Turnaus on ohi ja yhteenvedon aika. Jaloselle voi antaa tunnustusta siitä, että pelitapa on aika hyvin hallussa pelaajilla. Av pelattiin hyvin ja pelikontrolli oli kokonaisuudessaan hyvä. Vanhat ongelmat silti jäivät vaivaamaan: maalintekosektorille päästiin harvoin ja maalipaikkoja ei hyödynnetty tehokkaasti. Yv oli Venäjää vastaan välillä luokatonta. Jalonen voi siis perustellusti toistaa vanhan liturgiansa turnauksen jälkeen: sen voi lukea vaikkapa Ylen sivuilta.
Suomi pelasi varsin tasaisia pelejä huippuja vastaan. Pullat siis hyvin uunissa? Mutta kun pelin tempo nousee, taistelu tilasta kasvaa ja paineet kasvavat, vasta silloin mitataan leijonien pelitapa ja pelaajat. On pakko sanoa, että ei hyvältä näytä mitalia ajatellen. Vehanen on epävarma ja NHL-vahti puuttuu. Puolustus on varsin heiveröinen tosipeleihin. Ja ennen muuta: meillä on neljä ketjua, jotka kylläkin pyörittävät peliä mallikkaasti, mutta eivät tee maaleja. Hieman alle 2 maalia ottelua kohden ei lupaa hyvää ja kyse oli siis harjoitusturnauksesta. Joukkueeseen kaivattaisiin maalintekijöitä, taitopelaajia tai voimapelaajia, samantekevää, kunhan rynnivät väkisin maalille ja iskevät kiekon verkkoon tai joilla on kova laukaus jne. Mutta kuten suomikiekossa ajatellaan laajemmaltikin (Nokelainen: radion kiekkoilta), maalinteko ei oikeastaan ole ongelma. - Ei niin, jos tyydytään siihen, että taas tuli pelisuunnitelma täytettyä viimeistä pilkkua myöten. Suomalaiset valmentajat eivät vieläkään arvosta maalintekijöitä, joten Jalosta ei voi syyttää ainoana valmentajana tämän ajatuksen sisäistämisestä.
Paradoksaalisesti näyttää siltä, että Jalosen kontrollikiekko on eniten vaikeuksissa taitojoukkueita vastaan, siis Venäjää ja Tshekkiä. Niillä kun riittää maalintekovoimaa. Sen sijaan, Ruotsin tyyppistä varsin hidasta jauhamista edustavaa joukkuetta vastaan Suomi pärjää paremmin. Varmaan myös pikkumaat kaatuvat nyt helpommin kuin viime vuonna. Kanadaa vastaan - ei mitään jakoa.