En tainnutkaan joulukuussa kirjoittaa tähän ketjuun. Laitetaan nyt sitten samoin tein kahden kuukauden lista.
Absoluuttinen Nollapiste: Seitsemäs sinetti
Nollapistettä jumaloiva ystäväni sanoi, että tämä on välityö. En minä sitä kyllä huomaa. Yhtä hyvä kuin Nimi muutettu ja paljon parempi kuin esimerkiksi Simpukka-amppeli. Tykkään.
Argine: Le Luci Di Hessdalen
Argine on toki aiemminkin ollut neofolk-bändiksi ilahduttavan moni-ilmeinen, mutta tämä levy löi silti ällikällä. Suoraviivaista kitararokkia, jossa vain sävelkulut ja viulun käyttö muistuttavat vanhasta Arginesta. Alkujärkytyksen jälkeen pidän - ja vieläpä aika paljon. Mainio rokkilevy.
Fire+Ice: Gilded By The Sun
Neofolklegenda Fire+Icen 1990-luvun alussa tekemä debytti julkaistiin viime vuonna uudelleen, eikä syyttä. Eihän Ian Read oikein osaa laulaa ja sovitusratkaisutkin ovat paikoin omituisia, mutta tunteen paloa tässä ainakin on. Ja Read kirjoittaa keskimääräistä parempia biisejä.
Forseti: Erde + Hekate: Goddess
Nämä on luontevaa käsitellä yhdessä, sillä molemmat ovat tämän päivän Saksaan painottuvan neofolk-skenen kärkinimiä ja molemmat julkaisivat viime vuonna uudet levynsä (jotka siis ovat nämä kaksi). Pidän kummastakin, mutta eivät nämä kuitenkaan klassikkoteoksia ole. Vähäeleisemmin operoiva Forseti on pidemmän päälle vähän tylsä, ja Hekaten teatraalisempi miekka ja magia -folk lipsuu taas välillä kornin puolelle.
Haikara: Domino
Aika hauska comeback-levy sikäli, että tämän ja edeltäjänsä väliin mahtui yli 20 vuotta eikä tyyli silti ole olennaisesti muuttunut. Tinkimätöntä hippiprogea, jossa lauletaan ykseydestä. Tiettyjä easy listening -sävyjä on ikä tuonut tullessaan, mutta kyllä nekin mukana menevät. Kai sitä nyt saa aikuisrokkia tehdä, kun on yli viidenkymmenen, kuten Vesa Lattunen.
Hector: Nuku idiootti
Vanhoja miehiä osa 2. Ison H:n käsittämättömän epätasaisessa 1980-luvun tuotannossa tämä levy taitaa olla ihan kärkipäätä. Kadonneiden lasten marssi on komea synkistelypala, mutta mukaan on eksynyt taas aika sietämätöntäkin kamaa. Kuitenkin mukana on aika monta hyvää biisiä, mikä on 80-luvun Heikille saavutus.
In Slaughter Natives: Resurrection
Vanhoja miehiä osa 3. Kymmenen vuoden hiljaiselo on karsinut In Slaughter Nativesin soundista valtaosan särökitaroista ja karjunnasta, mutta tunnelma ei ole yhtään kevyempi. Painostava ja raivokas levy, mutta toteutukseltaan tyylikkäämpi kuin monet edeltäjistään. Tosin ainakin yhtä kuningasbiisiä olisi kaivattu.
Killing Joke: Killing Joke.
Vanhoja miehiä osa 4. Killing Joke oli myös hiljaa melkein kymmenen vuotta, mutta teki komean paluulevyn. Itse asiassa bändin taito tehdä yksinomaan hyviä tai jopa loistavia levyjä on uran pituus sekä erinäisten taukojen ja tyylinvaihdosten määrä huomioon ottaen aika uskomaton. Tälläkään levyllä ei heikkoa lenkkiä ole, vaan moderni mättö ja paikoin 1980-lukulaisesti kaikuvat mollimelodiat ovat täydellisessä sopusoinnussa.
Legendary Pink Dots: All The King's Horses
Vanhoja miehiä osa 5. Legendary Pink Dots ei ole koskaan hiljaa ollutkaan vaan suoltanut julkaisuja 1980-luvun alusta lähtien suunnilleen levy per vuosi -tahtia. Tämä on ensikosketukseni bändiin, enkä oikein tiedä, pidänkö paljon vai vähän. Tunnelmallista, psykedeelistä poppia, mutta biisimateriaali on hyvin vaihtelevaa. Kai näillä parempiakin levyjä on.
MonumentuM: Metastasi
Vanhoja miehiä osa 6. Jostain doom metallin ja goottirokin muodostamalta pohjalta kasvamaan lähtenyt MonumentuM on onnistunut luomaan soundin, jota on mahdoton tarkalleen luokitella, mutta helppoa se ei bändille ole ollut. Kilpikonnan lailla operoiva orkesteri ei ole kohta 20-vuotisella urallaan saanut aikaiseksi kuin kaksi pitkäsoittoa. Tämä harvinaisuuksia ja kokoelmaraitoja sisältävä albumi sentään lievittää sen kolmannen levyn odottelua. Upeaa musiikkia.
Muslimgauze: Veiled Sisters
Kuollut mies. Muslimgauzen Bryn Jones teki 15 vuodessa yli 50 albumia, kunnes kuoli. Tosin postuumina on jo julkaistu parikymmentä lisää, eivätkä ne kai tähän vielä lopu... Tämä on kolmas kuulemani levy bändiltä ja ehdottomasti moni-ilmeisin. Hypnoottisen rummutuksen lisäksi kuullaan muitakin itämaisia ambient-sävyjä. Ja kansi on taas kerran...ajatuksia herättävä.
Ophelia's Dream: Not A Second Time
Luulin tämän neoklassisen musiikin pioneerin jo heittäneen pyyhkeen kehään, kun klassikkostatuksen saaneelle All Beauty Is Sad -debyytille ei kuulunut seuraajaa. Mutta kahdeksan vuoden jälkeen se sitten ilmestyi, eikä pöllömpi olekaan. Vaikka Ophelia's Dream ei oikeaa klassista musiikkia olekaan, ei se silti kuulosta rokkimiesten kömpelöltä yritykseltä tehdä jotain klassisen tapaista, kuten suurin osa tämän genren yrittäjistä. Tyylikästä ja taitavaa.
Petri Pettersson: Ehkä meille vielä jää aikaa
Divarilaarista paljastui levy, jonka olemassaolosta en etukäteen edes tiennyt. Petri Pettersson siis teki sittenkin mahtavalle Nuoruus-klassikolleen seuraajan vielä 1970-luvun aikana, ja hienon seuraajan tekikin. Poeettista progepoppia kovasti Nuoruuden hengessä, mutta ehkä vähän vakavampi ja vaikeaselkoisempi levy, mikä on toki plussaa.
SPK: Zamia Lehmanni
Ensimmäinen kosketukseni tämän Australian industrial-pioneerin tuotantoon, mutta ei taatusti viimeinen. Tummasävyistä, ambient-henkistä maalailua, jota sävyttävät musiikilliset lainat bysanttilaisesta kirkkolaulusta. Tehty vuonna 1986, mutta kuulostaa vähintään kymmenen vuotta tuoreemmalta. Olivat ne aika visionäärejä.
Soul Whirling Somewhere: Hope Was
Levy, joka kuulostaa siltä kuin masennuspotilaat yrittäisivät soittaa amerikkalaista aikuisrokkia. Periaatteessa herkkää ja paikoin siirappistakin tunnelmamusiikkia, mutta ahdistuneet lauluosuudet ja sellaiset biisinnimet kuin How To Hang Yourself ja I Should Throw Myself Under A Train tuskin menisivät läpi Radio Novalla...
Strength Through Joy: Salute To Light
Mukavaa, että muutamilla kokoelmabiiseillä varsin lupaavalta kuulostanut Strength Through Joy teki kuin tekikin yhden todella hyvän neofolk-albumin ennen muuttumistaan melko yhdentekeväksi popbändi Ostaraksi (ja tutustuttuaan Kärtsy Hatakkaan...). Tämä on komeaa, ilman rumpuja toteutettua pakanalaulantaa, ja biisitkin ovat ihan hyviä.
Suot: Valmistautuminen
Joensuulaista perinnemusiikkia Otra Romppasen hengessä. Mana Manan lavavokalistin mukanaolo tuo auttamatta mieleen tämän kaikkien aikojen suomalaisbändin, vaikka musiikki ei ole alkuunkaan yhtä psykoottista. Raskasta se toki on, mutta enemmän vaikkapa Mokoman kahta ensimmäistä levyä kuin Mana Manaa muistuttavaa.
Tortoise: TNT
Tämä taitaa olla niitä ensimmäisiä ja tärkeimpiä postrock-nimiä. Mainio levy, vaikka esimerkiksi Godspeed You Black Emperoriin tai Sigur Rosiin verrattuna meininki onkin aika kevyttä, tasaista ja jopa hivenen jatsahtavaa. Mielenkiinto pysyy kuitenkin vaivatta yllä, sillä biisit ovat mukavan koukkuisia.
Vittorio Vandelli: A Day Of Warm Rain In Heaven
Ataraxian kitaristi teki ensimmäisen soololevynsä, joka onkin parempi kuin yksikään emobändin julkaisu moniin vuosiin. Rikkaasti sovitettua, elokuvahenkistä maalailua. Kruununa I Shot The Albatross, yksi vuoden biiseistä.
Scott Walker: Scott 3
Scott Walkerin kuuntelu on varma vanhenemisen merkki, mutta ei sen niin väliä. Scott teki monta hienoa levyä, joista tämä kolmonen on varmaan hienoin. Tai ainakin alkupään tuotannosta hienoin. Jouset valittavat, ja Scott laulaa kaihoisasti, aah.