No niin. Otin sitten loppujen lopuksi tämän haasteen ihan tosissani ja pyrin katsomaan tässä loppukirin aikana joka päivä yhden leffan listalta. Muutama täsmävuokraus ja sitten avoimin mielin Netflixin ja Viaplayn tarjontaa kahlaten. Kun lisäksi muutama aiemmin näkemäni dokumentti löytyi listalta niin päädyin jo kohtuulliseen noin 20 leffan otantaan. Tai ehkä vähän päällekin, jos leffafestivaaliesitykset lasketaan (esim.
Film Stars Don't Die In Liverpool ensiesitettiin kaiketi vuoden 2018 R&A-festareilla).
Ihan ensiksi haluan jakaa köntsäkasa-palkinnon.
Avengersille ei löytynyt edes teoreettista vastustajaa. Tekisi mieli kysyä, että miksi tällaista kuraa edes tehdään, mutta vastauksen tietää kaikki: tuo on varmasti tahkonnut rahnaa jo yhden Roope Ankan rahasäiliöllisen verran. Olisivat kyllä varmaan tienanneet ihan yhtä hyvin uskollisen fanijoukon ansiosta, vaikka olisivat tehneet leffan halvemmalla, mikä olisi varmasti ollut fiksua. Koska olihan tuo nyt ihan kamalaa resurssien, rahan ja osaavien ihmisten työpanoksen tuhlaamista. Kaiken tuon olisi voinut käyttää järkevämmänkin. Tuskin kukaan työryhmän jäsenistäkään pystyy olemaan rehellisesti ylpeä työstään tuossa produktiossa. Ei käsikirjoittajat, ei täyttä kuraa esittämään joutuneen näyttelijät, eivätkä efekti-immeisetkään. Luulisi, että tässä genressä ja mittapuussa olisi saatu tehtyä edes komeaa kuvaa, mutta jotenkin nuokin näytti halvalta ja nopeasti hutaistuilta, vaikkei varmasti olleetkaan. En viitsinyt edes katsoa
Black Pantheria tämän leffan takia, vaikka se kuulemma olisikin ihan ok.
Palaan Hollywood-teemaan vielä hetken kuluttua, mutta tässä välissä harmiteltakoon, että todennäköisesti niin tämän kuin muidenkin maallikkoäänestysten lopputulos tulee olemaan liian Hollywood-painotteinen. Ja harmi kyllä, minäkään en poikkea kaavasta. Tykkään kyllä eurooppalaista elokuvista (etenkin ranskalaisista ja espanjalaisista), amerikkalaisista sekä brittiläisistä indie-tuotannoista ja monesti esim. leffafestarien palkintojen voittajista löytyy todellisia helmiä. Monesti ovat kuitenkin sen verran arvoituksia, että ei uskalla vuokrata sokkona, eivät ole tarpeeksi myyviä pikkukaupungin leffateatteriin, telkkarista tulevat vasta vuosien päästä ja Netflixistäkin on löytynyt "muun maalaista" -osastosta lähinnä bollywoodia ja pohjoismaalaisia leffoja.
Suoratoistopalveluiden osalta tilanne on ehkä kuitenkin muuttumassa? Viaplaysta löytyi palkintoja ja ehdokkuuksia keränneet
Call Me By Your Name ja
The Florida Project. Netflixiltä puolestaan omana satsauksena kovasti suitsutettu
Roma, jonka katselin justiinsa aamuyön tunteina. Tuo on varmaankin sellainen elokuva, joka tulee esiintymään tulevaisuuden
"500 elokuvaa, jotka sinun on nähtävä ennen kuolemaasi" -kirjassa. Mutta peruskatsojalle ihan liian taiteellinen ja tylsä. Mä asetun ehkä johonkin tuohon väliin. Tarina soljui eteenpäin sulavasti ja omalla painollaan. Todisti myös, että elokuva voi edelleen olla komeaa katsottavaa, vaikkei siinä olisi erikoisefektejä ja nopeaa leikkausta. Mutta ei minunkaan keskittymiskykyni ihan täysin riittänyt.
Mutta sitten takaisin Hollywoodiin. Ytimen muodostaa ehkä kolme-neljä eri kategoriaa. Joka vuosi tehdään edelleen muutama sellainen ison profiilin elokuva, mihin satsataan sekä rahallisesti että taiteellisesti. Rahat tahkotaan kuitenkin nykyään remakeilla, (supersankari)elokuvasarjoilla ja kierrätyksillä. Tuttu tarina ja joku suosittu näyttelijä, niin ovat varmoja rahakoneita ja siksi myös tärkeintä studioille. Pidemmän päälle ehkä kuitenkin huono kehityssuunta. Kolmannessa kategoriassa on sitten sellaiset täyteleffat, joilla koneisto pidetään pyörimässä. Ne tehdään halvemmalla, suuri osa päätyy suoraan DVD:lle tai suoratoistoon, eikä niille ole useimmiten edes kuviteltukaan minkäänlaista suurempaa taiteellista tahi taloudellista merkitystä. Neljännessä kategoriassa pikkuleffat, joissa kiltisti koneistoa palvelleet ja sekä studiolle että omille pankkitileilleen rahaa tienanneet taitelijat pääsevät sitten toteuttamaan itseään.
Kakkoskorin elokuvista esimerkkeinä nostan esiin kolmikon
Ocean's 8,
Megalodon ja
Deadpool 2. Ekasta Deadpoolista tykkäsin kovasti ja tämä kakkososakin oli vahvasti tyrkyllä äänestyslistalleni, mutta olen oikeasti tyytyväinen että sain listan täyteen ilman sitä. Koska eihän tämä nyt leffana kovin hyvä ollut. Täysin Ryan Reynoldsin ja Deadpool-hahmon varassa: juoni ei ollut kaksinen ja sivuosaroolit huteja. Eka osa oli erilaisuutensa ansiosta piristys, mutta kakkososaan olisi putänyt sitten jo keksiä jotain muutakin. Parempaa oli toki loppukohtaus, mikä olikin muuten hyvässä ykkösosassa varsin epäonnistunut.
Ocean's 8 ja Megalodon ovat puolestaan sellaisia leffoja, mitkä menevät tyhjänpäiväsenä viihteenä, mutta jotka myös unohtaa heti katsottuaan. Ocean's 8:a voi suositella, jos tykkäsi aiemmista leffoista, mutta liikaa hahmoja liian täyteen pakattuna. Megalodonia suositellaan puolestaan sellaisille, jotka tykkäsivät Tappajahaista niin paljon että viitsivät katsoa myös kakkos-, kolmos- ja nelososatkin. Tässä oli kyllä efektiryhmä pannut ihan oikeasti parastaan ja oli paikoiteillen hyvinkin näyttävä leffa, käsikirjoituksesta ei vaan valitettavasti voi sanoa samaa. Jason Statham tekee kyllä aina sen yhden ja saman roolinsa takuutyönä, eli laskettakoon sekin vielä plussaksi.
Jostain tuolta kakkos-kolmoskorien välimaastosta tuotantoon pistetty
Game Night oli ainoa listalta näkemäni puhdas komedia. Kohtalaiset näyttelijät ja muutama hauska kohtaus, mutta kaiken kaikkiaan sellainen elokuva, minkä olisi voinut ihan yhtä hyvin jättää tekemättä/näkemättä. Samaa voi sanoa myös ns. elämäkerralisten elokuvien kategoriaan kuuluvista leffoista
I, Tonya ja
Molly's Game.
Tonya Hardingin tapaus on edelleenkin hyvin muistissa, joten tuo oli sinällään semikiinnostava elokuva. Kohtalainen, mutta jälkikäteen jäi eniten mietityttämään, että kuinkakohan paljon oikeille henkilöille pitää maksaa jotta saa oikeudet esittää heidät tuollaisina? Oli kyllä melkoista white trash -meininkiä. Suurin ongelma katsojan kannalta tällaisissa elokuvissa on monesti se, että joko tarina on tylsä (eli päähenkilö liian täydellinen), tai sitten leffassa vaan ei ole perinteistä protagonisti/antagonisti-asetelmaa (kuten ei ole oikeassa elämässäkään). Molly's Game ei hirveästi houkutellut, koska tarina oli ihan vieras, pokeri ei voisi kiinnostaa tippaakaan, enkä nyt mikään lakidraamojenkaan ystävä ole. Idris Elban nimen takia aloin tuota kuitenkin katsoa ja oli ihan katsottava. Ei kaksinen, mutta ylitti vaatimattomat odotukset.
Sitten vielä yksi perinteinen kategoria ennen parhaita elokuvia - ja ennen pitkää myös äänestyslappuani (sori pitkästä viestistä
@Musta Nuoli ). Historialliset draamat on monesti aika puisevia - etenkin jos liittyvät vielä politiikkaan - mutta nämä tuntuvat monesti myös olevan niitä leffoja, joihin studiot saattavat vielä satsatakin.
Synkin hetki oli pakkokatsottavien joukossa ihan pelkästään Gary Oldmanin pakitun roolisuorituksen johdosta. Ja olihan se Oldmanilta huikea suoritus - edellyttäen, että ohjaaja oli siis tosiaankin tuollaisen suorituksen halunnut. Mutta maskeeraajalle ainakin 100/100 pinnaa työstään. Mutta se onkin sitten vaikeampi sanoa, että oliko tuo hyvä elokuva eller ei? Ei ollut kuiva, kuten pelkäsin, oikeastaan päinvastoin. Sisälsi hykerryttäviä kohtauksia, mutta vastavaasti myös vaivaannuttavia. Vähän sellainen fiilis jäi, että kukaan ei ollut osannut päättää, tehdäänkö puskafarssia vai vakavaa draamaa. Timo Koivusalon elokuva Kekkosesta ja noottikriisistä tulee varmasti olemaan samaa tyyliä. Ja Martti Suosalo vetää yhtä varmasti huikean roolin Urkkina.
Lajityypin toisena elokuva sitten
The Post, joka ei esittelyn perusteella vaikuttanut kovin kiinnostavalta, mutta kova kolmikko Spielberg-Hanks-Streep takaisi varmaankin jonkunlaisen perustason. Tästä olin kuitenkin ihan varma, että olisi tylsä ja kuiva, mutta olin väärässä. Kyllä tämän jaksoi ihan keskittyneesti katsoa läpi, mutta ehkäpä aihepiirin vierauskin vaikutti siihen, että ei tämä nyt suuremmin koskettanut.
Mutta sitten top-vitosen kimppuun. Dokumentteja tykkään katsoa kovasti, mutta niiden suhteen tässä on pari ongelmaa. Ensinnäkin se, että aika harvaa dokumenttia esitetään leffateattereissa. Lisäksi: jos eri genren elokuvien laittaminen paremmusjärjestykseen on vaikeaa, niin dokumentin ja fiktion keskinäinen vertailu on jopa mahdotonta. Mutta joku dokumentti pitää listoille saada jo ihan sen takia, että ne ansaitsevat arvostusta. Listalla oli nuo pari sotaveteraanien traumoista kertovaa dokkaria. Ne oli hyviä, mutta enpä enää muista kumpi oli kumpi, joten skipataan ne, ja annetaan maininta dokumentille
Wheels of Freedom. Näin tragikoomista roadtrip-tarinaa ei onnistuisi kukaan käsikirjoittajakaan keksimään. Vähän epäkorrekti olo tuli välillä nauraessa, mutta katson ehdottomasti, jos lähtevät seuraavaksi Ladalla Venäjälle.
Neloseksi sitten
The Disaster Artist. En ole pystynyt katsomaan The Roomia koskaan kokonaan, tämän leffan ansiosta ei ehkä koskaan tarvitsekaan katsoa. Eiköhän tässä jo kaikki oleellinen käynyt ilmi. James Franco ei ehkä ole mikään kamalan mukava mies, mutta kyllä se näytellä osaa. Ja nähtävästi myös ohjata. Erittäin mielenkiintoinen tarina ja hyvin tehty leffa. Suosittelen kaikille elokuvabisneksestä kiinnostuneille.
Kolmossijalle ehkäpä suurimpana positiivisena yllättäjänä
Wonder. Mulla on aina vähän syyllinen olo, kun nyyhkytän jonkun tällaisen elokuvan parissa. Ei siksi, että nyyhkyttämisessä olisi jotain väärää, vaan siksi, että ne penteleet ovat juuri sen varaan laskelmoineetkin. Tässäkin periaatteessa kaikki halvat kliseet, lähtökohdat ja käänteet: vammaisuus, kiusaaminen, perheongelmat ja vielä lemmikin kuolemakin, perkele. Mutta niin ne vaan ameriikassa osaavat tämän siirappidraamagenren leffat toteuttaa, että pysytään juuri ja juuri sokeripitoisuuksien hyväksyttävissä rajoissa. Tämä oli hyvin roolitettu, näytelty, käsikirjoitettu ja ohjattu ns. hyvän mielen elokuva. Sivujuoni siitä, millaista vammaisen lapsen sisaruksella on, toimi hyvin sen peruskaavan rikkojana.
En tykkää räp-musiikista, mutta väitän kuitenkin pystyväni erottamaan hyvin tehdyn räpin ja huonosti tehdyn räpin. Popparit sylkee meitsijeetä halvalla ja nopeasti ohjelmoitujen pohjien päälle. Asa koluaa sampleja Loven lp-arkistoista ja runoilee. Vähän sama animaatioelokuvien kanssa. Lähtökohtaisesti en pidä niistä, mutta joudun altistumaan niille jonkun verran. Jos vaan malttaa pitää mielen avoimena, niin aina silloin tällöin sekä räpistä että animaatioleffoistakin voi löytyä helmiä. Ja
Coco on todellakin sellainen. Tämä oli ihan uskomattoman komea elokuva! Sen tekoon oli selvästikin satsattu ja tästä nätimpää, yksityiskohtaisempaa ja värikkäämpää animaatiota voi olla vaikea tehdä enää koskaan. Oleellisin juonikäänne nyt oli jo heti alusta asti selvä, mutta muutoin mielestäni vältettiin ne pahimmat animaatio- ja muidenkin hollywoodleffojen kliseet. Plussaa myös siitä, että Meksikoon liittyvää tarinaa ei oltu lähdetty amerikkalaistamaan.
Coco olisi ollut ihan hyvä jopa ykkössijalle, mutta onneksi ehdin katsoa myös elokuvan
Three Billboards Outside Ebbing, Missouri. Tästä oli kovat odotuksetkin, koska tarina vaikutti kiinnostavalle, traileri oli mielenkiintoinen, enkä muista nähneeni huonoa leffaa Frances McDormandilta (joka olisi varmasti Kati Outisen tilalla, jos Kaurismäki kuvaisi elokuvan Yhdysvalloissa). Mutta tämähän sitten ylitti odotukseni ja vieläpä kirkkaasti. Elokuvan loputtua olimme puolison kanssa hetken hiljaa ja totesimme sen jälkeen yhteen ääneen, että tämän takia elokuvia tehdään ja katsotaan! Erilainen, hauska, koskettava ja täynnä kaikenlaisia pieniä mielenkiintoisia yksityiskohtia. Erikoismainintana: Sam Rockwellin hahmo vastenmielisenä poliisina oli huikea. Loppu olisi voinut olla toisenkinlainen, mutta kokonaisuutena silti paras elokuva mitä muistan muutamaan vuoteen nähneeni!
Eli tässä siis minun ääneni:
1. Three Billboards Outside Ebbing, Missouri
2. Coco
3. Wonder
4. The Disaster Artist
5. Wheels of Freedom
Äänestystuloksista ja muiden perusteluista odotan vinkkejä, koska enpä ole vielä nähnyt yhtään listan kotimaista leffaa. Myöskin sota-, action-, scifi- ja kauhugenrejen parhaat näytteet jäi näkemättä, jos sellaisia nyt olisi ollut tarjolla.
Listalle jäi kyllä vielä kymmeniä sellaisia elokuvia, jotka tulen tilausuuden tullen katsomaan. Jonkun verran jopa sellaisia, joilla voisi olla potentiaalia sotkea viiden kärkeäkin. Vahvimmat ehdokkaat
Raja,
Isle of Dogs ja
BlacKkKlansman (koska Spike Leen leffat ovat joko loistavia, tai sitten niin kultuurisidonnaisia, että ikänsä Kouvolassa asuneella ei voi riittää niihin ymmärrys...)
Suomen hauskin mies voisi hyvinkin olla paras suomalainen elokuva minun makuuni? Suosaloa on kehuttu - kuten kai aina - ja tarinakin on kiinnostava.
The Shape of Water voi iskeä täysillä, tai sitten ei ollenkaan. Yllätyspotentiaalia ainakin venäläisellä elokuvalla
Kesä, japanilaisella elokuvalla
Shoplifters sekä ainakin asetelmaltaan hyvin mielenkiintoiselta vaikuttavalla leffalla
The Death of Stalin.
Jatkuvasti enemmän meneepi tosiaan leffojen katselukin meikäläiseltäkin tuonne suoratoistopalvelujen puolelle, eli sieltä tuli nähtyä tuplamäärä uusia elokuvia, mutta eivät olleet tähän äänestykseen kelvollisia. Mutta sinällään aika se ja sama ainakin toistaiseksi, sillä kyllähän nuo suoraan Netflixiin tulevat elokuvat tuppaavat ainakin toistaiseksi olemaan parhaimillaankin lähinnä keskinkertaisia. Tosin: jos olisi ollut mahdollista, niin dokumenttiääneni olisi saanut
Käry, jota suosittelen kaikille palstalaisille. Niin uskomatonta, että ei olisi tätäkään osannut kukaan käsikirjoittaa. Amerikkalainen harratelijapyöräilijä päättää kokeilla dopingia ja dokumentoida kokeensa, saa hankkeen vetäjäksi Venäjän doping-ohjelman isän ja tulee sitten vähän niinkuin vahingossa paljastaneeksi koko jutun. Mukana myös enemmän agenttijuttua kuin viimeisimmissä Bondeissa yhteensä.
Netflix-leffoista maininnan arvoinen voisi olla myös
Mute. Ei mikään mestariteos, mutta ihan ok. Tästä tykkää varmasti ainakin jonkun verran, jos arvosti uuden Bladerunnerin miljöötä. Alexander Skarsgård vetää haastavan roolin hyvin ja tarina on vähän erilainen kuin normaalisti.