäristöön, tai vaihtoehtoisesti ympäristön olemattomuuteen. Henkilöillä ei ole sijaa missään vaiheessa. Se on ihan ok, jos lähdemateriaali ei muuta tarjoa, joten usein henkilöistä tulee tällöin vain elokuvantekijän hyväksikäytettäviä välineitä kun ympäristö ei toimi. Sitten keskitytään suorituksiin ja henkilöiden tuntemuksiin, jotka nyt eivät syvene tässä tapauksessa millään tasolla. Elävät kuin loppumattomassa lamassa, jossa vain yksi kokistölkki saa enää mielihyvän tunteita aikaan.
Sen paremmin katastrofaalisten olosuhteiden alkuperää ei selitellä kuin vaikkapa jossain Walking Deadissa, vaan kaikki nähtävä on yksinkertaistettua harmaalla alueella suoraviivaisesti etenevää post-apokalyptista purkkafantasiaa, joka ei pääse suoraviivaisesta harmaudestaan eroon siksi, että se keskittyy lopulta vain siihen. Joo, kaikki on perseestä, tylsää. Minkäänlaisia yleiseen tietouteen pääseviä ajatuksia ei ole tarjolla, enkä usko että niitä on ollut tarkoituskaan tarjota kuin välillä joidenkin kadonnutta aikaa ilmaisevien yksityiskohtien tai tilanteiden kautta. Todella simppeliä ja minimaalista, mutta tyylikeino käy raskaaksi. The Road tuntuu tästä johtuen kaikesta ajatuksellisesta toiminnasta riisuttuna vain ja ainoastaan tylsämielisille (sanotaan suoraan, että moralistisissa ulosteissa piehtaroiville idiooteille) tehdyltä tuhoelokuvalta. Provosointi on varmasti ollut tavoitteenakin, sillä kuka antaa paskan? Ei kuitenkaan huono elokuva visuaalisuutensa takia, mutta kovin vähän kokonaisuus antaa lavastuksellisten seikkojensa ulkopuolella, vaikka se siihen tähtää, ettei se mitään anna.
Eläkeläisnihilisti Cormac McCarthyn romaaneista on tehty yksi oikeasti kiinnostavakin elokuva, No Country for Old Men, mutta sen elokuvan tyyli on ohjaajiensa vuoksi paljon kekseliäämpi sekä elävämpi. Coenit ovat ymmärtäneet aikanaan jo nuoruudessaan, että nihilismi on todellisuudessa varsin hauska käsite - vain dorka siinä piehtaroi ja siitä jos mistä lohkeaa tilannetajuista, ja ennen kaikkea, ajoituksen varjolla rakennettua huumoria. Oivallinen yhdistelmä siinä mielessä, että elokuva on myös hyvinkin jännittävä. Coenit ovat aina osanneet genreyhdistelmät.
Vaan koittakaapa katsoa tuore The Counselor, jonka on ohjannut persoonaton mutta ammattitaitoinen työmies Ridley Scott. Persoonaton siksi, että on aina vain ohjannut, muttei kirjoittanut mitään, joten mikään ei ole koskaan siirtynyt valkokankaalle suoranaisesti hänen aivoistaan eikä kädenjälkeään voi lopulta tunnistaa. Jeesus Kristus sentään, että voi yhden McCormacin tekstit kääntyä eri tekijöiden käsissä ankariksi tuomiopäivän ripuleiksi, jotka kirvelevät pöntöllä istuessa ja tunnista toiseen jo kauan sen varsinaisen "nautintohetken" jälkeenkin. Uskomatonta vanhojen likaisten miesten trippailukamaa suoraan kokkelin kyllästämistä tippaleipäaivoista, mutta en tiedä, onko tämä todellisuudessa lähimpänä sitä tyyliä, mitä McCarthy romaaneissaan hakee. Voisin uskoakin että näin on, koska tällä tapaa kiinnostavaa elokuvaa ei tehdä, mikäli elokuvakerronnasta jotain ymmärtää. Tekele on sana sanalta filmattua kirjaa, ei elokuvaa.
Jos palataan sivureissulta The Roadin ohjaajaan, Hillcoatiin, niin hän on lopulta ohjaana vähän tämmöinen rankkojakin aiheita melko populistisesti käsittelevä tyyppi, mutta tuotantoarvot sekoittavat lopullista päämäärää. Jazz-rumpalia kun ei sopisi tunkea yhteen kaavaan, vaikka hyvältä näyttävä ja jostain kertova elokuva tuntuu usein siltä, että se pyrkii muuhunkin kuin kassavirtojen kääntämiseen (tai ainakin pyrkii luomaan tunteen, että jotain kerrotaan). Jos joku ymmärtää mitä melko vapaamuotoisesti fiilistelevä, mutta omituisella "svengillä" läpi lyönyt Nick Cave musiikillaan hakee, niin sitten ehkä ymmärtää miksi tämä aikojen alusta yhteistyötä tehnyt kaksikko tulee toimeen elokuvienkin suhteen. Caven kirjoittama The Proposition sentään vielä oli jollain modernilla tapaa spaghettiwesterneistä muotokieltään ammentava, niin sanottua rumuuden estetiikkaa hyödyntävä toimintadraama. Taisi juonessakin olla pieniä romanttisen pimeitä, koston teemaan sulautuvia melankolisia käänteitä, jotka alunperin tarinan liikkeelle laittoivat ja veivät loppuun asti, mutta The Roadissa ei ole mitään. Hillcoat ja Cave toimii yhdessä, mutta Hillcoat on samanlainen nenänniistäjä kuin muutkin "vain" ohjaajat - he ovat täysin riippuvaisia käsikirjoituksista.
