Minulle koko tapauksessa surullisinta lapsen kuoleman jälkeen on, millaista elämää tuo lapsirukka on joutunut (todennäköisesti) elämään. Ilman turvaa kenenkään taholta ja omien vanhempiensa rääkkäämänä. Kun tuota omaa poikaa katson ja sitä turvan kaipuuta ja hakua omilta vanhemmilta sekä sitä iloa, joka seuraa kun tarpeisiin vastataan, tuntuu kammottavalta, että pieni lapsi on joutunut elämään näitä vailla ja vanhempiaan peläten.
Meni kyllä pahasti tunteisiin. Itkin ihan kunnolla, niin että kyyneleet virtasivat, kun tätä pysähdyin ajattelemaan. Jotenkin nuo rangaistuksetkin tuntuvat samantekeviltä, kun ei mikään sen lapsen kokemaa ja lopulta kuolemaa tee tyhjäksi. Ehkä se tuo lohtua, että kärsimykset ovat päättyneet, ja - jos sellaiseen uskoo - että hänen osansa tuonpuoleisessa on hyvä.